Yritän löytää apua jostain!
Olen yli 2 vuotta elänyt parisuhteessa, joka nyt näyttää päättyneen.
Itselläni on todella paljon ongelmia, olen ollut sairaalahoidossa masennuksen ja itsemurhayritysten takia (koska pitkä suhde loppui), käynyt psykologien ja psykiatrien puheilla, syönyt lääkkeitä jne. Mutta itsemurha-ajatuksista luovuin kun hankin kissan, vaikka joskus tuntuukin että olisi helpompaa jos ei olisi olemassa ettei minun tarvitsisi elää enää.
En tiedä minkä diagnosin sain sairaalassa ollessani, enkä ole sen enempää apua saanut, tai edes halunut. Sitäpaitsi ei ole koskaan tuntunut siltä kun kukaan ottaisi minua tosissaan.
Olin hetken aikaa ilman minkäänlaisia lääkkeitä, mistä alkoivat alkoholiongelmat. Viina on ollut suuri osa elämääni jo teinistä asti. (jo silloin oli ongelmia alkoholin kanssa), se alkoi vain enemmän ja enemmän hallita elämääni, kunnes en tehnyt muuta kun join. Tämän aikana sitten tapasinkin nykyisen mieheni. Suhde ei ollut mikään paras alkuaikoina, olimme suurimman osan molemmat juovuksissa, mutta muutimme kuitenkin yhteen, syy oli tämä että asuimme eri paikkakunnilla ja hän menetti asuntonsa. Muuton yhteydessä vähensin alkoholia kunnes lopulta lopetin kokonaan käytön (nyt olen ollut yli puolitoista vuotta selvinpäin), mutta mies vain jatkoi.
Hän alkoi tämän aikana valehdella ja rikkoa lupauksiaan viinan takia, haukkui minua ja piikitteli minkä kerkesi aina juovuksissa ollessaan, ja silloin kun itse vielä itse join, lopulta löin häntä tämän takia. Mutta sekin onneksi loppui, kun viinanjuontini loppui.
Kuukausia meni kun hän joi mutta lopulta hänkin onnistui pitämään lupauksensa, olemaan ilman alkoholia kokonaan, tähän hetkeen saakka. Vasta kuukausi sitten sain tietää totuuden hänen menneisyydestään, josta ei ollut kertonut kenellekään muulle, miten traumaattinen lapsuus hänellä oli ollut jne.
Tämän asian hänen menesyydestään saadessani tietää yritin ymmärtää kaikki nuo kerrat jolloin oli pakko päästä juomaan, eikä tätä asiaa kertonut kylläkään selvinpäin. Luulin että hän nyt kerrottuaan tajusi ettei alkoholi ongelmia ja sitä pahaa oloa poista, (minkä hän kyllä aiemmin oli myöntänyt) ja luulin että kaikki rupeaisi sujumaan kun sai noin ison, tärkeän ja kauhean asian kerrottua minulle. Mutta siitä se vasta alkoikin.
Mikään ei tahtonut sujua enää ja hän liukui vain kauemmaksi kokoajan, vaikka oli niitä hyviäkin hetkiä vielä, vaikka taisin vielä tarketua liikaa niihin rikottuihin lupauksiin ja ainaiseen juomiseen.
En tiedä mitä tehdä, miten me molemmat saisimme ongelmamme selvitetyksi ja että suhde voisi jatkua, hänhän kummiskin sanoi jättävänsä minut, ja kuitenkin kokoajan juovuksissa minulle soittelee. Sanoo ettei tiedä mitä tehdä, tai mitä haluaa, ja että kaikki tuntuu niin pahalta ettei jaksa edes itsensä kanssa, ja aikoo päättää elämänsä.
Selvinpäin hän onnistui olemaan melkein kokonaisen viikon. Sinä aikana hän myönsi että hänellä on alkoholiongelmia, hän lupasi taas olla juomatta ja halusi jatkaa suhdetta ja meni jopa terveysasemalle hakemaan apua, mitä ei sillä hetkellä saanut. Lääkäri oli vain puhunut vaihtoehdoista; antabuskuuri, a-klinikka ja psykologilla käymisestä.
