Tuossa olisi hyvä ketju valmiina asialleni mutta en tiedä onko se toisen ihmisen päiväkirja ja voiko siihen mennä omia asioitaan kirjoittamaan. Mutta sisäinen kaaos on tilanteeni nimi minullakin.

Työnantaja lopetti palkan maksun viime kuuhun. Sairauspäiväraha on vasta käsittelyssä.
Ostin uuden auton, kun työssäni sitä tarvitsen ja kilometrikorvauksilla olisin maksanut sen kuukausierän. Nyt on uusi auto pihassa jota en saa edes ajaa ja en tiedä riittääkö rahani osamaksuihin. Autoa en voi myydä, jos palaan vielä töihin.

Asun yksin omakotitalossa jonka pihatöitä en jaksa tehdä. Olen tullut leskeksi pari vuotta sitten ja tähän asti olen pärjännyt yksin, kun lapset ovat käyneet auttamassa isommissa töissä. Nyt tarvin enemmän apua eivätkä lapset asu lähellä.
Harkitsen muuttoa kerrostaloon mutta kodissa on vielä miehenikin tavaroita enkä jaksa järjestellä kotia myyntikuntoon.
Olisin vaan kuollut sydänkohtaukseen.

agora kirjoitti 6.3.2015 10:42

Jäin joulukuussa sairauslomalle ja nyt lomaa jatketaan ja seuraavaksi haetaan eläkettä.
En ole vielä valmis eläkkeelle. Haluaisin kuntoutukseen ja sitä kautta takaisin entiseen työhöni ainakin osa-aikaiseksi.
Työterveys ei suosittele kuntoutusta.

Palaisinko nyt takaisin töihin heti sairausloman jälkeen toukokuussa vaikka en ole työkuntoinen? Onko minulla edes siihen oikeutta?
Jos palaan töihin vastoin työterveyden lausuntoa, onko minulla kuitenkin oikeus työterveyteen?

Samallaisia tunnelmia mulla oli jo viiskymppisenä kun jouduin sairauslomalle selkäleikkauksen jälkeen. Kun olin ollut vuoden sairauslomalla, ei työnantajan halunnut edes keskustella osa-aikaisesta työstä, johon olisin ollut halukas. Ilmoittauduin myös kuntoutettavaksi hoitavalle lääkäri, joka ei sitä kuitenkaan suositellut vaan kirjoitti lausunnon eläkkeen hakemiseksi.

Järjestelmä toimi vastoin omaa tahtoani. Työnantaja, jonka palveluksessa oli ollut melkein koko ikäni ilmoitti tylysti, että ota eläke jos kerran sellaista tarjotaan. Kummallista kun ei työni enää kelvannut vai oliko kyse väen vähentämisestä mutta ei haluttu suoraan sanoa että olin tiimiin liian vanha. Viiskymppisenä!

Toki olin menettänyt työkyvystäni ison osan mutta osa-aikaisessa olisin jaksanut varmuudella. Nyt olen viettänyt tyhjänpäiväisiä eläkepäiviä jo viisi vuotta ja kaikki tuntuu niin helvetin turhalta kuin olla voi. Työtäkin olen etsinyt mutta kenellekään en kelpaa. On tämä soma yhteiskunta kun päättäjät jauhaa työurien jatkamisesta ja eläkeikiä nostetaan mutta todellisille työhaluisille osoitetaan ovea ulos.

Minunkin työurani uuden eläkelain mukaan jatkuisi 63v3kk asti ja kuinka olinkaan innoissani tuosta kolmesta kuukaudesta.
Leikkaavan lääkärini mukaan olen kuntoutusjakson jälkeen paremmassa kunnossa mitä ennen olin. Voin vaikka juosta maratoonin, mikä minua ei suuremmin kiinnosta.

Mutta, kun en saa sitä kuntoutusta mistään. Yksin kävelen ja vähän venyttelen sairaalan ohjeiden mukaan. Ne ohjeet kestävät viisi viikkoa ja sen jälkeisen kuntoutuksen keksin itse.
Minulla ei ole mitään ammattitaitoa kuntoutukseen vaan teen jotain ja jos sattuu sydämeen lopetan.
Mihin minä itseäni edes kuntoutan? Lapsenlapsiako varten vai pelkästään olemiseen.
Olen tärkeä lapsenlapsille mutta en ole tärkeä itselleni.

