Masennus elämässä tehdyistä valinnoista
Hei kaikille,
olen 27-vuotias nainen ja tämä onkin ensimmäinen postaukseni tänne.
Olen tällä hetkellä vaikeasti masentunut ja itsetuhoinen. Lääkkeinä käytössä: Brintellix (masennukseen) ja aripipratzoli (ocd ja ahdistus).
Taustaa:
Minulla on asperger ja olen ollut erityisluokalla 8 luokkaan asti. Minulla on oli teininä kavereita, joiden seurassa en osannut olla oma itseni vaan pistin ”maskin”. Meitä kiusattiin 9 luokkaan asti, ala-asteella suoraan ja epäsuorasti yläasteella. Kun mielenkiinnon kohteet erkanivat, kaverit alkoivat 9 luokalla jättämään ulkopuolelle ja jäin yksin. Vaikka minua ei enää kiusattu ja oma luokka oli ystävällinen, traumat olivat niin suuret, että minut pistettiin masennuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi tutkimuksiin. Tällöin asperger todettiin ja sain diagnoosin.
Kävin valmentavassa koulutuksessa vuoden verran 2013 syksyllä, jonka jälkeen yritin hakea eläintenhoitajan koulutukseen, mikä sijatsi Mäntsälässä. Minun olisi täytynyt muuttaa asuntolaan viikoiksi, jos olisin valinnut koulutuksen. Päädyin hylkäämään vaihtoehdon.
2015 aloitin aikuislukion, jonka lopuksi suoritin yo-kirjoitukset, ihan siedettävin arvosanoin.
Lukion jälkeen halusin opiskella ympäristöä auttavaa koulutusta, koska luonto ja ympäristöasiat ovat olleet lapsesta asti erityismielenkiinnon kohteina. Tämä koulutus oli myös pitkällä ja oli täysin mahdoton minulle ulkona nukkumisen ja metsästyksen vuoksi.
Suunnitelma siis peruuntui, kun olin vielä ennen tätä puhunut terapeutin kanssa.
Meni puoli vuotta, ennen kuin päätin käydä työharjotteluissa. Toinen oli kierrättskeskuksessa ja toinen kirpputorilla.
Näiden jälkeen jäin tyhjän päälle, kunnes keksin opiskella sisustusartesaanin koulutusta, joka jäi kesken ensimmäisen koulupäivän jälkeen, koska matikan ja hahmotuksen ja muut oppimisvaikeudet.
2022 keväällä kävin työvoimapoliittisessa koulutuksessa, jossa päädyin hakemaan siivoojan koulutukseen. Toistaiseksi koulutus on sujunut ok ja valmistuminen häämöttää, mutta oppimisinto alkaa olla taas lähellä nollaa.
Luulen itselläni olevan kompleksinen ptsd ja dissosiaatio, koska oireeni ovat täsmänneet niistä kertovilla nettisivuilla oleviin tietoihin. Olen varma, että peruskouluaika, jatkuva muun persoonallisuuden esittäminen ja huono itsetunto ovat tähän vaikuttaneet.
Ongelma on seuraava:
Masennus ja siihen kuuluva ocd keskittyy menneisyyden valintoihin, joita ovat:
1. Pakonomainen haaveilu, jota olen tehnyt 4 vuotiaasta asti:
https://daydreamresearch.wixsite.com/md-research/md-art
Nykyään haaveilu on vähentynyt, koska yritän vältellä sitä, jotta aikaa ei menisi hukkaan elämästä enempää.
Aloitin fanifiktio tarinoiden kirjoittamisen 2011, kun ensimmäiset masennuksen oireet puhkesivat ja siskon kanssa vietetty vapaa-aika oli päättymässä.
Tarinoiden juoni perustui minun ja siskoni fanittamaan sarjaan, mihin liitimme omia keksimiä hahmoja. Pakenin arkea mielikuvituksen pariin ja haaveilin joka päivä ja melkein joka hetki, kun ketään ei ollut läsnä.
Samalla kun tarinoiden muokkaukseen meni vuosia aikaa. Halusin kovasti keskeyttää ja poistaa välillä tarinat, jotta niitä ei tarvitsisi enää kirjoittaa ja voisi tehdä muuta. Olin kuitenkin sen verran pitkällä kirjoittamisessa, että luovuttaminen olisi siihen aikaan tuntunut pahemmalta, nyt päinvastoin.
Koska tuohon aikaan ajattelin, että pääsisin auttamaan ympäristöä vasta ammatin saatuani, tarinat, haaveilu, taiteen tilaaminen, pelit, piirtäminen, kuvankäsittely, kirjat ja elokuvat toimivat stressin ja ahdistuksen sietämisen keinoina.
Motivaatio kirjoittamiseen eteni aaltoillen ja viimeisen sain valmiiksi 2020 lopulla.
Rahaa myös kului, jopa siihen asti, että lahjoitin sitä eräälle fani elokuvaa tekevälle henkilölle Patreonissa (Sivusto, jossa pystyy rahaa vastaan näkemään ihmisten luomuksia). Hänen elokuvansa ei koskaan valmistunut, vaikka muutkin lahjoittivat myös. Myöhemmin artisti pahoitteli kyllä tilannetta Youtubessa, mutta koska olin poistanut tilin Patreonin sivustolta, en pystynyt saamaan rahoja takaisin.