En ole koskaan ollut se joka sotkeutuu turhiin suhteisiin, vaan todella haluan tämän toimivan. En sitten tiedä onko molemmilla liikaa omia ongelmia, että saisimme tämän vielä koskaan toimimaan. Yritän ymmärtää että alkoholismi on sairaus, mutta en pysty ajattelemaan muuta miten paljon hän on minulle valehdellut ja loukannut, ja ei tekisi tätä jos todella rakastaisi. Mutta haluaisin uskoa että olisi vielä jotain toivoa, hänhän myönsi ongelmansa ja minähän rakastan häntä, joten en voi vaan hylätä kun hän elää raskainta aikaa. Eiköhän se jo ole merkki aidosta rakkaudesta, kun ei jätä toista, vaan yrittää selvittää kriisit yhdessä eikä juokse pois, koska niin on helpointa?!
Hän tarvitsisi kummiskin ammattiauttajan apua, kuten minä myös. En tiedä miten kauan jaksan enää.
Olen sitäpaitsi sellaisessa tilanteessa, asun niin kaukana keskustasta että olen aivan riippuvainen hänen avustaan. Tunnen oloni turvattomaksi kotona ilman häntä koska kaikki naapurit ovat juoppoja. Kaupungissa jossa asumme minulla ei ole yhtään ystävää tai tuttavaa, koska en kykene olemaan ihmisten parissa, en pysty olemaan sosiaalinen, minulla on suorastaan ihmisinho ja kammo, ja ahdistaa jopa käydä kaupassa. Hän taas tuntee kaikki.
En tiedä enää mitä tehdä, jokainen asia tuntuu toivottomalta, enkä tiedä paljonko vielä kestän. Olen kokoajan huolissani mielenterveydestäni, että nyt minulla pimahtaa, että kohta pääni ei kestä ja vaivun psykoosiin tai jotain, koko ajan enemmän ihmeellisiä tuntemuksia, en pysty enää syömään enkä nukkumaan! Saan myös koko ajan pelätä mieheni puolesta!
Minulla itselläni on liikaa psyykkisiä ongelmia että kestäisin näitä vastoinkäymisiä! Luultavasti tekisin jotain itselleni jollei minulla olisi kissaa, pientä, viatonta elämää huolehdittavana. Enkä hoitoonkaan pysty menemään juuri tämän takia! Onko kaikki toivo minulta, häneltä ja meiltä jo ohi? Olemmeko liian sairaita molemmat pystyäksemme jatkamaan? Olen koko lapsuuteni aikana joutunut katsomaan kun vanhempani juovat, päädyin itse sille tielle ja 9 vuoden jälkeen sain otettua itseni niskasta ja lopetin, mutta nyt olen myös menettänyt myös mieheni viinalle.
Hei Rajatapaus!
Kirjoittamasi kosketti niin paljon, että minun oli pakko alkaa itsekin näpyttelemään. Olen kirjoittanut paljon ajatuksistani esim. tuonne "Pienen tyttösen" aloittamaan ketjuun, joten sieltä voit lukea jotain tilanteestani, jos haluat. Itselläni ei ole ollut koskaan päihdeongelmia, mutta mieheni kanssa olemme painiskelleet hänen ongelmiensa kanssa vuosikausia. Tuntuu kauhean pahalta ettet saa mistään apua vaikka sitä kipeästi tarvitsisit. Eikö tosiaan ole yhtään ystävää, sukulaista tai muuuta henkilöä, joka kanssa voisit puhua asioista? Joskus sitä kokee olevansa todella yksin, mutta oikeasti luulen että niitä kohtalotovereita ja apua on kuitenkin olemassa. Puuttuu vain ne välittävät linkit, joilla saada yhteys. Ja liikkeelle paneva voima.
Olen tullut itse siihen tulokseen että vertaistuki on parasta tukea, ja nimenomaan kasvokkain tapahtuva vertaistuki. Niin että toinen voi olla ihminen ihmiselle. Tässä nettituessa on omat hyvät puolensa, mutta tämä ei voi koskaan korvata todellista sosiaalista vuorovaikutusta.