Minäkin yritän pitää itseni mahdollisimman hyvässä kunnossa vaikken enää usko työllistyväni. On mennyt usko siihen lopullisesti. Olen jonkin verran osallistunut vapaaehtoisauttamiseen ja niihinkin olen hakeutunut itse, mitään systeemiä tai organisaatiota ei ole vapaaehtoistyöhön haluaville, mitä suuresti ihmettelen sillä varmaan moni eläkeläinen haluaisi vielä tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Kun jouduin työelämästä pois, kaverini jäivät sinne eikä kukaan ole ottanut yhteyttä, enkä itsekään ole ollut aktiivinen. Jotenkin kai häpeän eläköitymistäni niin nuorena sillä töihin jääneet joutuivat paikkaamaan poisjääntini. Voisi tulla ilkeitä kommentteja ja niitä en haluaisi kuulla koska pidän itseäni täysin syyttömänä tapahtuneeseen.

Uusia ystävyyssuhteita en ole onnistunut luomaan sillä työpaikalla ne asiat hoitui kuin itsestään. Pitäisi siitäkin, miten hankkia ystäviä, saada jotain ohjausta. Yksinäisyys on iso haaste.

Työkaverini kävivät kerran vierailemassa sairaalassa ja kun olen heille soitellut on ollut kiirettä ja lopettavat puhelun. Tapasimme ennen myös vapaa-ajalla mutta emme enää. Eikä minullakaan ole muita ystäviä.

Minua ei vielä mikään vapaaehtoistyö jaksa kiinnostaa eikä taida jatkossakaan. Jos en kelpaa palkalliseen työhön, miksi ilmaiseksikaan tekisin. Jos asuisin lähempänä lapsenlapsia, heitä voisin hakea koulusta tai päiväkodista ja muutenkin auttaa heidän hoidossa.
Olen ollut yhteydessä paikalliseen sydänyhdistykseen ja kysynyt neuvoa kuntoutukseen. Sain ison kirjeen jossa oli samoja oppaita mitä sain sairaalasta jo. Oli myös jäsenmaksu, jota en ole maksanut, kun raha on muutenkin vähissä.

Poika oli perheineen kylässä ja nyt odottelen ensi viikonloppua, kun tyttö perheineen tulee kylään. Tämä elämä on kyllä tyhjänpäiväistä ja itsestäni on kiinni etten saa tätä muuttumaan mitenkään.

Ei ne vapaaehtoistyöt kummoisia ole olleet, lähinnä olen tyrkyttänyt itseäni vanhoille ihmisille lumitöiden tekijöiksi tai koiria ulkoiluttamaan tai muuta vastaavaa mutta jostain syystä huonossakaan kunnossa olevat eivät apuani tahdo huolia. Kaipa pelkäävät että ryöstän heidät tai etten osaa käsitellä heidän lemmikkejään. Itselläni oli aiemmin koiria joten kyllä se sujuu. Eihän moiset hommat mitään työtä ole mutta jotain täytyy tehdä aikani kuluksi. Tänä keväänä on tullut paljon urheilua televisiosta niin siinä myöskin kuluu aika.

Minulla ei ole edes perhettä ja sukulaisetkin, veljet asuvat kaukana eikä heillä ole tarvetta tavata minua. Yleensä itse otan heihin yhteyttä mutta jotenkin väkinäistä on heidän kanssaan keskustelu eikä ihme kun heillä kaikilla on lapset ja lapsenlapsetkin jo. Yhtä naista olen kyllä tapaillut mutta en tiedä tuleeko siitäkään mitään kun ollaan aika erilaisia luonteeltamme.

Lähinnä siksi yritän tehdä jotain järkevää etten menetä inhimillisyyttäni. Jos pelkästään yksin oleilee saattaa alkaa kammoamaan ihmisiä. Joskus kun en muuta keksi niin puhuttelen ihan tuntemattomiakin, ihan tavallisia puheita, säästä tai muuta sellaista. Vähän outonahan jotkut pitää mua mutta pitäkööt.

Lumityöt on minulle ja monelle muulle ne viimeiset työt jotka haluaisi toiselle antaa. Minäkin teen sen pienen polun vaikka en edes saisi mitään niin raskasta tehdä. Ei minusta olisi vaan vierestä katsomaan, jos joku vieras, tekisi oman pihani lumityöt. Minä teen pienen polun ja lapset viikonloppuisin vähän isomman tien.

Minulla on perhe mutta en heidän apua kykene aina pyytämään. Keskiviikkona minulle tehdään pieni toimenpide päiväkirungisesti mutta en ole kertonut lapsille asiasta. Ja minulla ei ole ketään joka lunastaisi minut kotiin. Yksin sieltä ei saa lähteä. Minä karkaan ja katson mitä käy.

