Olen 42-vuotias nainen ja mielestäni olen seurustellut melkein vuoden 47-vuotiaan miehen kanssa. Kirjoitin ”mielestäni”, koska tämän miehen mielestä emme ole kuin ystäviä☹️
Olemme koko tämän ajan olleet yhteydessä päivittäin viesteillä, puheluilla tai nähneet. Olemme tehneet yhteisiä matkoja, päivän reissuja, käyneet ravintolassa, vietetty koti-iltoja. Ei ole mennyt montaakaan viikonloppua ettemmekö olisi olleet yhdessä.

Mies oli ollut 9-10 kuukautta sinkku meidän tavatessa. Hän pyysi kyytiä kotiin paikallisesta kuppilasta, mutta päätyikin minun luo. Seuraavina päivinä hän oli se, joka otti minuun yhteyttä ja osoitti kiinnostusta. Ensimmäinen ahdistus hänelle iski noin kuukausi tapaamisemme jälkeen, kun hän oli ollut yhteydessä exäänsä. Hän ei halunnut olla kuin ystävä, mutta jatkoi yhteydenpitoa päivittäin. Kevääseen asti hänelle iski ahdistus noin kerran kuukaudessa ja aina nämä yhdistyivät siihen että oli nähnyt tai ollut yhteyksissä exäänsä. Tällä ei kuulemma ollut mitään vaikutusta hänen ahdistukseen.
Keväällä hän oli käynyt exänsä kanssa kahvilla ja kuullut, että tällä on uusi mies, jonka jälkeen käytös minua kohtaan muuttui ihanaksi ja rakastavaksi. Tätä hän oli kyllä aina näiden ahdistusten välissäkin.

En voi sanoa olevani täysin syytön meidän ongelmiin, mitä enemmän häntä ahdisti, sitä enemmän minä hain vastausta siihen missä mennään, mikä on suhteemme laatu. Tiedän olevani ”takertunut” häneen, mutta ei se ole yhteiseloamme haitannut.

Kesä hän oli työttömänä ja elämämme oli ihanaa ja rakastavaa. Oli paljon yhteisiä menoja ja vietimme muutenkin aikaa yhdessä. Syksyllä töiden alettua taas, hänen käytöksensä muuttui täysin. Hänestä tuntuu että on tilivelvollinen minulle, en koskaan kysele mitään, hän on kertonut kaiken täysin oma-alotteisesti, ja kun minua ahdistaa oma taloudellinen tilanteeni sekä osa-aikatyöni. Moni asia itkettää. Hän vain huutaa minulle miten ärsyttävää on kun pitää joka ilta viestitellä ja soitella. Hän on tähän aivan yhtä syyllinen kuin minäkin. Mutta vika on vain minussa. Muutenkin hän syyttää minua kaikesta yhteisestä mitä myös hän on tähän asti tehnyt ilman mitään ongelmia.

Nyt hän on päättänyt että emme voi enää pitää niin paljon yhteyttä ja voimme olla vain ystäviä. Eli hän eroaa ystävyydestä ystäviksi😐 Näin siksi kun hän ei ole missään vaiheessa ollut kanssani parisuhteessa, vaikka on niin käyttäytynytkin. Ostanut lahjoja, halaa ja pussaa julkisesti, kulkee käsikädessä…

Itse olen häneen rakastunut, välitän ja tykkään hänestä. Kunnioitan ja arvostan sitä ihmistä mikä hän pohjimmiltaan on. Ja on hän joskus sanonut tykkäävänsä minusta ja tiedän ettei hän täysin tunteeton ole, mutta tällä hetkellä on todella julma minua kohtaan.

Asumme parin sadan metrin päässä toisistamme ja mies käyttää alkoholia joka perjantai ja lauantai. Työnsä hoitaa moitteettomasti.

Tiedän, että minun pitää antaa hänelle aikaa olla itsekseen. Mutta en ymmärrä miksi kaiken hyvän pitäisi loppua väliltämme😭

Olen vaan niin rikki kun nyt taas kaikki huolet painaa päälle yhtä aikaa. Ja juuri kun tarvitsisin läheisen ihmisen (tämä mies) tukea niin hän kaataa kaikkea ikävää niskaani.

Pitäisikö unohtaa kokonaan tällainen itsekäs/itsekeskeinen mies? Yrittää saada hänet puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa? Itse olen menossa juttelemaan. Vai odotanko vain miten aika tekee tehtävänsä?😯🗯️

Tekstissäni on pääpiirteittäin tämän hetkinen tilanne, monta käännettä, niin hyvää kuin huonoa, jää kertomatta.