miten tästä jaksaa jatkaa elämää eteenpäin ? kärsin mieheni pettämisestä, valehtelusta, kaikki tuli puun takaa, vakuutti suhteen olevan ohi vuosi meni taas uudestaan sama rumba jatkui. sain pahat ahdistuneisuus, paniikkikohtauksia, työ kärsii, sairaslomia, ja nyt masennus vaivaa.. en osaa puhua lääkäri suositteli psykologille, en halua puhua, miten ventovieras ihminen saisi minut tästä suosta nostettua ? olen niin masentunut, etten aina jaksa edes sängystä nousta, en koe enää elämän iloa, en nauti tästä elämästä. etsin syitä itsestäni ja ajattelen että kaikki on minun vikani, ja ansaitsen kuolla. se olisi niin paljon helpompaa minulle, ei enää tätä jumalatonta tuskaa, kipua sisällä, ei enää näitä itkuisia olotiloja, olisin poissa,saisin levon ikuisen. olen itsekäs tiedän sen kun ajattelen tälläistä, mutta en enää välitä. aina pistänyt muut edellen itsäni ja nyt ajattelen vain itseäni. muut selviävät, minä en . … enkä enää jaksa edes yrittää, en jaksa uskoa sanoihin että aika parantaa jne. paskat. minä haluan kuolla ja odotan vain sopivaa ajankohtaa… sillä sitten on minun hyvä olla. tiedän sen.
Aamen. Sit saisi kauan kaivatun rauhan. Olen yrittänyt itsemurhaa ja olikin ihan hiuskarvan varassa, että jäin henkiin. Vielä suurempi ihme oli, että mitään aivovaurioota ei tullut. Siitä päivästä kun koomasta heräsin, olen surrut sitä, että en kuollut. Terapiassa eilen sanoin, että haluan ehdottomasti kuolla. Olen ollut tästä syystä myös mielisairaalassa, mutta mitä ihmettä se auttaa? Ei niillä ole tarjota minulle mitään. Ainut, mitä murehdin, on rakkaat kissani. Kyllä, olen itsekäs, mutta sitä en olekaan koskaan ennen elämässäni ollut. Kukaan ei näe tuskaani, kaikki vähättelevät sitä. Rauhan saan, kun kuolen. Sitä tilaisuutta odotan.
Kuulostaa aika tutulta tuo sinun teksti. Olen itse ajat sitten lakannut välittämästä muista ja siitä mitä he ajattelivat jos olisin kuollut. Pystyisin helposti tekemään sen perheelleni.
Olen pari kertaa käynyt lähellä kuolemaa, mutta olen silloin juuri huomannut elämän kauneuden. Ne asiat joita arvostaa palaa mieleen.
Mielestäni on mukavaa käydä juttelemassa jollekkin, se auttaa vaikka mitään uutta asioihin ei tule.
Haluasin myöntään itselleni, että pahin on jo yli sillä oireeni ovat vähentyneet huomattavasti. Mutta joskus masennus vie taas voiton. Olen kuitenkin päättänyt, että en koskaan jää sängyn pohjalle, vaan yritän elää kaikista peloistani huolimatta. Yritän omalla tavallani ja joskus olen nähnyt jopa iloisia päiviä, joskus olen mennyt nukkumaan hymy suin. Mutta vastoinkäymiset tuntuvat niin pahalta. Itsemurha ajatukset valtaavat pään ja maailma romahtaa. Mutta olen vielä elossa 🙂
Minulla masennus johtuu enimmäkseen, ettei elämäni ole omanlaista. Haluan asioita joita minulla ei ole. Yritän kuitenkin hommata näitä elämääni. Vastoinkäymisiä on paljon, mutta en ole luovuttanut vielä. Koita sinäkin tehdä elämästäsi omanlaisesi. Tee niinkuin itse haluat. Koe sitä mitä itse haluat. Lähde etsimään intohimoasi. Koita olla välittämättä ahdistuksesta, se on ainakin minulla auttanut. Yksi asia mikä auttaa vielä on aika. Minulla masennusta ja ahdistusta on kestänyt jo vuoden, mutta olen jo paremman puolella.
en näe päivänvaloa, en koe elämässä enää mitään hyvää. ja olen todella sitä mieltä ettei paikkani enää tässä maailmassa ole. olisi kaikille niin paljon helpompaa kun minua ja tätä masennusta/ahdistuneisuutta ei olisi enää. tätä on kestänyt yli vuoden, kävin juttelemassa, paskat se mitään auttanut. nyt olen senkin lopettanut kun en koe saavani siitä enää mitään. ei tätä olotilaa kukaan muu voikkaan ymmärtää ja on helppo sanoa että nouse ylös ja ryhdistädy kun ei se vaan niin mene. ja kuinka houkuttelevalta ajatus pois pääsystä tänään taas tuntuu. en kadu koskaan tätä tekoa ja kyllähän sitten jäljelle jääneet vaan pärjäävät ja oppivat elämään tämän kanssa, minä saan nyt olla se itsekäs ja tehdä elämälleni mitä haluan, on se sitten vaikka kuolema. sillä se on keino päästä tästä pahasta kivusta ja tuskasta eroon.
tirppis
Koen ihan samoin. Minun ei kuulu olla täällä. Ei ole mitään mielekästä miksi tätä jatkaa. Muille pystyn tekämään tämän kyllä. Joo, olen itsekäs, mutta kyllä he selviävät. En näe miksi tätä paskaa pitää enää yhtään jatkaa. Kissani huolettavat minua ja heti, kun olen testamentannut ne tai lopettanut ne, on minun vuoroni. Olen niin monta kertaa yrittänyt uskoa elämän kauneuteen ja niin monta kertaa pettynyt. Enää en aio pettyä.
