Pelkoko meitä pitää kärsimyksissä?

En kärsi elämänpelosta. Enkä kyllä pelkää kuolemaakaan. Molle sopii kumpi vaan kohdalle tulee.
Olen hankkinut elämän enkä enää ole niin katkeraakaan. Kai.
Kun mulle ei ole sanottu juuri koskaan "hanki elämä" vaan, että elä ole niin katkera.

Voiko katkeruus olla sitä elämänpelkoa?

Voihan se olla jos siinä katkeruudessa velloo eikä mene etiäpäin.
Mutta velloohan sitä monissa asioissa ihmiset. Joskus minusta tuntuu, että masennus ja ahdistuskin ovat vaan sitä samassa asiassa vellomista. Että jos vaan uskaltaisi astua askeleen eteen, olisi asiat paremmin, ehkä.

Minä en omasta mielestä ees ollut katkera, surin vaan ehkä liian kauan.

Ps. toivottavasti tiedät mitä vellominen on, koska en oikein muuta sanaa keksi.
Se kuitenkin on eriä kuin mähööminen.

Joo, tiedän. Minussakin välillä velloo samat asiat usiaan kertaan.
KUIn myrskyä sielussa ilman tuulta ja voimaa mutta asiat vaan myllertää sielua sikkuraan.
Mähöömisestä en oo ennen kuullukkaan - mitä se on?

Se on vaan makaamista ilman, että velloisi ajatuksissa.

Ai onko se niinku sielun 'muhimista'?

Voi se kyllä olla sitä.
Yleensä mähhööminen on itselle täydellinen olotila mutta sille toiselle joka sitä vierestä katsoo se kai on suurta kärsimystä.
Usein mähööjälle sanotaan, että lopeta mähhööminen ja ala tekkeen jotain järkevää.

Mähhööjä ei ainakaan kärsi elämänpelosta.

No ei.
Vaikuttaa ennemminkin ett' on aika rennossa tilassa.
Ajatukset mähöö, ite kehossa vaan on.
Olemisen sietämätön keveys...

erakoksiko kirjoitti 18.9.2011 0:28

Kuinka monesti olet kuullut tai tullut ajatelleeksi jonkun ihmisen(tai oman itses) kohdalla
'hanki elämä' -?
Miksi elämä tuntuu välillä tyhjältä?
mikä estää ottamasta otetta ovenkahvasta ja siitä mitä ulos liikahtaminen kenties voisi käynnistää?

Pelkään niin paljon, etten uskalla elää vaan itsemurha-ajatukset on vireillä tämän tästä niinkuin juuri nytkin.

Ennen olin hyvin sosiaalinen ja liikkuva persoona kun henkinen kipu piti liikkeessä. Maailmalla ja ihmisissä seikkaillessa tuli myös huippuhetkien mukana paljon ikäviäkin hetkiä kun ihmisten mieltymykset eivät aina mene yksiin. Kun eräs ongelma ratkesi, niin minusta tulikin "kotihiiri". Viihdyn nykyään paljon omissa oloissani. Kai ne villit vuodet ovat jättäneet jälkensä, jota voisi myös kutsua "elämän peloksi". Liikaa ihmisiä, liikaa myös ongelmia kun aikaa kuluu. Sen takia viihdyn nykyään yksin tai vain muutamien ihmisten seurassa... Kai se on elämän pelkoa kun kokee ettei enään pysty itsestään paljoa antamaan ihmisille tai pelkää satuttavansa itseään heidän kauttaan...

P.S. Hirttäytyminen aiheuttaa voimakasta epäterveellistä riippuvuutta! ;o)

Mulle on siunattu sellainen vitsaus, että näen/tiedän ennalta joitain asioita. Elämäni menee kuin transsissa silloin, kun joku tuleva asia pyrkii mieleeni. Olen yrittänyt alkoholilla turruttaa tätä vitsausta, mutta ei ole auttanut. Lääkkeilläkään en ole armahdusta saanut. Ehkä se johtuu siitä, että en diagnoosia ole tähän hakenut, pelkään, että panevat sähköshokkihoitoon. Vakavasti otettavat psykiatrit eivät kuitenkaan voi edes kuunnella loppuun tarinoitani tapahtuneista kokemuksistani.
Oman isäni kuoleman ennalta kokeminen on ollut pahin kokemukseni. Kuoleman jälkeen hän kävi öisin luonani kuukauden ajan juttelemassa. Sitten tuli yö, jolloin hän ei puhunut mitään ja tiesin, että se oli viimeinen "tapaaminen".
Minä kärsin tulevanpelosta.

