Tarkemmin ajateltuna, pelkään itsekin kuolemaa. Väkivaltaista kuolemaa. Pelkään murtovarkaita ja väkivaltaisia ihmisiä. Pelkään koko ajan, että kotiin murtaudutaan ja samalla minut raiskataan. Kerran on jo raiskattu, tosin yhden baari-illan jälkeen, mutta se ei tunnu samalta, kuin että joku tulisi väkivaltaisesti kotiimme. Pelkään ja panikoin muutenkin. Tuntuu, että joku juuttuu kurkkuun kiinni, kun on pahimmat pelkotilat päällä. Ahdistaa, masentaa, hiostuttaa, hiki nousee pintaan, hengitys nopeutuu... ja sitten peli on menetetty. En osaa ratkaista tilaa mikä nousee sitten pintaan. Nyt raskaana ollessa bentsot on kielletty ja en voi tukeutua muutenkaan lääkkeisiin, jotka veisivät ahdistusta pois. En tiedä mitä tehdä nyt ja mitä tehdä, kun vauva syntyy. Pelottaa niin pirusti.

Minulle iskee kaikenlaisia kiputiloja varsinkin klo 18-21 välillä ja tällä hetkellä epäilen ahdistukseni laukaisijan olevan talven pimeys tai hämärän alkaminen. Minä saan ensin erilaisia pistoksia esim. selkäsärkyä, mahasärkyä, sitten saattaa tulla rintakipua ja pistää johonkin ja lopulta kipujen paikat vaihtelevat. Mies hieroo selkää hullun lailla eikä olo silti aina helpota. Samoin olen kokeillut Voltarenia, mutta ei taida oikeaa kipua olla.

Kuvittelen, että on vaikea hengittää ja joskus menen totaalipaniikkiin, että kohta kuolen. Alkaa kuumottaa ihan älyttömästi ja olen varma että kohta lähden maailmasta. Minulla on ihana aviomies ja lapsia enkä ymmärrä miksi heidän läsnäolonsa ei auta enää nykyisin, vaan kohtaukset iskevät päälle päivittäin. Ahdistus on jatkuvaa koko ajan, synnytyksestä on nyt 9 kk, voiko sekään enää vaikuttaa hormoneihini. Olen ehkäisyrenkaankin jo aloittanut pari kk sitten jospa hormonit tasoittuisivat edes.

Minulla voisi olla paniikkihäiriön ja hypokondrian sekoitus mutta tuntuu että syömisen jälkeen tulee aina huono olo joten jonkunlainen syömishäiriökin voisi olla lisäksi. Oksennan ihan milloin tahansa, mutta pystyn myös olemaan oksentamatta, teen sitä tietoisesti silloin vain kun se tuntuu oloa helpottavan. Nykyään ei tunnu enää auttavan.

Kun yritän rentoutua lämpimässä suihkussa niin hetken päästä makaan lattialla oksentamassa ja itkemässä sitä että kohta kuolen ja kuinka tulee ikävä kaikkia läheisiä yms. Sairaus on hirveä enkä tiedä miten tästä pääsee eroon.

Minä olen kokeillut Citalopraamia, Paroksetiinia ja Cipralexia sekä lisäksi Mirtazapiinia ja Propralia. Mikään lääke ei ole vielä ehtinyt alkaa vaikuttaa kunnolla koska minä lopetan ne 2 viikon kuluessa sen takia että ahdistus pahenee niin voimakkaaksi että herään keskellä yötäkin paniikkiin, jota en normaalisti tee. En halua kokeilla enää masennuslääkkeitä, ne vievät seksielämänikin pois. Minulla on nyt resepti Triptyl, mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla. Kuinka monella auttaa bentsot, niitä en ole vielä mistään osannut hommata, jospa ne voisivat toimia minuun?

