Ei kukaan kommentoinut...oon niin tottunut tähän☹️ eihän musta kukaan sen enempää oo kiinnostunut joten on aivan turhaa jatkaa tätä elämää!!mä luovutan, en jaksa tätä yksin oloa tän hullun myllyn kanssa...tapan itteni😞 ehkä t😞 ehkä tosiaan on parempi ettei mua oo kun en oo kuin vaivaksi muille...kiitos nyt sulle ketä luet tätä..

Elä nyt ihmeessä tapa itteäs! Vaikka mikä minä olen sanomaan, kun itsekin sellaista ajattelen 😳

Syömisongelmat on tosi kamalia. Mulla on kavereita, joilla on bulimia ja itsella on BED eli ahmimishäiriö. Mä en vaan voi ahmimiselle mitään. Syön syön syön ja syön enkä vastapainoksi harrasta ollenkaan liikuntaa 😳 ☹️ Tiedän, että pitäisi, mutta en vain pysty!

Voimia sulle 🙂🌻

Voi voi. ☹️

Ei sitä oikein mitään "parantavaa" osaa sanoa. Mutta ei sen takia nyt kuolla kannata, jos ei joku netissäheti vastaa. 🙄

Oletko yrittänyt jostakin apua hakea, ja jos mahdollisesti olet, niin mistä? terveyskeskus, yksityinen, koulun terveydenhuolto, työpaikan tms.?

Nyt on ainakin (jos on muutenkin) vähän paskaa aikaa siellä sun täällä, kun on kaikenlaisia kesälomia vähän tässä ja tuolla, ja ainakin joka toinen pulju pimeenä kesälomilla. Vaan kyllä sulle lääkäriaika nyt ainakin pitäisi järjestyä. Kannattaa tiedustella. Vaikket sitä nyt ihan heti saisi, niin olisi sitten "valmiiksi varattuna". Ja KÄSITTÄÄKSENI sairaanhoitajakin voi verikokeisiin laittaa lähetteen.

Toivottavasti saat tarvitsemaasi apua, vaikkei se nyt heti tällä minuutilla onnistuisi. 🙂👍

Hei koodi123.

Voisit mennä terkkariin päivystykseen jos on niin hätä tai minulle on sanottu että paikalliseen sairaalaankin voi hakeutua vaikka päivystyksen kautta. Itse soitin aikoinani hätäpäissäni paikallisen terkkarin psyk. yksikön päivystävälle hoitajalle. Voihan sitä tässä hyviä neuvoja antaa vaan itse sinne on käveltävä. Ei tosiaankaan kukaan välitä jos ei itse hae apua, se on huomattu. Sitä jos jää odottamaan niin saa odottaa.
Mielelläni vastaisin tuohon hätääsi mutta vaikeaa se on tämän nettipalstan välityksellä. Voi vaan vastailla viesteihin.
Onko sinulla täällä tukihenkilö? Kannattaa kokeilla sitä, on todella ollut avuksi ainakin minulle.

Hei koodi123!

Viestisi koskettaa monia, mutta kaikki eivät tiedä, kuinka vastata siihen.

Olet hyvässä alussa, sillä olet ymmärtänyt avun tarpeesi. Vaikka voit huonosti, haluat pitää kiinni elämästä. Tästä on hyvä jatkaa!

Tarvitset todella ammattiapua. Tiedostatko, mitä painon tarkkailusi taustalla on? Määritätkö arvosi ulkonäkösi perusteella? Taistellaksesi syömishäiriötä vastaan tällaisia asioita on hyvä pohtia.

