Hei!
Toivottavasti vielä käyt lukaisemassa täällä, vaikka on jo aikaa siitä kun olet keskustelun avannut. Itselläni on sama elämäntilanne. Ehdin seurustella samankaltaisen miehen kanssa kolme vuotta. Alussa kaikki oli mielettömän ihanaa, olin niin varma että olen löytynyt elämäni rakkauden. Mies palvoi minua ja minä häntä. Muutettiin yhteen muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, miehellä oli kiire muuttaa saman katon alle mitä vähän ihmettelin mutta olin niin hullaantunut, rakastunut, että ajattelin sen kuuluvan asiaan. Muuton jälkeen kaikki alkoi muuttua pikku hiljaa. En enää osannutkaan sitä ja tätä, milloin olin liian iloinen, milloin liian vakava, välillä liian ystävällinen muille ihmisille, liian herkkä kuulemma olin kun loukkaannuin hänen sanomisistaan. Olin kuulemma myös epäluotettava, olevinaan joku (?), marttyyri kun välillä itkin pahaa mieltäni. Lista olis aika pitkä, jos kaikki luettelisin. Hän myös inhosi koiraani, vaikka tiesi muuttaessaan, että koira on olemassa. Alussa toki oli koirastakin pitävinään. Lopulta, ennen kun erosimme, laittoi koiran juomaveteen ja ruokaan pesuainetta, mitä koira ei kuitenkaan ollut syönyt. Kontrolloi minua kännykän välityksellä, oli mustasukkainen vaikka syytä siihen en hänelle antanut. Enhän käynyt edes muualla kuin töissä. Mökötti usein ja kun halusin selvittää ja puhua syystä, oli kuin jäävuori, saattoi sanoa, että ole hiljaa, ettei hänellä ole mitään puhuttavaa. Loukkausten ja mökötyksen välillä oli kuin enkeli, avasi auton oven, lukitsi turvavyön puolestani, aina oli käveltävä käsi kädessä ihmisten ilmoilla ettei muut miehet olisi kiinnostuneet minusta. Sellaista näennäistä toisen huomioon ottamista oli paljon. Oikeasti ei välittänyt, miltä musta tuntui. Loppuaikoina hymyili kun itkin.
Puoli vuotta on nyt erosta. Laitoin hänet pihalle. Ei tuntunut surevan eroa ollenkaan, oli jäävuorena kuusi viikkoa sohvalla, sen jälkeen kun sanoin että tämä loppuu tähän. Mökötti kuusi viikkoa sohvalla, milloin ei ollut töissä.

Loukkauksillaan murensi aika tehokkaasti mun itsetunnon jota yritän tässä nyt keräillä. Kaikeksi kauheudeksi olen huomannut, että mulla on sitä hullua ikävä! Sairasta! Tai ehkä se enemmänkin on ihmisen ikävää, kosketuksen ja hellyyden ikävää, kun juuri ikävää häntä kohtaan.

Elän tämänastisen elämäni rankinta aikaa. Musertavaa tuntea, miten ihminen, joka kertoo rakastavansa sinua yli kaiken, ja jota itse rakastat yli kaiken, alkaa mitätöidä, syyllistää ja kontrolloida sinua. Olen ihan riekaleina ja nyt olen päättänyt lähteä hakemaan apua itselleni terapiasta.

Kuulin, että miehellä on nyt uusi nainen. Mun käy sääliksi se nainen, toivon että hän huomaisi aiemmin kuin minä, ettei kaikki ole niin kuin pitäis.

Ei tainnut sulle juurikaan olla apua kirjoituksestani, paitsi se, että kyllä näitä vastaavia kokemuksia löytyy ja kyllä ne vaan kipeetä tekee ja silti niistä ajan kanssa selvitään.