Tuo ettei terveyskeskuslääkärillä ole kykyä eikä resursseja auttaa, on valitettava tosiasia. Silloin kun ihminen tulee hakemaan itse apua olisi äärimmäisen tärkeää tarrata kiinni ja tehdä se hoitoon pääsy esteettömäksi; luoda selkeä suunnitelma, jonka pohjalta apua hakenut voi edetä. Soittaa seuraava tapaamisaika valmiiksi toisen puolesta ja sanoa vaikka että "onpa hienoa että lähdit hakemaan apua".
Valitettavasti monella lääkärillä ei ole sellaista omakohtaista kokemusta asioista, jonka perusteella he voisivat elätyä esim. päihdeongelmaisen asemaan. Olen jonkin verran seurannut sivusta tuota lääkärinkoulutusta, tuttuni kun opiskelee. Ja kyllä se tahti on sellainen että vain "valioyksilöt" pärjäävät. Vaatimukset ovat hurjan kovat. Tietoa pitäisi omaksua valtavat määrät. Mutta ehtiikö siinä opintojen lomassa hankkia myös ymmärrystä? Elämänviisautta? Kykyä kohdata toinen ihminen? (En nyt tässä sitä tuttuani moiti, luulen että hänestä tulee ihan kelpo lääkäri).
Juttuasi lukiessa tulee itselle vähän avuton olo, kuinka voisin auttaa? Ymmärrän hyvin tuon tuntemasi ristiriidan sen välillä että itse pitäisi huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, mutta rakastaa myös sitä miestä, ja on vielä enemmän huolissaan tämän hyvinvoinnista. Olen itse pohtinut tuota läheisriippuvuuskuviota aika paljon ja löytänyt "parannettavaa" myös itsestäni. Luetko kirjoja? Yksi hyvä teos on Tommy Helstenin "Saat sen mistä luovut". Helsten kun itse on kasvanut alkoholistikodissa, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Siitä ehkä voisi saada jotain ajatuksia ja "päätä" auki.
Sitten entä jos ottaisit yhteyttä sinne A-klinikalle? Sieltä osaisivat varmasti neuvoa eteenpäin. Onhan niitä AA -ryhmiä myös alkoholistien omaisille ja sieltä löytyisi vertaistukea. Niistä kuulostaa monella olevan positiivisia kokemuksia. Netistä varmaan löytyy myös erilaisia sivustoja päihdeongelmista kärsiville, sieltä voisi löytyä uusia kanavia. Jos et itse jaksa etsiä, niin kysy suoraan tuolta net-tuesta, tai vaikka tässä viestiketjussa, niin voin minäkin etsiä sinulle tietoa ja linkkejä. Toivottavasti joku muukin vastaa ja kertoo.
Mietin vielä sitä että miehesi kertoi sinulle taustastaan. Joku voisi tulkita sen että miehesi yrittää sitoa sinut itseensä, ja sitäkin voi olla, mutta jos miehelläsi ei selvin päin ole halua käyttää valtaa ylitsesi, niin on kai se myös merkki siitä että olet saavuttanut hänen luottamuksensa. Ja se että voi luottaa edes yhteen ihmiseen, on alku. Yhtä lailla voin kokemuksestakin kertoa että silloin kun mies selvinpäin myöntää alkoholiongelmansa, ollaan ihan alussa. Silloin olisi toki paras sauma tarttua asioihin, mutta asia niin helposti jää roikkumaan. Kun pitäisi jaksaa selittää samat asiat niin monelle ihmiselle uudestaan ja uudestaan ja toisaalta se ensimmäinen hivenenkin kielteinen tai välinpitämätön suhtautuminen on vereslihalla olevalle sielulle liikaa.
Jos sinä haluat miestäsi tosissaan auttaa, sinun on ensin lähdettävä hoitamaan itseäsi! Kerättävä ne voimat ja taisteltava. Ja ne sosiaaliset tukiverkot. Ne ovat matkalla äärettömän tärkeitä.