Sinulla on elämä edessäsi, ja se voi tuoda sinulle paljon hyvää! Nyt ei ole aika luovuttaa. 🙂👍

Voi vitsi...just kirjoitin tukihenkilölleni siitä kuinka ahdistaa, stressaa ja masentaa kun ei saa apua niin nopeasti kun tarve olis.
Eli samassa veneessä!
Mulla syömishäiriötä kohti puskevat oireet ovat viime aikoina (kuukauden sisällä) alkaneet pahenemaan heti oikeastaan siitä päivästä lähtien kun kuulin että seuraava terapia-arvionti siirtyy piiitkälle -siis LIIAN pitkälle eteenpäin. Mulla on diagnoosia ihan muuhun suuntaan (oikeastaan koska en ole puhunut syömisongelmistani kenellekään) ja tiedän että ongelmani käsitellä tunteita vaikuttaa tähän suuresti.
Se että tunnen olevani hukassa henkisesti tai etten kontrolloi edes omia tunteitani saa mut lipsumaan hiljalleen kontrolloimishimon puolelle.
-Voi kun se olisikin sellaista perfektionismia mikä kohdistuis vaikka jatkuvaan siivoamiseen ja puunaamiseen mutta että oma kroppa!
Mä kulutan joak päivä enemmän ja enemmän aikaa ruokavalioni "tutkimiseen" ja "suunnitteluun", en syö enää ikinä ulkona, en voi käydä lähikaupassa sen "huonon valikoiman" takia jne...🙄

Ja jos poikkean itse antamista määräyksistä ja linjasta, suorastaan halveksin ja vihaan itseäni -ja tietenkin masennun kun olen niin epätäydellinen. Syyllistän itseän siitä etten kerro avomiehelle mitään vaikka tokihan hän näkee ettei kaikki ole kunnossa. syyllistän itseäni siitä,e tten tapaa ystäviäni enkä suostu menemään heille syömään vaan istun mielummin koneella lukemassa tevreelliseen ruokavalioon liittyviä tekstejä tai vaikka uusimpia luontaistuote-juttuja...

Nyt kun sain itseni "kiinni itse teosta" eli tarkistin painoni ja mittasin ylös kaikki mitat itsestäni nilkanympärystä myöten, laskeskelin ihannekokoani ja painoani sekä arvioin lihasten kuntoa, muotoa sekä rasvan määrää kehossani tajusin että olen menossa tooooosi huonolle tielle.
Ajatus "no niin, tässä meillä on tällainen koneisto -katsotaan mitä siitä voidaan muokata ja mihin oma tahto kykenee" alkaa tuntumaan jo takaraivossa jyskyttävänä ahdistusmittarina...

Aina mulla on tällaista pakkomiellettä jollain tasolla mutta on pysynyt kohtalaisen hvyin kurissa.
Joskus kakruna tosin on ollut huonoja kausia jolloin onneksi oli rakas äiti joka sai mut jotenkin syömään ihan ihmisten ruokaa 😐
Mut nyt tää tuntuu jotenkin erilaiselta kun on vanhempi.
En tiedä miten voin nyt auttaa itseäni muutoin kuin purkamalla ajatuksia tänne -ja toivottavasti edes jotenkin lohduttaa muita siinä samalla.

kirjoittakaa,kirjoittakaa -tämä on tosi vaikea asia varsinkin kun näitä häiriöitä pidetään jostain syystä "teinien" sairauksina.....

Se että TIETÄÄ menevänsä väärille poluille on jo hurjan hyvä juttu...koettakaa jaksaa tämän vaikean,hiljaisen kesän yli jolloin on taas helpompaa kun saa taas helpommin apua...
muistakaa myös että hädän hetkellä -kun on oikein epätoivoinen- kannattaa ennemmin vaikka soittaa ambulanssi ja mennä sillä sairaalan päivystykseen kuin hautoa kotona toivottomia ajatuksiaan.
Niin resuiselta kuin tämä kuulostaakin niin epätoivossakin on toivoa.

ja vaikken itse aina tätä muista niin:
Teidän ei tarvitse olla vahvoja, eikä urheita, eikä mitään. saa olla heikko ja väsynyt, saa vaan olla ja levätä, kaikilla on siihen oikeus, koettakaa muistaa se silloin kun tulee masennusta tai tuntuu ettei kestä mitään...