Olin tätä ennen tilannut digitaalista hintavaa taidetta ulkomaalaisilta taiteilijoilta liittyen haaveilun ja tarinoideni aiheisiin.
Löysin 2 vuotta sitten eskapismi sanan myötä blogin, jossa haaveilua käsiteltiin ja jota kautta löysin kirjoitukseni alussa linkittämän sivun. Erään haaveilusta kärsivän naisen blogia lukemalla ymmärsin, että haaveilun aiheet ovat tunteita, joita haluan kokea, mutta koska persoonani on jakautunut, en sitä pysty tekemään, vaan kuvittelen mielikuvitushahmoja tekemään unelmoimani asiat.
Vaikka tiedän, että menneen murehtiminen on turhaa ja lukenut menneisyyden katumisesta kokemuksia netistä, en saa katumista loppumaan.
Olen yrittänyt kaikkea mahdollista:
Diaesitys, itselle myötätuntoinen kirje, keskustelu terapeutit, teksti ja kuvat, artikkelien lukeminen, tallentaminen, kertaus, pelkät kuvat artikkeleista, tärkeiden asioiden lihavointi, kuvat ja teksti alle, kysymykset ja niihin vastaukset, lopuksi tärkeimmät valinnat ja niiden kirjoitus lyhyesti ranskalaisilla viivoilla.
Jokainen näistä toi ainoastaan hetkellisen helpotuksen, mutta lopulta ahdistus nousee suurempana, koska muistan vaan joitain yksityiskohtia enkä osaa soveltaa tietoa käytäntöön ahdistuksen tullessa.
Minulla on nykyään ristiriitainen suhtautuminen fiktioon ja kaikkeen siihen liittyvään, erityisesti tarinoihin, elokuviin ja sarjoihin: Inhoan niitä sekä pidän niistä. Mielelläni en katso nykyään juurikaan mitään fiktiivistä yksin.
Pahinta tässä kaikessa on, että olisin voinut välttää ajan tuhlaamisen ja esimerkiksi auttaa itseäni masennuksen suhteen enemmän, jos olisin vaan yrittänyt enemmän vuosia sitten.
Kadun sitä, etten osannut etsiä kunnolla apua tarinoiden kirjoituksen ja haaveilun lopettamiseen, vaikka yritin etsiä sitä. Etsin väärillä hakusanoilla.
Fiktiiviset hahmot pitämistäni ohjelmista tunkeutuvat mieleen erityisesti lenkillä tai kun olen omissa oloissani omassa kotona ja ahdistun heti. Luulen, että hahmot aiheuttavat ”väärän hälytyksen” aivoihin, koska ne sijoittuvat traumaattiseen ajanjaksoon.
Ylioppilaskirjoitukset puolestaan kaduttavat, koska ollessani pitkiä aikoja koneella sekä vapaalla että koulussa, tämä kaikki haaveiluun liittyvän tekojen lisäksi aiheutti likitaittoisuuden.
Vanhempani eivät ennen lukiota eikä edes sen jälkeen heti päästäneet minua kouluttautumaan siivoojaksi / muuhun vastaavaan ammattiin.
Tässä artikkelit, jotka ovat auttaneet omien tietojen löytämisessä:
https://www.buzzfeed.com/claracasaflores/maladaptive-daydreaming
Anybody else feel that heavy consumption of fiction is bad for us or am I the only one?
byu/WannaBeBetterMe innosurf
Pyydän jo valmiiksi anteeksi näin pitkää tekstiä, mutta minun täytyy saada purkaa tämä jonnekin.
Onko kellään samanlaisia kokemuksia vastaavasta tai kärsiikö joku muukin samanklataisesta asiasta johonkin muuhun liittyen?
Ei tarvitse pyytää anteeksi! Huomaa kyllä, että olet kirjoittanut paljon ja se on sulle luontainen tapa ilmaista. Hyvä, kun on tällainen foorumi, jossa saa vuodattaa kunnolla...Itsellekin kirjottaminen on läheistä ja yksi purkukeino.
Mulla ei ole paljoakaan fiktioon, haaveiluun pakenemista. Lapsena oli joitakin vahvoja roolileikkejä, ja sellasta on nyt, että kun on uupunut, masentunut, ahdistunut, ajattelee, että äkkiä kaikki on kohta paikallaan, elän unelmaelämää, joka on kuitenkin tosi kaukana, ja olen kuin eri persoonakin...Samalla näkee, miten karu ja päinvastainen todellisuus juuri nyt on. Muita asioita, kuten some, valvominen tai vaateshoppailu on pakokeinona.