Eli mielummin olen ilman lääkkeitä ja yritän löytää vertaistuki henkilöitä joilla samoja oireita ja jotka haluavat jakaa tuntemuksia kanssani. Tärkeintä olisi huomata että paniikkilaisia on muitakin enkä kuolekkaan vielä. 🙂

Tuttu tunne. En itse ota kantaa onko kuoleman pelko normaalia vai epänormaalia. Minulle se on aina ollut normaalia. En tässä kommentoi turvallissuussyistä miksi. Pidän itse sitä oman elämäni yhdestä perusehdoista. Toiset pelkäävät, toiset ei. Jos tästä on jotain apua, niin viimeksi kohtasin kuolemanpelon todella rankalla tavalla viime elokuussa. Meinasin todellakin oikeasti taas kuolla. Kukaan ei tunnustanut. Järkyttää vieläkin. Tuli sen jälkeen vieläkin kamalampia ideoita, että mitä jos sitä ja mitä jos tätä. Tuntui, että kukaan ei tajunnut. Järkytyin entistä enemmän. minulle sanottiin, että nyt vaan labraan ja sit vaan sinne sun tänne. En mennyt. Mutta menen jossain vaiheessa, ehkä.
Ensiviikolla olen menossa tenttiin. Yrittämään. Siellä en ainakaan kuole. Se on teoriaa.Todella mielenkiintoista, mutta vain teoriaa. Minusta kuolemanpelko on aina normaalia. Ei se ole minusta mikään oire mielisairaudesta. Itse en ole koskaan oikein ymmärtänyt saatika yrittänyt edes edustaa sitä alaa, jossa meidät luokitellaan sairaiksi heti kun avaammekin sen opuksen. En itse nää elämää niin. Valinta kysymys tämäkin. Minä ainakin syntyessäni sain 9 pistettä sairaalassa. tässä yksi mielipide.

hei,minulla on todettu sairaus ja olen välistä aivan paniikissa.Yritän touhuta mahdollisimman paljon että en ajattelisi mutta välistä kauhu valtaa.Minulla ei ole ketään jolle puhua ,tunnen itseni tosi yksinäiseksi.Omaisia ja lapsia on paljon mutta heille en halua aiheuttaa surua enkä siksi voi heille mitään sanoa.En vielä tiedä kuinka pitkällä sairaus on,tutkimukset ovat vielä kesken mutta tiedän että pahalta näyttää.Onko täällä ketään joka voisi kanssani puhua,varsinkin yöllä on tosi paha olla.

Heippa
Joo kyllä saat keskusteluapua mene nettiin ja googleen laita hakusanaksi
tukihenkilo.
Muista että aina kun on ihmisellä ongelmia tai vaikea elämän tilanne niin ikinä
ei pidä jäädä yksin asioita miettimään.
Kaunista kevättä sinulle

Pelkään kuolemaa yli kaiken! en kipua, enkä surua ystävistäni ja läheisistäni, vaan sitä epätietoisuuden tilaa joka minut kohtaa silloin, kun minua ei enää ole..... vai onko...?

Syövähoidot kokeneena pelkään toki kuolemaa, mutta enemmän kipuja tai yksin kuolemista. Elämästä ei haluaisi luopua vielä. Aina on elänyt siten, että ensin pitää elää liki 100 vuotiaaksi ja sitten vanhana tulee vaivoja ja kuolee. Ei nuoren ihmisen kuulu kuolla. Syöpä toi todellisuutta ajatuksiin ja tutustui moniin nuoriin ihmisiin, joilla oli hyvinkin vähän elinvuosia edessä. Kuolemisesta tuli konkreettisempaa. Pelko on kuitenkin ollut syöpädiagnoosin jälkeen aina läsnä vaikka nyt hoidot onkin jo ohi ainakin tältä erää. Enemmän sitä pelkää uusiutumista ja kipuja. 😟

Ette tiedä, miten "helpottavaa" oli löytää tämä ketju.

Mulla on ollut "paniikkikohtauksia" (varmaan ahdistuneisuutta? No, kuolemanpelkoa kuitenkin) jostain 7-vuotiaasta saakka. Joskus teini-iässä ei ollut niinkään, mutta nyt kolmenkympin kolkutellessa tilanne on mennyt tosi paljon hankalammaksi. Lisäksi olen jokseenkin kontrollifriikki, ja se lisää ahdistusta etten voi tälle typerälle pelolle mitään.