toisaalta ihana huomata etten olekkaan ainut aikuinen ihminen jolla on syömisen kanssa ongelmia...toisaalta se on myös surullista että me ollemme...siis ajattelin nyt vaan kirjoitella kuulumisia...
on taas ollut hetkiä jolloin kaikki sujuu ongelmitta ja vuorostaan päiviä kun tuntuu ettei tästä tule mitään😞 apua en ole hakenut☹️ mutta suurin syy siihen on etten uskalla mennä tk lääkärin juttusille😞 en uskalla enkä kehtaa siinä suurimmat syyt sinnitellä päiväkerrallaan😟 se on väärin mutta kai odotan että joku minut sinne kärrää tai että elimistöni sanoo stopin ja siksi pakko mennä😞😟 pidän itseäni tosi hölmönä ja todella lapsellisena kun aikuisena ihmisenäkään osaa huolehtia itsestäni☹️
noh ei koko kesä nyt täysin huonostikkaan ole mennyt☺️olen nauttinut auringosta ja ystävien seurasta jota aikaisemmin välttelin😳olen todella nauttinut yhteisistä hetkistä🙂👍

Auttaisiko jos minä sanoisin välittäväni? Mua surettaa aina kun kuulen että joku joutuu syömishäiriön kanssa kamppailemaan yksin. Minä kun en meinaa selvitä tästä kamppailusta vaikka on tukiverkko ympärillä. Tää on niin syvältä. Jouduin tässä vähän aikaa sitten käymään tän takia ensiavussa, kun tuli heikko olo. Siellä ne hoitajat vaan keskenään sano että tolla likalla on anoreksia, ei oo, mulla on bulimia... Vaikkei sitä kukaan muu tiedäkään. Tiedänkö enää itsekään mikä mulla on? Sairaalassa niitä diagnooseja tehtiin (siis psykiatrisessa) masennus, skitsofrenia jne. Mutta lähinnä siellä kuitenkin keskityttiin mun painon nousuun... Nyt kun pääsin sairaalasta pois paino on kyllä taas tippunut, vaikka käyn säännöllisesti punnituksissa.🙄 Toisaalta hyvä niin.. Haluaisin vaan koko ajan olla laihempi, kauniimpi. Ja todella ikää mulla 23 vuotta ja käyttäydyn kuin pahainen kakara. Syömishäiriö alkanut 15-vuotiaana.

loma loppuu ja samalla kesä huoh😟...mitään parannusta ei ole tapahtunut😞 olen laihtunut noin 5kg mikä on aika paljon☹️ en saa tätä loppumaan...alan pikkuhiljaa ymmärtämään ja myöntämään itselleni etten selviä tästä yksin🤔 seuraava askel olisi kertoa jollekkin ja hakea apua kuinkahan kauan tässä vielä menee?😯🗯️ suurin ongelmani varmaan on etten pidä itsestäni samalla en hyväksy sitä mitä kehossani tapahtuu kun paino laskee. vatsanahka roikkuu ja saa minut vihaamaan ulkonäköäni vielä enemmän. Liikakiloista muistuttavat ns raskausarvet navan ympärillä mitkä saavat minut näyttämään kuin joku olisi lihaveitsellä viillellyt minua😝😭 äh en jaksa oikein enää...kokoajan vai väsyttää ja väsyttää...olen imenyt itse itseltäni elämänilon ja voimat pois...😮

Koettakaa kestää ja hakekaa apua ennen kuin on liian myöhäistä. Itse vähäksi aikaa "heräsin" kun lääkäri laittoi nenä-mahaletkuun ja sanoi että selviämiseni oli tunneista kiinni, ehkä päivistä. Silloin mulla tosin oli ano... Vaikka jo tätä kirjoittaessa tiedän toisaalta sen että valehtelen itselleni. Haluaisin edelleen olla ano, mutta kuten jo mainitsin mulla on bulimia. En sitten tiedä kumpi on parempi vaihtoehto. Yhtä syvältä molemmat, kummastakaan ei noin vain eroon pääse. Bulimia alkanut sairaalassa, jossa anon takia olin. Ja jatkunut sairaalasta poispääsyn jälkeen entistä voimakkaampana. Tuntuu etten jaksa enää nähdä uutta päivää. Kaikki rahat kuluvat siihen että pitää tyydyttää oma halunsa ostaa kamalat määrät herkkuja, jotka nopeasti tulevat myös suusta ulos. Ja mäkun päätin että jatkan oksentelua vaan niin kauan että pääsen pois sairaalasta. Ei onnistu. Kukaan ei mua enää ymmärrä, miten voisikaan, kun en itsekään itseäni enää tunne. 😭