Ihan järkyttävää, missä laajuudessa kiusaamista on Suomessa. Olen niin pahoillani oikeasti, että olet kokenut traumatisoivaa kiusaamista. Hyvä, että sait selkeät diagnoosit ja lääkkeet, ja olet yrittänyt kaikkesi kaiken keskellä - myös nuo keinot saada omantunnon rauha. Voi kun me osattais olla enemmän armollisia ja nähdä, että riitetään, vaikka vaan hengitettäis ja levättäis puoli vuotta. Omassa päässänikin on kova halu parantua, ja paranemisestakin voi tulla suorittamista. Mä haluun sanoa sulle, vaikka se ei paljoa auttaisi: saat kaiken menneen anteeksi 1000-kertaisesti!!!
Mulla on vähän sama, että vaikeaa on antaa itselleni anteeksi, tosin myös joillekin esim traumoja aiheuttaneille. Ylikilttinä olen kokenut tietynlaista manipuloivaa kiusaamista, ja edelleen sitä joskus on. Pään tietona tiedän, että eniten kärsii se, joka on ei anna anteeksi...mutta mulle se on tosi vaikeeta silti. Jatkuva huono dynamiikka tiettyjen ihmisten kanssa meinaa tehdä siitä tosi haastavaa. Sukua ei voi kuitenkaan vaihtaa...
Olen vähän vanhempi ja mulla on ollut vuosikymmeniä "kestomasennus", traumataustaa, kriisejä ym.elämässä. Niin on nytkin. En ymmärtänyt tätä herkkyyttä nuorena, vaikka olin sairaalahoidoissakin. Ajattelin, että minustakin tulee normityöntekijä. Lääkäri, terapia, lääke, opetusten kuuntelu aiheesta... Varmaan kymmenet kierrokset on tehty. Nyt lähtis niinku uusi kierros, kun palauttivat homman terveysasemalle. Mä en kans meinais jaksaa. En ihmettele, ettei moni saa maaliin mielen tervehtymistä, kun systeemi on katkonaista ja vaatii voimia. Haluaisin itsekin neurologisiin tutkimuksiin, mutta ei helppoa päästä.
Kurjaa, että menetit netissä rahaa. En tiedä, oletko taistellut tukien kanssa. Tässäkin on järkkyjä välitiloja, kun olen työkyvytön ja kuntoutustukea ei silti saanutkaan. Rystyset valkosina saa laittaa liittimiä yhteen ja heittää yläkertaan huokauksia ja kysymyksiä. Onneksi siellä niitä kestetään.
Mulle tulee masentuneiden, ahdistuneiden ym raskaista kokemuksista huolimatta mieleen, että ollaan moni aika luovia tyyppejä. Mä olen muusikko, kirjotan, kuvailen kännykällä ja jonkin verran tanssin. Kun luovuuden lahjat kanavoituu ja purkautuu rakentavalla, hoitavalla tavalla, niin vaikka mitä helpottavaa ja toisiakin koskettavaa voisi nousta esiin. Kuulostaa, että sullakin on takataskussa vaikka mitä taitoja.
Mä uskon, että on pimeyden ja valkeuden maailma. Monessa elokuvassa, kirjoissa, peleissä ym voidaan sukeltaa sellaseen, jossa on pahasti sitovia voimia. Vaikka kaikki näyttäisi viattomalta fiktiolta. Nämä vaikuttavat koko ihmiseen ahdistavasti vähän kuin new age jutut. Se on itse asiassa hengellinen todellisuus. Kuulostaa hyvältä, että on varovainen näiden kanssa. (En ole varma, saako täällä chatissa kirjottaa, mitä sanoin...mutta tuntui, että halusin tuoda tämän asian)
Masennuksen synkkä verho sokeuttaa meitä näkemästä, ketä me oikeasti ollaan. Uskomukset kukoistaa...mulla kipuna sellanen, että olen liian herkkä pärjäämään tässä maailmassa. Esim nyt jumittaa pahasti yksi ystävyyssuhde ja toinen tyyppi...mutta katotaan kirjotanko omaa purkua siitä chattiin...Mä haluan uskoa, että näin herkälläkin on paikkansa.
Vähän samoja kaavoja on ollut työ- ja opiskelujaksojen aikana - pätkää, romahduksia, uupumista. Mietin, olisko sinun mahdollista saada opinnonohjaajan tms kanssa räätälöityä oma aikataulu ja suunnitelma opinnoille? Tai jutella motivaatiosta? Yksi ystävä diagnoosin jälkeen sai merkonomitutkinnon tehtyä sillä tavalla, kun ei tarvinnut hikoilla muiden rytmissä.
On niin hyvin sanottu englanniksi, että olemme ensin human being. Ei human doing. Meidän elämällä on merkitystä, ei tehdä mitään tuhoa itselle! Tällasenaan ollaan helmiä, aletaan uskomaan siihen! Sullakin niin rikas mielikuvitus, graafiset, visuaaliset taidot, kirjottaminen, herkkyys ym ym. Tää maailma pyörii usein suoritusten, rahan, itsekkyyden ympärillä. Sellanen, joka tuntee tummempia tuntoja, voi olla uhka. Vaikka moni voi itkeä sisimmässään stailatun jakkupuvun sisällä. Meitä toisia ääniä tarvitaan! Uskotaan, että paras on edessäpäin 🙂
Cinderella
Sinun täytyy olla kirjautuneena, että voit vastata tähän aiheeseen.