Mm. viimeisen viikon oon ollut sydän kurkussa. En siis pelkää että kuolen nyt-just-heti, vaan ylipäänsä sitä että joskus kuolen. "Täysissä järjissä" suhtaudun siihen täysin luonnollisena asiana, mutta jostain syystä ajoittain kieppaa ihan yli, enkä voi pelolle ja paniikille mitään.

Viimeisin viiko on ollut tosi kaoottinen. Mulla on Sepram vakituisena lääkkeenä, siihen lisäksi diapamit ja propral. Ja nyt ei mitään tehoa. Aiemmin olen saanut tilanteen hallintaan viimeistään parissa päivässä.

Olo on tosi karmea. En tiedä yhtään miten pitäisi hakeutua jonnekin terapiaan. Yksityiselle ei vaan ole varaa.

Kuolemanpelko... Hmmmm. Hyvin tuttu tunne. Minulla ainakin ollut kyseinen pelko pienestä asti. Siihen toisaalta perustui elämänhaluni. Minusta sillä ei ole mitään tekemistä minkään mielenterveyshäiriön kanssa. Jouduin tosin happikaappiin lapsena. Kuka siinä nyt ei kuolemanpelkoa saisi. Olisinhan voinut kuolla. Kyllähän me kaikki voimme kuolla koska tahansa. Siksi minulle lenkkeily on kaikki kaikessa. Siinä saa tunteen elämästä. Mutta ymmärrän hyvin tunteen. Itse en antaisi diagnoosia, jos olisin psykiatri. Vähän riippuu syistä, pitäisikö siitä sitten huolestua. Minulle se on ihan elämää. Minulle ainakin kuoolemanpelko on ollut pienestä asti mitä luonnollisin tunne. En silti koe, että olisin mitenkään epänormaali.

Ette usko miten hyvältä tuntuu huomata, etten olekkaan yksin näiden ajatuksieni kanssa..

En oikeastaan muista, koska tämä kuolemanpelkoni alkoi. Mutta olen nyt syönyt 2005 vuodesta asti citalopramia päivittäin paniikkihäiriöön, silloin kuolemanpelko oli niin vahva, etten uskaltanut lähteä kotoa mihinkään. Siitä kuitenkin selvisin aika hyvin, mutta nyt keväällä ollessani etelänmatkalla sydän hakkasi yhden yön niin voimakkaasti, että aamulla oli pakko lähteä sydänfilmiin ja muihin kokeisiin. Niissä ei onneksi ollut mitään vikaa, vaan kuumuus ja vähäinen juomattomuus oli aiheuttanut kys. tilan.

Pelkään siis oikeasti KOKO AJAN sydänkohtausta, vaikka sydämeni on tutkittu ja se on terve, mutta nämä pelkotilat eivät jätä rauhaan.. Mittailen kaulalta ja ranteesta pulssia neuroottisesti melkein koko ajan ja aamuisin olen onnellinen, kun en yön aikana kuollutkaan.

En mitään niin kauheaa pelkoa tiä, kuin tämä on, millähän tästä pääsisi eroon? Perhe kyllä tukee ja ymmärtää, mutta pääkoppa ajatuksineen ei jätä rauhaan, ei sitten millään..

Millä ihmeellä tästä pääsisi eroon? ei ole kivaa olla 26 ja pelätä kuolemaa 24/7 😭

Kuolema pelottaa joka päivä. Olen huomannut itsestäni sen, että kuolema pelottaa yhä enemmän kun vanhenee päivä päivältä. Tuntuu kuin kuolema on tikittävä aikapommi, joka räjähtää alle 100 vuodessa viimeistään tosin se voi pamahtaa heti tai myöhemmin se ei kerro milloin mutta ikää tullessa yhä enemmän kuolema lähenee ja sitä on vaikea hyväksyä, koska sitä ei tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu myös se, että kun tiedostaa mitä jollekin jo kuolleelle ihmiselle tapahtuu niin se ahdistaa ja nostaa kuoleman pelon todella pahaksi omassa mielessä varsinkin kun sen tietää jo että itsellekin käy samoin joskus ja sit se ajattelu siitä pelottaa niin paljon, että olen itkenyt monta kertaa kuoleman pelon takia. Enkä tiedä miten saada elettyä elämää tämän pelottavan pelon rinnalla, jotta pystyisin elämään itselleni hyvän ja ennen kaikkea myös muille hyvän elämän. Mikä avuksi??