Miksi elämä meni tällaiseksi? Missä astuin vikaan? Miksi mua kielletään puhumasta aiheesta, vaikkei mulla muuta enää ole... Kysymyksiä riittää. 🙄

Tsemppiä kaikille syömishäiriöisille, koetetaan jaksaa?😐

Moi, se on hullua ettei syömishäiriöstä saisi puhua, en ymmärrä sitä laisinkaan. Kun syömishäiriöitä on niin monenlaisia, minullakin on "epätyypillinen" syömishäiriö. Hullua, siihen olen saanut psykoterapiaakin pari vuotta ja edelleen syömishomma on kuin ennenkin vain sairaalajakson ajan 2 kk syöminen sujui "oikein", mutta pari viikkoa ja muutama ongelma niin samassa ollaan.
Sen verran voin sanoa ekalle kirjoittajalle, että jos et pysty asiasta esim. lääkerille puhumaan niin kirjoita asia paperille ja varaa lääkäriaika, siellä sitten anna kirje lääkerille loppu on lääkäristä kiinni. Ja jos ko lääkäri ei toimi oikein niin varaa toiselle.

Mulle sanottiin jo sairaalassa että saan puhua kaikista muista asioista mutta en mistään mikä liittyy ruokaan tai syömiseen. Ja sitten toisaalta nykyään sanotaan samaa, mutta lisätään että jos oksentelen niin siitä pitää tulla kertomaan.. Hieman ristiriitaista. Mutta, se ei oo pointti. Haluaisin tietää onko muille syömishäiriöstä kärsiville sanottu ettei aiheesta saa puhua, mistä mä sitten puhun? Mulle kun sanottiin että kaikilla syömishäiriöisillä on tavallaan sama sääntö, eli se ettei aiheesta puhuta.😐

Tähän haluaisin nyt kuitenkin purkaa itseäni, olen niin täynnä kaikkea, vihaa pettymystä.. Olen yrittänyt parantua bulimiasta omin avuin, yrittänyt tehdä kaikkeni, nytkin tulin koneelle kirjoittamaan, kun söin juuri iltapalan ja tekisi mieli mennä oksentamaan, en vain jaksaisi sitä. Olen niin täynnä vaiettuja tunteita, enkä kuitenkaan saa nyttenkään mitään ulos.

Millaista se psykoterapia on? Mulle ehdotettiin sairaalassa kongnitiivista psykoterapiaa, mutta en saanut siihen maksusitoomusta, joten yritän pärjätä omillani, vaikka usein tuntuu että olen aivan lopussa, kaikki on pielessä... En tiedä ymmärtääkö kukaan, kuhan nyt kerrankin purin vähän itseäni.😭

Minä sain juuri sitä kongnitiivista psykoterapiaa. Itselleni se sopi hyvin ja kaikkein tärkein eli sain hyvän kokeneen terapeutin. Kelalta sain lyhytaikaista terapiaa kaksi jaksoa eli oliko se nyt noin 20 kertaa vuodessa vai enemmän en muista.
Terapiamuoto oli hyvä syömishäiriöön sillä siinä pureuduttiin juuri ruokaan ja sen aiheuttamiin tuntemuksiin ja mieleyhtymiin. Mun ongelma oli se, että aika loppu kesken ja terapeutti muutti kauas.
Keskityttiin siinä muuhunkin mutta tavallaan niinku tähän päivään ja rutiineihin eikä mutusteltu lapsuuden ja nuoruuden kanssa. Tosin sitäkin pitää terapiassa käydä, ainakin minun. Valitettavasti omalla kohdallani muut ongelmat söivät nopeasti terapian loppumisen jälkeen saavutetut edut ja olin kohta taas heikoilla. Mutta nyt taas tiedän PALJON enemmän asioita ja mitä tehdä kun ja jos joskus muuten tervehdyn.
Se on vain niin, että kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Hei kaikille!

