Hei! Täällä kanssa yksi paniikkihäiriöinen. Sairastuin ensimmäisen kerran ylä-aste iässä, silloiset pelkoni oli kuolemanpelko ja maailmanlopun pelko. Sain mielialalääkkeet ja kävin terapiassa. Paniikkikohtaukset katosi ihan hyvin lääkkeillä, mutta lääkettä jouduttiin vaihtamaan ylikierrosten takia. Toiset lääkkeet toi minulle aika pahan masennuksen, ja saatoinpa joutua jonkinlaiseen psykoosiinkin lopussa. Olin viikon osastohoidossa jossa lääkkeet lopetettiin asteittain ja kotiin kun pääsin alkoi elämä pikkuhiljaa rullaamaan.

Paniikkioireet, pelot yms. palasi synnytyksen jälkeen. Aloin pelkäämään että vauvani kuolee kätkytkuolemaan (pelko on edelleen). Lisäksi pelkään aivoverenvuotoon sairastumista. Olen kärsinyt jo kuukauden tuikkivasta pään alueen kivuista, siitä pelko varmaan johtaa juuriaan. Päivittäin mieleni on siinä tilassa että ''jos kohta jotain tapahtuu, jos ei tänään niin sitten huomenna'', ja jos päässä vihlasee olen ihan varma että tässä se nyt oli.

Lapsen takia on pakko yrittää pysyä tolpillaan ja pystyä ajattelemaan järkevästi. Tällä hetkellä paniikkikohtaukset on ollut lievempiä mitä muutama vuosi sitten. Surullista että monet ihmiset joutuu painimaan tämmöisten pelkojen takia. Toivotan hyvää kesää kaikille 🙂

Tiriac kirjoitti 23.5.2009 1:32

Mulla ei ole kuoelmanpelko. Se kutsuu puoleensa. En pelkää kuolevani, pelkään vain etten kerkee tehdä erästä asiaa ennen kuolemaani. .

Mulla on samanlainen pelko, etten ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisi tehdä.

Olen nyt 52., ja olen nyt vasta kokenut, mitä on aviollinen elämä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Nyt minua sitten pelottaa, että tuo lyhyt aviolline aikakusi jääki ainoakseni!☹️

Minulla ei ole minkänlaista kuolemanpelkoa eikä itsesuojeluvaistoa.

Tunnistin itseni niin monesta vastauksesta. Aika helpottavaa huomata, että on kohtalontovereita olemassa. 🙂

Omalla kohdallani kuolemanpelkoajatukset alkoivat varmaan vuosi sitten. Syytä en osaa sanoa koska elämässä mulla on pääosin mennyt kaikki aina hyvin. Siksi välillä myös syytän itseäni näistä ajatuksista, tyyliin "kun ei ole mitään 'oikeita' ongelmia, niin olen tämmöisen ahdistuksen sitten tyhjästä kehittänyt".

Pelko iskee aina iltaisin. Päivällä osaan suhtautua järkevästi siihen, että kuolema joskus osuu minunkin kohdalleni. Liekö väsymykselläkin sitten osansa asiassa, mutta aina sängyssä maatessa iskee pelko, "mitä sitten kun tämä kaikki loppuu joskus? Joku hetki vielä suljen silmät enkä koskaan enää avaa niitä". Pahimmillaan sitten alkaa sydän hakkaamaan, tilava huoneeni tuntuu ahtaalta ja on pakko nousta hengittelemään syvään, lukemaan, katsomaan ikkunasta ulos tai mitä ikinä. En muista, koska viimeksi olen mennyt nukkumaan iloiset ajatukset mielessäni. Tästä on tullut jo "tapa", ja tiedän odottaa ajatuksia jo tunteja etukäteen - ahdistus vain kasvaa!

Olen huomannut, että elämässä mulla on tarve kontrolloida asioita: haluan tietää päivän ohjelman etukäteen jne. Ehkä se kuolemisen ajankohtaan liittyvä epätietoisuus raastaa. Ja se, että tulen varmasti kuolemaan, halusin tai en.

Tarkkailen myös paljon kehoani, pieninkin kipu, rytmihäiriö (tutkittu ja vaaraton) tms. saa heti hälytyskellot soimaan. Nukkumaan mennessä tulee ajatus, että kuolenko unen aikana. Pelkään monia asioita, mutten kuitenkaan fobiatasolla omasta mielestäni.