Vielköhän tirppis on hengissä?
Hei,
Olemme kaikki kirjottajat tässä jakamassa samat kokemukset ja tuntemukset. Ensin olin todella vihainen, pettynyt ja hirvittävän sirullinen kun äitini teki itsemurhan.
Ajattelin että miksi minulla, isällä ja lapsillani ollut hänelle sen enempää merkitystä, emmekö me tuoneet hänelle mitään iloa.
Mutta muistan äitini viimeajat krisrallin kirkkaasti. Silmät olivat sammuneet ja kasvojen ilme oli kun halvaantuneella.
Ymmärsin että minä olisin ollut se itsekäs joka olisi vaatinut elävänä kuollutta ihmistä elämään elämää jota ei enään ollut.
Väitän että ymmärrän teitä.
Tilanteeni on siitä vaikea että maailmalla, elämällä ei ole minulle enään mitään tarjottavaa eikä minulla maailmalle eikä kanssaihmisille
Ihan 24h ei onneksi tunnu ihan niin pahalta mutta lohduttomuus on pohjaton vaikka tiedän että se johtuu masennuksesta ei mikään lääkitys
eikä nämä pari psykologilla käyntiä
pysty "parantamaan" minua
En voi tällä hetkellä tehdä mitään koska en voi tuottaa isälleni enempää tuskaa, hän on menettänyt vaimonsa ja toisen (nuoremman) tyttärensä joka raastai ja julmasti tapettiin.
Vihaan ja häpeän itseäni kun tunnen ja ajattelen näin.
Mikäli yhtään seuraa maailman tapahtumia on niin paljon ihmisiä joilla on käsittämättömän traagisia kohtaloita, kokeneet kohtuuttomia äärimmäisen järjettömiä kärsimyksiä.
ja silti selvinneet "voittajina" antamatta nujertaa.
Miksi en ole kiitollinen siitä mitä minulla on olenhan moneen verrattuna "onnekas" , miksi en tunne iloa onhan "ihana" auringon paiste
miksi mikään ei saa innostumaan
miksi mikään ei tuota mielihyvää
miksi mistään ei saa nautintoa
miksi en saa rakastaa, tunne itseäni rakastetuksi
Minulla on myös itsemurha-ajatuksia. Silti tuntuu, etten voi tehdä sitä lapselleni, vaikkakin aikuiselle. Hänellä on elämä edessä ja tarvitsee tukeani. Myös puoliso on rakas, vaikkakin kinaamme välillä kaikenlaisesta.
Mutta ehkä tässä saan kuitenkin purkaa sitä, että masennus on välillä niin ankaraa, että ajatukset pyörivät kuolemassa. Masennus ja tuska tuntuvat melkein fyysisenä kipuna. Pahimmillaan ajattelen, ettei kukaan pidä minusta. Ja joutaisin kuolla. Olen jäänyt jotenkin syrjään myös oman sukuni piirissä, mikä tuntuu hirvittävän kipeältä. Ehkä siinä on flashbackia muinaisista koulukiusaamisajoista, vaikka en niitä enää aktiivisesti muistelekaan. Mutta että oma suku ja perhe. Sama toistuu ja se sattuu tosi paljon.
Sukututkimusta tehdessäni kuolleet sukulaiset, joita en ole koskaan edes nähnyt, ovat kiinnostaneet. Tämä tuntuu hiukan hullultakin, koska minulla ei ole eläviin sukulaisiini juuri mitään kontaktia. En tunne heitä. Näin on aina ollut. Aivan kuin olisin menneen ajan äpärälapsi, ottolapsi, vaikka todistettavasti näin ei ole. Joskus mietin, että onko arvottoman lapsen rooli semmoinen "must", joka toistuu yhä, jonkun on se aina pakko kantaa vielä nykypäivänäkin (vaikka olisikin biologisesti sukua).
Sitten mietin, enkö voi jatkaa elämääni, jossa kokijana olen minä. On monenlaista mitä voin nähdä, aistia, kokea. Tehdä. Tulevatko nuo kuolema-ajatukset siitä, että siirrän näkökulman muihin, olenkin objekti, joku josta he eivät pidä tai jota he eivät arvosta...onko se niin tärkeää. Mitä siitä, pitäisikö viitata kintaalla?
Niin, masennus myös liioittelee. Vaikka olen kokenut paljon pahaa, on varmastikin myös ihmisiä jotka minusta pitävät tai ovat pitäneet. Minun on vaan vaikea nähdä ja uskoa sitä tämän pimeyden, kaiken masennuksen keskeltä.