Moikka!

Kaipa sitä monet kärsii ihan samasta asiasta. Itselläni samaiset ajatukset kongretisoituvat joka helvetin kerta kun herään alle 2h unilta, suorastaan hallitsemattomina pelkotiloina. Onneksi tuo kohtuuton pelko on vain parin minuutin pituinen, mutta sitäkin intensiivisempi. Noin muuten päivittäisellä tasolla olen kyllä myöntänyt että kylmä pieru pääsee itse kultakin joku päivä, mutta jokapäiväisiä nuo pelottavat ajatukset on.

Kärsin hirvittävästä masennuksesta vuosia (vuosia sitten), joka vähän hellitti kotoa muuton myötä ja oikeastaan pääsin koko masennuksesta eroon alkoholin käytön lopettamisella. Mutta nuo pelottavat ajatukset on jäänyt, kaiketi siitä jokapäiväisestä itsemurhan miettimsestä... Toisaalta elinkin tuolloin kuin puolipäinen, eli on suoranainen ihme, että olen tällä hetkellä elossa. Tuntuu että ajatukseni ovat pakko-oireen omaisia, eikä mikään itsepsyykkaus ajatustavan muutokseen ole auttanut, edes vuosien yrittämisen jälkeen. Muutoin elämä on kyllä nykyisin aika nastaa, mut ois kait vielä parempaa, jos ei ois näitä matoja päässä.

Mut voimia, pidä pää läjässä!!

Harri 27

Mulle kuolemanpelko iskee rankimmin aina illalla, tai oikeastaan yöllä... (poika nukkuu, olen yksin hereillä)

Silloin minun on tietenkin aivan mahdotonta nukkua. Joskus valvonkin peloissani aamuyön tunteihin saakka, tai kunnes nukahdan väsyneenä sohvalle.😴 Ja aamulla sitten, kun on pakko nousta lapsen kanssa ylös, niin minäpä olenkin ihan rättiväsynyt ja herkästi 😠 koko päivän.

Eikä mulla oo hajuakaan mistä tollanen kuolemanpelko-paniikkikohtaus johtuu/saa alkunsa😐.. mutta sen tiedän, että se on aivan kamalaa!😭😯🗯️
Kun sitä pelkää ihan oikeasti kuolevansa.. olevansa kuolemansairas --> vasen käsi kihelmöi, sydän hakkaa, pala "nousee" kurkkuun, lihakset on kireinä, pelottaa, ahdistaa, rintaa pistää yms.
Ja kun minulla ei kuitenkaan ole mitään sairauksia todettu. ☹️

Kummallista tämä elämä ja kaikki nämä tunteet, joita on välistä ihan turhankin paljon.. ja kaikki vielä samaan aikaan päällä.😮

mulla on kan sama ongelma. iltaisin tulee kamala olo, just sellainen ihme kohtaus. ahdistaa ja itkettää, tekis mieli juosta pakoon, pala kurkussa.. :/
mä en vaan voi jotenkin hyväksyä, niin hullulta kun se kuulostaa, että kuolen joskus. se ajatus etten näe/kuule/tunne ja kaikki tämä vaan loppuu, ahdistaa suunnattomasti että olen joutunut turvautumaan nukahtamis/ahdistuslääkkeisiin. ☹️

en osaa asiasta keskustella kenenkään kanssa koska kaikilla on se "totu asiaan, kaikki kuolee joskus."-asenne.. eikä se helpota yhtään.

olen miettinyt helpottaako asiaa se kun tuo poikani kasvaa, että sitten ajattelee vaan sitä lapsen hyvinvointia ja elämää. itse vaan toivoo että saisi asiat järjestettyä niin että kaikki on hyvin lapsella.. eipä tuo ole vielä auttanut.

Mulla ei ole kuoelmanpelko. Se kutsuu puoleensa. En pelkää kuolevani, pelkään vain etten kerkee tehdä erästä asiaa ennen kuolemaani. .