pimpelipom kirjoitti 17.12.2011 2:59

Mulle on siunattu sellainen vitsaus, että näen/tiedän ennalta joitain asioita. Elämäni menee kuin transsissa silloin, kun joku tuleva asia pyrkii mieleeni. Olen yrittänyt alkoholilla turruttaa tätä vitsausta, mutta ei ole auttanut. Lääkkeilläkään en ole armahdusta saanut. Ehkä se johtuu siitä, että en diagnoosia ole tähän hakenut, pelkään, että panevat sähköshokkihoitoon. Vakavasti otettavat psykiatrit eivät kuitenkaan voi edes kuunnella loppuun tarinoitani tapahtuneista kokemuksistani.
Oman isäni kuoleman ennalta kokeminen on ollut pahin kokemukseni. Kuoleman jälkeen hän kävi öisin luonani kuukauden ajan juttelemassa. Sitten tuli yö, jolloin hän ei puhunut mitään ja tiesin, että se oli viimeinen "tapaaminen".
Minä kärsin tulevanpelosta.

Hei Pimpelipom.
Sinulla on joku herkkyys kokea jotain yliaistillista. Se on - voi olla - raskas paino tai taakka pienillä harteilla - sanon vaikka en tiedä ovatko hartiasi mitenkin leveät. Se on sinun lahja, yliaistillinen sellainen joita ei kaikille suoda. Oletko hengellisesti herännyt - tietoinen henkisestä puolestasi, hengellisestä puolestasi? Tai onko se osa vai puoli vai mikä lie ominaisuus joka on sinulle jostain syystä Luoja suonut? Raamattu puhuu armolahjoista.
Kuuluukohan lahjasi - kykysi - herkkyytesi - siihen osastoon vai mihin? En tiedä. Tiedätkö itse? Tuttavapiirissäni on eräs ihminen, jolla on jotain samaa. Hänellä ne liittyvät kuolemisiin. Hän saa viestin jostain tuolta puolen unessa ennalta jonkun kuolemasta, muistaakseni päivämäärää myöten. Kokee sen raskaana lahjana.
Olen uskovainen, luppakorva luterilainen, ja uskostani huolimatta koen aika ajoin elämänpelkoa - tai ehkä juuri siksi: elämä on eletty (aika)moneen kertaan ja vaikka kuinka usein toisten näkemättä kohotan käteni ja rukoilen Isä, tässä olen, ota minut ikuiseen syliin, ei ole (se) armo vielä toteutunut. Kuolemaa en pelkää, 'kuollut elämä' vaan pelottaa.

ElämänValo kirjoitti 5.10.2011 23:7

Ennen olin hyvin sosiaalinen ja liikkuva persoona kun henkinen kipu piti liikkeessä. Maailmalla ja ihmisissä seikkaillessa tuli myös huippuhetkien mukana paljon ikäviäkin hetkiä kun ihmisten mieltymykset eivät aina mene yksiin. Kun eräs ongelma ratkesi, niin minusta tulikin "kotihiiri". Viihdyn nykyään paljon omissa oloissani. Kai ne villit vuodet ovat jättäneet jälkensä, jota voisi myös kutsua "elämän peloksi". Liikaa ihmisiä, liikaa myös ongelmia kun aikaa kuluu. Sen takia viihdyn nykyään yksin tai vain muutamien ihmisten seurassa... Kai se on elämän pelkoa kun kokee ettei enään pysty itsestään paljoa antamaan ihmisille tai pelkää satuttavansa itseään heidän kauttaan...

P.S. Hirttäytyminen aiheuttaa voimakasta epäterveellistä riippuvuutta! ;o)

Onko se elämänpelkoa? ettei liiku tai hakeudu enempää ihmisten pariin?