Olen aamun aikana jo päättänyt yhden asian. Jos joudun eläkkeelle, myyn talon ja annan lapsille heille kuuluvan isänsä perinnön ja muutan lähemmäksi lapsia. Silloin voin luopua myös autosta.
Jos tätä pelleilyä jatkuu vuoden ajan ja en tiedä olenko sen jälkeen eläkkeellä vai töissä, en tiedä miten jaksan tämä vuoden.

Kyllä aina vuoden kestää, sehän on oikeastaan lyhyt aika, varsinkin kun on kesä tulossa. Silloin on aina energiaa enemmän. Talvet ne tuppaa olemaan tuskastuttavia. Mulla alkaa jo kuudes vuosi eläkkeellä.

Itse olen joka talvi ollut työväenopiston kurssilla, yleensä jollain tietokonekurssilla, muuten ei näitten värkien kanssa pärjää kun nämä muuttuu koko ajan. Olen myös harkinnut alkaa opiskelemaan kieliä vaikkei matkoihin olekaan varaa niin ajankuluksi vaikka mulla on ihan olematon kielipää. Jos voittais lotossa olis varaa matkustaa mutta ei vaan tärppää.

Eikö sairaalasta tosiaan enää pääse ilman saattajaa lähtemään? Ihan uusi tieto. En ole juuri selkäleikkauksen jälkeen lääkäreillä käynyt vaikka jatkuvasti jostain päin kroppaa kolottaa. Tekovaivoja ne on.

Hakemissääntö sairaalasta on vain päiväkirurgisessa toimeenpiteessä. Muutenhan sieltä saa suurenkin leikkauksen jälkeen poistua ihan rauhassa yksin. Tässä kai siirretään vastuuta saattajalle, kun leikataan nopeasti ja päästetään tunnin päästä kotiin.
Minä en pyydä lapsiani kaukaa tulemaan hakemaan minua ja he vaan huolestuisivat turhaan.
Aikuinenhan minä olen ja osaan itsestäni huolehtia.

Luin juuri, että 60 vuotiaiden ei tarvitse olla sairauslomalla vuotta vaan eläke voidaan myöntää aikaisemmin. Voin joutua eläkkeelle jo ennen kesää.

Minulle on tullut näiden eläkevuosien aikana ongelmia asioiden hoidossa, enkä aina ymmärrä saamiani laskuja ja niiden erittelyjä. Kaiken lisäksi hoidan pankkiasiat netissä niin ei ole senkään vertaa ihmisten kanssa tekemisissä.

Lääkärikammon sain alta viiskymppisenä kun hyppäsin selkävaivoista työterveys-ja omalääkärin luona vuoron perää, eikä kumpikaan noteerannut särkyjäni riittävästi, enkä päässyt tutkimuksiin. Jatkuvasti sain vaan yhä vahvempia lääkkeitä mutta ei koskaan sairauslomaa kummaltakaan vaikka en pystynyt enää kunnolla kävelemään. Varsinkin työterveyslääkärin vähättelyt oli vaikeita nieltäviä. Piti minua täysin pinnarina. Yhtenä päivänä kun ei enää päässyt työpaikalta kuin työkaverin tukemana pois, joka neuvoi minut yksityiseen viipalekuvaukseen, jota olin itsekin harkinnut mutta kalleuden takia lykänny ja lykänny, ja toivonut että pääsis sairaalaan kuvattavaksi. Yksityisklinikan asiantuntialta sain passituksen ortopedille, sekin yksityinen ja kun tämä näki kuvat, sanoi että ilman selkäleikkausta halvaantuisin pian. Mietin yön yli kun olin kuullut että monet selkäleikkaukset epäonnistuvat mutta en voinut säryiltä enää töitäkään jatkaa ja niinpä suostuin leikkaukseen. Kaipa se onnistuin koska edelleen kävelen vaikkakin ontuen mutta ortopedin mukaan pääsin hoitoon liian myöhään. Konitohtorien vuoksi menetin työkykyni mutta en edes harkinnut valituksen tekoa koska mitäpä se olisi kannattanut. Mennyt mikä mennyt eikä sellaista voi rahalla ja päänsilittelyllä korvata. Sen sijaan yritin palata työhön osa-aikaiseen, huonolla menestyksellä.

Erikoista kun ei enää saa kunnolla kontaktia ihmisiin. Kuin kellään ei olisi aikaa ja halua tutustua kehenkään. Naapuritkin vaan morjestaa mutta juttelemaan eivät halua jäädä. Sama huttu siellä työväenopistolla, heti kun tunti loppuu ihmiset kiirehtii ties minne. Kaikkihan ne on eläkeläisiä, mihin niillä voi olla niin kiire?