Niin, siis en minäkään sinänsä sitä kuolemaa niin pelkäisikään muutoin, mutta kun olen yksinhuoltaja.. ja jotkin "oudot tuntemukset" laukaisevat sen, että jos sillain yht´äkkiä kuolis..? Niin mites poika sit pärjäis.. en näkis sen kasvamista sun muuta semmosta. Lähinnä sellaista kuolemanpelkoa mulla on. En minä vanhuuden kuolemaa pelkää.
Ja, kyllä minäkin toisinaan toivon, että kunpa minua ei olisi koskaan syntynytkään yms. jne. Mutta jooh.. tylsyyteen taidan kuolla joka päivä. 😉

itselläni on ollut pelkotiloja pienestä asti, pelkään kuolemaa, sen jälkeistä elämää varsinkin, entä jos joudun jonnekkin kauheaan paikkaan(helvettiin). entä jos minut todetaan kuolleeksi, haudataan ja olenkin elossa. pelkään iltoja ja pimeää, aina olen pelännyt. olen 25 vuotias, masennus minulla todettiin 5 vuotta sitten, lääkitys ei auta pelkotiloihin, mikä avuksi? eihän tätä kauaa kestä...😭

Kysyit kärsitkö sinäkin kuoleman pelosta..

vastaisn että kärsin ja en. .. Usein tunne, että elämänpelkoa enemmänkin kuin kuoleman. Minua kuitenkin kantaa usko huomiseen... 'parempi huominen' laulaa sukulaiseni pohjoisessa... siihen haluan uskoa minäkin.

Jos ja kun kuolema koittaa omalle kohdalle, silloin olen tehnyt kaiken mitä tulikin ehtiä tehdä. Silloin ei enää ole tehtävissä mitään - asenne kuolemaan, jos sen pystyy käsittelemään tämän nyt elettävän elämän aikana, on huojentunut olo, tapahtuu lähtö milloin miten tai miksi tahansa ja on lapsilla elämää edessä tai takana tai jos ei ole lapsia - niin silloin ylipäänsä läheisiä tarkoitan.

Lohdullista kun pelkään kuolemaa, ajatella, siellä 'vastarannalla' on monia muitakin jotka ovat elämäni aikana ja elämänsä aikana myös minua rukouksin kantaneet.
Rukouksen sillalla on kuolemakin helpompi asia ajatella. Näin yksinkertainen olen. Kyllä, pelkään kuolemaa ja en.

kyllä pelkään. Olen pelännyt pienestä asti ja nyt vanhempana sitä on ruvettu kutsumaan paniikkihäiriöksi. Lääkäri sanonut siis. Vaikka näen painajaisia kuolemasta ja kauhu elokuvatkin kiehtoo omalla tavallaan. Terapeuttikaan ei aina ymmärrä, mutta itse tiedä että paniikkia se ei ole. Vaan oikeaa pelkoa.

mtt:ssä minullekkin on sanottu että paniikkia se on, mutta kun ei ole, erotan kyllä pelon ja paniikin fyysisistä oireista, joten kai tästä joutuu kärsimään loppuelämän.

Minun kuollut äitini tulee usein kummittelemaan uniini ja minusta tuntuu, että se tulee hakemaan minua taivaaseen. Että olisi ennakkomerkki että kuolen kohta. Juuri nyt on hetki etten halua kuolla enkä varsinkaan jaksaisi äitiäni nähdä taivaassa.

Kun nyt ei aurinko laske, minun pitäsi käyttää pimennettyjä verhoja ja sellaisia naamaria silmien edessä että olisi pimiää. En uskalla, koska tuntuu, että juuri silloin äitini tulee kummittelemaan. Valoisalla, silmät auki ei näe kummituksia.

Olisikohan kysymys tietyntyyppisestä ahdistuneisuushäiriöstä?Itse kärsin yleistynees-
tä sellaisesta,mihin liittyy mm.tuskaisuutta,kuoleman-ja sairastumisenpelkoa,univaike-
uksia,välillä paniikkitilanteita (mitä kelläkin).Nyt minulla on ollut taas pahempia aikoja
ja yritän pärjätä nykyisellä lääkityksellä (mm. bentsoa) kunnes 6.7. on lääkäri.Pelot
kuuluvat minulla siis ainakin tällä hetkellä elämääni.