En ole osannut vielä puhua kenellekään läheisistäni, mutta ehkä jo pitäisi kun tännekin uskaltauduin kirjoittamaan. Ajatuksia rupeaa nyt tulemaan päivisinkin, ja outoa ahdistusta on koko ajan vain useammin ja voimakkaammin. Haluan tästä päättömästä ahdistuksesta eroon, ja haluan vain unohtaa koko asian! En jaksa enää miettiä kaikkia maailman vaaroja, haluaisin kerrankin osata elää hetkessä! En halua vanhempana muistella nuoruuttani niin, että kaikki ihanat vuodet ovat menneet ohi vain ahdistuksen ja pelon takia. ☹️

Jo tänne kirjoittaminen tuntuu tosi helpottavalta, mutta olisi tosi ihanaa, jos täältä löytyisi ystäviä keiden kanssa jakaa näitä kokemuksia enemmänkin. Mulla on hyvä verkosto läheisiä, joilta saisin varmasti tukea, mutta en vaan saa suutani auki ja olo on yksinäinen. Psykologille soittaminenkin tuntuu vaikealta, kynnys on korkea. 😭😯🗯️

Itselläni on kolme pelkoa:

1. Että katoaa vain.
2. Helvetti.
3. Jokin päämäärätön ajelehtiminen, elämän kiertokulku.

Itse en jaksa keskittyä oikein mihinkään, kun kaikki tuntuu niin turhalta. Toiveeni on se, etten olisi koskaan syntynyt ja vaikka vanhempiani rakastankin, niin olen tavallaan vihainen siitä, että he tekivät minut. Olen katsonut uskontoja, mutta ne masentavat vain lisää ja niihin en enää aikaani tuhlaa.
Tsemppiä kaikille, kannattaa pitää toivo aina mukana.

Edellisestä viestistäni on jo muutama kuukausi aikaa, ja tunnelmat vaihdelleet paremmasta huonompaan. Sain kerrottua poikaystävälle peloistani, ja vaikkei hän oikein osannut sanoa mitään (olen aika vaikea lohdutettava), niin ainakin tiedän, että jollekin voi kertoa jos ja kun hätä iskee. Mun mielestä ainakin kannatti avata suunsa, tuki olikin lähellä vaikkei siltä ensin tuntunut. Suosittelen 🙂

Joka tapauksessa, yöllä heräsin epämääräiseen ahdistukseen, ja siinä vapistessani googletin vinkkejä paniikkikohtauksesta selviämiseen. Törmäsin aika helpottavaan ajatukseen, meni suunnilleen niin, että mikä tunne kehossasi ikinä onkaan meneillään (pelot, vapina, pahoinvointi...), niin anna kehosi tuntea ne kaikki tunteet ja käydä ne läpi, älä yritä pidätellä niitä.

Tätä sovelsin omiin kuolemanpelon ajatuksiini niin, että jos sen pelon yrittää vain hyväksyä tunteena, ja salailematta ja pidättelemättä kokee sen ja pyörittelee sitä ajatusta oikein kyllästymiseen saakka, niin ehkä se menettäisi sitä kammottavuuttaan. Kuolemanpelkoa voisi vain pitää ajatuksena muiden joukossa ja yrittää reippaasti kohdata ajatus ja käydä se läpi työntämättä sitä pois.

En tiedä saako kukaan tästä selityksestä selvää, mutta halusin jakaa koska mulle tällä hetkellä tämä ajatus tuo valtavasti turvaa ja voimaa. Entäpä jos joka kerta kun pienikin pelon/huolen ajatus tulee mieleen, niin siitä saisi sanottua jollekin ääneen - pelottaisiko yhtä paljon kuin yksin pelkoja pyöritellessä? Mulla ainakin omassa päässä kaikki pienetkin huolet kasvaa isoiksi asioiksi, ja toiselle kertominen auttaa usein löytämään ne mittasuhteet.

Toivottavasti joku tästä hyötyi, voimia kaikille taas uuteen viikkoon! Ei anneta ajatuksille ylivaltaa 🙂 🌻🙂🌻

Moi!
Mä olen erittäin ahdistunut kun illalla yritä mennä nukkumaan nii väkisin aina tulee jostain mieleen kuolema ja se ahdistaa ja meinaan rupee vaa itkee. Oon kohta 20v ja oon pienestä asti pelänny kuolemaa. Yleensä ahistun nii paljo et hyppään sängystä ylös tosi nopeesti ja alan melkee itkee ja juosta äidin luo (asun vielä siis kotona). Lapsena ollaa äitin kaa tästä puhuttu mutta asia vaivaa edellee.
Mikä avuksi? 😭 😯🗯️