Vie aikaa. Erosin edellisen kirjoittajan kuvaileman tyyppisestä miehestä reilu kolme vuotta sitten. Suhteeseemme kuului myös rankka pahoinpitely, joka aiheutti minulle neurologisen sairauden --> työpaikan vaihdoksen. Olin alimmassa helvetissäni noin kaksi vuotta sitten sekä murentuneen itsetunnon että ammatillisen identiteettini hukanneena. Jostain syystä elämä lahjoitti rinnalleni kiltin miehen sekä muutaman ihanan uuden ystävän. Siis sellaiset ihmiset, joiden kanssa olemme voineet puhua klaikista maailman asioista. Itsetuntoni ei edelleenkään ole korkealla ja nyt uusi kriisi terveyden kanssa, mutta olen jo sentään oppinut, että terveessä suhteessa ei tarvitse pyytää lupaa keittää kahvia, halata, soittaa kaverille (saati sitten tavata kaveria). Mieheni on joutunut kovasti toitottamaan minulle että voin ihan rauhassa olla oma itseni kaikkine tunteineni ja olla minä, ilman että sitä tarvitsisi pelätä tai pyydellä anteeksi.

Uskon, että itsetunnon voi vielä palauttaa, itse olen auttanut itseäni siten, että läksin opiskelemaan. Vahvista omia hyviä puoliasi ja nauti aikaansaannoksistasi. Uskalla vaikka hehkuttaa läheisillesi jotain onnistumista. Ole aistit herkkänä, kuinka "tavalliset" ihmiset sinua kohtelevat -- arvostavasti ja hyväksyvästi. He näkevät sinut ihan eri tavalla (terveellä tavalla) kuin ehkä itse näet itsesi. Minullakin on vielä älyttömän negatiivinen kuva itsestäni mutta töitä tehdään jatkuvasti. Tsemppiä sinulle!

Olen kokenut samankaltaista ja nyt yritän lopullisesti päästä eroon rakkaastani joka on narsisti.
Ihmettelen miksi narsismille ole keksitty hoitoa! Mietin miten narsisteja syntyy? Miksi ihminen saa sellaisen luonteen? Jostain luin että joidenkin psykologisten ongelmien takana voi olla geenit, silloin kun vanhemmat ovat tehneet lapsensa ikäihmisinä. Voiko olla niin että mitä vanhempana lapsen tekee niin sitä huonommat geenit ja sitä kautta tulee psyykkisiä häiriöitä?
Jos on niin silloin narsistien määrähän kasvaa. Ihmiset tekevät yhä vanhempina lapsia.
Toisaalta onko se evoluution tarkoitus, että ihminen selviytyy maailmassa?
Mietin siis muitakin kuin itseäni ja sitä miten tähän löytyisi ratkaisua...
Itkut olen itkeny - ainakin isoimmat - nyt yritän hakea järkevää selitystä tälle.

toivonparempaa kirjoitti 19.10.2013 13:54

Olen kokenut samankaltaista ja nyt yritän lopullisesti päästä eroon rakkaastani joka on narsisti.
Ihmettelen miksi narsismille ole keksitty hoitoa! Mietin miten narsisteja syntyy? Miksi ihminen saa sellaisen luonteen? Jostain luin että joidenkin psykologisten ongelmien takana voi olla geenit, silloin kun vanhemmat ovat tehneet lapsensa ikäihmisinä. Voiko olla niin että mitä vanhempana lapsen tekee niin sitä huonommat geenit ja sitä kautta tulee psyykkisiä häiriöitä?
Jos on niin silloin narsistien määrähän kasvaa. Ihmiset tekevät yhä vanhempina lapsia.
Toisaalta onko se evoluution tarkoitus, että ihminen selviytyy maailmassa?
Mietin siis muitakin kuin itseäni ja sitä miten tähän löytyisi ratkaisua...
Itkut olen itkeny - ainakin isoimmat - nyt yritän hakea järkevää selitystä tälle.

Älä tee noin! Itse tein sen virheen, että ajattelin hänen elämäänsä ja säälin sitä. En halunut olla se joka hänet hylkää hänen ongelmiensa kanssa. Kaiken se kestää jne.. Vaikkemme olleet naimisissa. Narsismi on varmaankin periytyvä luonteenpiirre, näin uskon. Ei sellaista käytöstä itsestään opita, en usko että edes vanhemmat opettavat, olivat kuinka "huonoja" edes pystyisivät. Minulla itkut edessä vielä. Ero on ehkä selvä. Pitää vaan olla tiukkana