Hei kaikki, kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa. Nyt on elämä siinä mallissa että kaikki kaatuu päälle ja ihan varmasti hengitykseni salpautuu ja kuolen. Kärsin kaameasta tukehtumisen pelosta. Se alkoi kesällä kun otin eräänä päivänä allergialääkkeen kuten tavallisesti, niin äkkiä tuntui että se pieni tabletti ei mee alas. Kyllähän se alas meni, mutta se oli niin outo tunne kurkussa, kun se tuntui jääneen kiinni jonnekin. Se oli kuvittelua, tiedän sen, ja sain aivan järkyttävän paniikkikohtauksen. Aikaisemmin melkein tukehduin perunalastuun, onkohan tämä jotain traumaperäistä? 🤨 Olen asunut vuoden uudella paikkakunnalla, ja elämäni täällä ei ole lähtenyt kauhean hyvin alkuun. Kaipaan ihan hirveesti perhettäni joka jäi kotikaupunkiini ja haluaisin vain lähteä takaisin sinne heidän luokseen, niin etten ehkä kuolekaan.

Tämä masentaa mua kauheesti, olen aina syönyt hyvin ja nauttinut syömisestä. Nyt en ole syönyt aikoihin paljon mitään, koska pelkään niin paljon. Tuntuu vain että tukehdun kaikkeen kiinteään mitä nielen, että ruoka ei mene sinne minne sen kuuluisi mennä. Tunnen olevani hullu ja skitso. Olen vuosia kärsinyt paniikkikohtauksista ja nyt niitä on enemmän, lähes päivittäin. Pelkään kuolevani. Se voi tapahtua vaikka huomenna tai ihan koska vain, enkä halua vielä kuolla. 😭 Olen laihtunut kauheasti ja aloin itkeä kun katsoin itseäni peilistä suihkussa, vartaloni oli niin kauhean luinen ja ruma.

Lääkäri antoi diapamia, mutta en halua syödä niitä, ne eivät auta ja vain väsyttävät ja masentavat. Pelkään, etten koskaan enää voi elää normaalisti. 😭

Nainen26

Onko nielemishäiriöt ilmenneet vain kiinteän nielaisunongelmina vai onko myös tyhjännielemisessä ollut ongelmia? Itsellä tyhjännielemisvaikeuksia joihin lääkäri totesi, että ajattelen asiaa vain liikaa... Kuitenkin puoli vuotta vaihtelevasti ollut niitä.
Nopeasti netistä asiaa tutkittuna voi helposti olla stressireaktio tai masennuksen aiheuttamaa ja aiheuttaa kuolemanpelkoa...
Ei se mukavaa ole kun tuntuu ettei pysty nielaisemaan. Se kun pitäisi kai olla tahdosta riippumaton reaktio tai ainakin tiedostamaton, eikä niin että väkisin täytyy yrittää nielaista...

Mitä tässä viestiketjussa oikein tapahtui? Puoli vuotta, eikä yhtään vastaajaa mihinkään? Onko kaikki todellakin unohtaneet kuolemanpelkonsa? Siis ne joita se pelottaa...
😐

Minä en oikeastaan pelkää kuolemaa vaan tapaa millä se saattaa tulla. Minulla on valtava tarve hallita elämäni jokaista asiaa ja olen aina pyrkinyt myös hallitsemaan tätä. Olin kolmentoista kun yritin tapaa itseni. Melkein onnistuin mutta vanhemmat tajusivat tilanteen ja saivat minut ajoissa hoitoon. En tiedä miten tuon kertominen liittyy aiheeseen mutta jotenkin tuo tapahtuma vei minulta kuolemanpelon.
Sisälleni on kuitenkin jäänyt pelko siitä miten mahdollisesti kuolen ja mielessäni välillä punnitsen monia vaihtoehtoja. Huonoja sekä hyviä. Olen usein ajatellut että kun olen tarpeeksi vanha ja vastuullani ei ole enään ketään haluaisin kuolla itselleni sopivalla ajalla ja tavalla. Joskushan täältä on lähdettävä kuitenkin joten miksi sitä ei voisi tehdä niin kuin haluaa. Välttyy ainakin ylimääräiseltä tuskalta ja nöyryytykseltä.