Ahdistunut Nuori 18.v 😭 😯🗯️

Minulla on paniikkihäiriö joka ilmenee kuolemanpelkona ja ahdistuksena. Menetin ystäväni auto-onnettomuudessa 6 vuotta sitten. Sen jälkeen olen alkanut pelkäämään kuolemaa. Pelkään päivittäin kuolevani vain yhtäkkiä johonkin. Matkoille lähteminen ahdistaa kun pelkään jonkun onnettomuuden tapahtuvan. Autossa tulen helposti huonovointiseksi ja sitten iskee se kamala pelko ja pahaolo.
Pelkään myös menettäväni läheiseni.
Tuntuu että tämän kanssa tulee hulluksi kun joka päivä elää pelossa ☹️

Olen kärsinyt kuolemanpelosta monta vuotta. Se alkoi kahdeksan vuotiaana ja nyt olen 16. Monta vuotta pelko oli joka iltainen, joka ilta ennen nukkumaan menoa vain itkin. Joskus se oli niin kamalaa, että en voinut hengittää ja piti nousta sängystä rauhoittumaan.
Kaikki alkoi koulussa, opettaja kertoi onnettomuudesta jossa oli kuollut lapsia. Yritin puhua pahasta olostani äidille, mutta se ei auttanut kuin hetkeksi ja lopulta luovutin ja yritin selvitä asian kanssa yksin.
Viime syksynä aloitin lukion, mutta lopetin sen koska silloin minulla tuli koulussa kauhea paniikkikohtaus ja sen päivän jälkeen olen käynyt terapiassa. Siellä olen puhunut kuolemanpelosta ja muista ongelmistani, mutta se ei auta. Pelko ei katoa minnekkään..
Minun on vaikea puhua pelostani ilman, että itken/haukon henkeä. Koulussa yritin jutella siitä kavereilleni, mutta kun mieleeni tuli se kuva onnettomuudesta, minkä joskus lapsena sain, aloin itkeä ja sydän hakkasi, oli vaikea hengittää..
Joku sanoo, että pelko pitää kohdata, että sen voi voittaa. Voitanko pelkoni vasta kun kuolen?

Oma kuolemanpelkoni alkoi päivänä, jolloin sain ensimmäisen paniikkihäiriökohtauksen. Kohtaus johti hyperventilaatioon taxin takapenkillä ja olin todella varma siitä, että tässä tämä nyt oli.
Aikaa tapahtuneesta on 20 vuotta enkä ole sitä vieläkään unohtanut ja kuolemanpelko on seurannut minua siitä päivästä lähtien.
Pelkotiloja tulee minulle eniten iltaisin. Myös päivisin niitä tulee usein tilanteissa, joita jollain tasolla jännitän. Huonosti nukuttujen öiden jälkeen pelkotilat tulevat helpommin.
Oireet ovat yleensä rintakehässä. Rytmihäiriö kuulu aina pakettiin, toisinaan tuntuu pala kurkussa, toisinaan kurkkua kuristaa, toisinaan tuntuu että keuhkot eivät saa ilmaa, tulee kuuma, huimaa, yelisesti hyvin epätodellinen olo.
Jollain asteella olen oppinut elämään näiden oireiden kanssa. Toisinaan totean itselleni, että kumpi tätä kehoa nyt määrä, minä vai paniikkihäiriö. Joskus kohtaus on niin paha, että joudun turvautumaan rauhoittaviin lääkkeisiin, mutta tätä olen pyrkinyt välttämään viimeiseen asti (joskus ehkä olisi kannattanut otta lääke vähän aikaisemminkin). Läkkeisiin en kuitenkaan ole jäänyt millään tavalla koukkuun, vaikka ne laukussani on koko ajan mukana. Päinvastoin. Lääkkeet ovat pelastaneet minut usein, vaikka ne ovat vaan kassissa keikkumassa(tuovat jotain turvaa).
Voimia sinulle. Et ole yksin vaivasi kanssa.

en pelkää kuolemaa. kuolema tulee kun se hetki on.
sen otan vastaan rauhallisesti, en peläten.