Olen jo jonkin aikaa tiennyt ettei suhtautumiseni ruokaan ole "normaali" taikka terve. Asiasta on vaikea puhua, melkeinpä vaikeampi kuin muista asioistani. Jotenkin suhteeni ruokaan tuntuu henkilökohtasemmalta kuin esim. lapsuuden ja nuoruuden aikainen seksuaalinen hyväksikäyttö. Aina kun minulta kysytään mitä olen syönyt, mikä on lempiruokani jne. tulen jotenkin ärtyneeksi enkä halua vastata. Olen ruvennut lihomaan lukion alussa n.5vuotta sitten, en ole täysin varma miksi juuri silloin.

Nyt tilanne on se että joka päivä syön jotain herkkua, karkkeja, keksiä enkä juuri syö lämmintä ruokaa. Tyypillinen päivä menee niin että syön kunnollisen aamupalan ja sitten loppupäivän mässään herkkuja naamaan. En oksenna, olen yrittänyt useita kertoja mutta en saa itseäni oksentamaan. Välillä toivon että sairastuisin anoreksiaan tai bulimiaan että saisin painoani alas. Tuntuu että joko ahmin kaloreita hullun kiilto silmissä tai sitten en syö mitään. En ole pahemmin puhunut tästä tukiverkostolleni.
En halua tavata kavereitani koska olen lihonut vuosien varrella ja viimeisetkin laihdutetut kilot on tullu takaisin.Haluaisin olla normaalipainorajoissa, mutta oloni tuntuu turvalliselta lihavana, saan olla rauhassa miehiltä olenhan oksettava silti tiedän ettei pää kestä tätä.

Toivon etten loukannut ketään, tämä on rehellisesti kirjoitettu, suoraan sydämestä.
Ongelmia muutenkin; toistuva masennus, identiteettihäiriö ja psychosis NUD.
Toivon kaikille paljon voimia selvitä syömishäiriöistä.

Hei kaikille! Mun on pakko sanoa jotain positiivista tähän. Syömishäiriö on iso asia, se masentaa ihmistä, tekee ahdistuneeksi olipa sitten anorektikko, bulimikko tai BED:iä sairastava. Itse kokenut nuo kaikki. Nyt voin kuitenkin omasta puolestani sanoa että voin tällä hetkellä paremmin. En ole ahminut enkä oksentanut miltei viikkoon. Karkkia syön n. 30-50 grammaa päivässä... Ajattelin silloin kauan sitten etten ikinä selviä eroon bulimia-kierteestä, sitten päätin kuitenkin yrittää yksin, koska huomasin että apua en saa. Ensin, kun tein päätöksen olla oksentamatta ahdistus vain kasvoi, söin kuin mikäkin, oli helppoa syödä kilo karkkia, jätskiä, kaikkea minkä aikaisemmin oksensin. Lihoin ja luulin että rupean sairastamaan (uudelleen) BED:iä. Sitten tuli viikonloppu ja päätin vieläkin yrittää, vaikka söin varmaan vieläkin enemmän. Maanantaina jo odotin "ahmimiskohtausta", mutta sitä ei tullut. Söin normaalisti neljä pientä ateriaa, en oksentanut. Nyt kun olen ollut lähes kokonaan syömättä herkkuja pari päivää, olen laihtunut ihan huomaamattani siihen mistä lähdin ennen kuin lopetin oksentamisen. Olo on kevyempi, ei ahdista niin paljon. Olen energinen. Tottakai tiedän että polkuni ilman bulimiaa on vielä alussa, ja paljon on töitä tehtävänä, jotten enää sairastuisi mm. anoon. Pelkään sitä että yhtäkkiä huomaan etten halua syödä. Lasken jo nyt kaloreita ja päivä on huono jos olen syönyt yli 900 kaloria. Liikun muutamia tunteja joka päivä... Mutta tällainen on kai ihan normaalia???