Samanlaisia kokemuksia minulla on ihmisten kiireistä, kun olen koettanut soittaa iltaisin tai viikonloppuisin työtovereilleni. Heillä ei ole enää pieniä lapsiakaan joten eikö olisi edes kerran viikossa aikaa puhua hetki kanssani. Facebookissa kyllä ehtivät kirjoitella kaikista asioista ja laitella kuvia.
Minäkin olen kyllä facebookissa mutta ei elämässäni mitään sellaista tapahdu josta voisin sinne kirjoitella. Toisten kirjoituksia käyn peukuttamassa, onhan se nyt tyhjää parempi.

Apua, minulle soitti työterveyshoitaja pitkän puhelun jonka lopuksi itkin.
Ensi viikolla on aika fysioterapeutille, seuraavana päivänä työterveyshoitajalle ja lopuksi työterveyslääkärille. Olen niin pessimisti ettei tuo voi muuta kuin pahaa tarkoittaa ja eläkepapereiden täyttämistä. Pieni optimisti yrittää sanoa, että minua yritetään nyt kuntouttaa työelämään takaisin.
Hyvältä kuitenkin tuntuu, kun tapaan noin paljon ihmisiä ja minusta ollaan jostain syystä kiinnostuneita.

Luultavasti kartoittavat tilannettasi.

Olin itse samanlaisessa tarkastelussa vuoden sairausloman jälkeen, vieläpä useampaan kertaan ja viimeisessä tapaamisessa oli kaikki muut mukana paitsi työterveyslääkäri (sen tilalla joku erikoislääkäri) ja siinä palaverissa tuli päätös, että mun pitää hakea eläkettä. Syytä mulle ei kerrottu miksi siihen päädyttiin mutta luulen ettei muo enää kannattanut alkaa uudelleen kouluttamaan siihen työhön johon olisin ollut halukas osa-aika työhön. Kai katsoivat että tulen yhteiskunnalle liian kalliiksi kouluttaa kun olin kohtalaisen vajaakuntoinen.

Minustakin on tullut vuosien myötä pessimisti mutta toivonpa että sä saisit vielä yrittää takaisin työelämään. Tsemppiä.🙂👍

Mitä kaikkia he siellä tutkivat, kun on niin monelle aika ja millaisia ne tutkimukset ovat? Fysioterapeutti tekee fyysisiä tutkimuksia mutta toiset kyselevät?
Kävin tänään ajamassa rasitustestin ja sydämeni on paremmassa kunnossa kuin ennen leikkausta. Eihän se vielä tarkoita, että jaksaisin töitä tehdä vaikka jaksankin ajaa pyörällä kymmenisen minuuttia mutta toivoa siitä sain. Valvova lääkäri ei ottanut kantaa työkuntooni millään tavalla.

Sen jälkeen tehtiin se pieni kirurginen toimeenpide, enkä päässyt yksin kotiin vaan vävyn piti tulla sadan kilometrin päästä minut hakemaan. Jään heille yöksi, kuten arvata saattaa koko sukuni huolestui.
Minulle tarjottiin tänään mielialalääkettä, kun kerroin etten jaksa odotella mitä tapahtuu.

En tiedä mitä tutkivat lopultakaan, kroppaa vai päätä, kun olin ilmoittanut haluavani palata työhön vaikken pystynyt kunnolla kävelemään. Ennen leikkausta tein ruumiillista työtä, aika raskasta mutta mielestäni olisin voinut siirtyä logistiikka puolelle tietokoneella tekemään kun sitä hommaa tekevä oli poislähdössä. Semmoista ei vaan haluttu antaa mulle ja sitä olen miettinyt, että miksei vaikka olisin sen homman hallinnut menen tullen pienellä lisäkoulutuksella.

Hyppäisin siis fysiatrilla, ortopedillä ja psykologilla, kaikilla ensin erikseen ja sitten loppupalaverissa oli ne kaikki paikalla, lisäksi sairaalan kuntoutusvastaava ja kai ne sitten äänesti siitä miten mun käy. Olin kyllä paikalla itsekin mutta olin kai niin jännittynyt ettei se palaveri ja sen tarkoitus mulle täysin avautunut. Olis varmaan pitänny olla mukana asianajaja ajamassa mun etuja.

Olen tässä miettinyt tota sun tapausta niin olet aika lähellä eläkeikää ja pumppusi reistaa niin kannattaisko sittenkin harkita töistä pois jääntiä. Entinen työkaveri, jolla oli myös sydän vika, jäi 59 v. pois töistä. Jäi työttömäksi vapaa ehtoisesti peruspäivärahalle. Sanoo haluavansa mieluummin elää vaikka köyhänä kuin jäädä odottamaan elääkö niin kauan että ehtii eläkkeelle. Kannattaisko ehkä sunkin miettiä uudestaan.