Anna silitys kissallesi puolestani, ja pidä siitä hyvää huolta!
En nyt osaa tähän muuta kirjoittaa tällä erää. Voimia.
t. Solina
Kiitos Solina vastauksestasi!
Kysyit jos minulla on ystäviä, sukulaisia tai ketään muuta henkilöä, ja vastaus on ei! Ei todellakaan ole ketään, ja siksi kirjoitankin täällä, ja muilla palstoilla, jotka löysin kun hain jotain apua, jotain neuvoa netistä! En vaan löytänyt minulle mitään sopivaa, koska tilanne on niin monimutkainen juuri omienikin mielenterveysongelmieni takia.
Enhän edes pysty käymään kaupassa ilman että joku olisi mukana, ja muut saavat myös soittaa tärkeät puheluni.
Tällä hetkellä olen vanhempieni luona (aivan toisella paikkakunnalla), mutta niiltäkään en saa mitään apua, koska itse olevat alkoholisteja, ja sitä paitsi veljellänikin on juuri ero meneillään ja hänelle menee kaikki apu ja tuki. Vanhempieni mielestä olen vain hetkellisesti masentunut tilanteesta eikä tajua että tätä masennusta on jatkunut lähes 10 vuotta jo.
Nykyisessä kotikaupungissani asun niin kaukana keskustasta, kaupoista ja kaikesta etten pääse minnekään ilman henk.kohtaista kuskia (jollaisena mieheni toimi) niinkun jo mainitsin, ja kerroin myös ettei kotona ole edes turvallista olla, koska asun rivitalohuoneistossa maantasalla (pienessä rotankolossa jossa en viihdy lainkaan), ja naapureina on vain juoppoja.
Tulevaisuuden suunnitelmiin kuului muuttaa aivan toiseen kaupunkiin ja hankkia oikea yhteinen asunto, mutta yrityksistä huolimatta emme onnistuneet, koska molemmat olemme työttömiä, ekonomiasiat huonosti, luottotietohäiriöitä, velkaa jne.
Olen kyllä käynyt juttelemassa yhden henkilön kanssa (jolla ei kylläkään ole koulutusta alalla) joistain ongelmistani, mutta tätä asiaa en hänelle voi kertoa, koska hän tuntee kyseisen mieheni, ja mieheni hänet, eikä vaitiolovelvollisuus päde niin pienellä paikkakunnalla. En muutenkaan pääsisi sinne (piti perua viime viikon aika) nyt matkaa on yli 100km, ja vaikka olisin kotona niin matkaa olisi 20km, eikä miestä näy missään, enkä uskalla mennä takaisin koska en todellakaan pärjää jos jään yksin, ja kissastakin pitää huolehtia!
Siitä miehen menneisyydestä taas, mitä en edes enää tiedä mitä uskoa koska olen saanut kuulla niin monta valhetta, mutta jos pitää paikkansa, niin olen ainoa ihminen jolle hän sen on kertonut, olen ainoa ihminen joka tietää Kaiken siitä, ja ymmärrän todellakin että hänellä on paha olla ym. Syy miksi ei ole kertonut kenellekään, eikä aiemmin kertonut minulle, oli että hän häpeää taustaansa niin paljon eikä uskaltanut kertoa, varmaan siinä pelossa että olisin hänet jättänyt? Nyt alan taas miettimään, että mitä jos tämä asia, se että minäkin nyt tiedän, oli hänelle liikaa, että toinen tietää mitä hän on kantanut sisällään kaikki nämä vuodet, koko elämänsä?!
Apua ongelmaani en oikeastaan mistään muualta saa, kuten olen yrittänyt kertoa, tilanne vaikuttaa aivan mahdottomalta, en ole puhunut mieheni kanssaan viikkoon enkä nähnyt yli kahteen viikkoon. Ilmoitin hänelle etten halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan ennekuin on apua hankkinut ja todella saanut, kunnes hän on antabuskuurilla ja pystyy keskustelemaan järkevästi ja Selvinpäin. Ja että hän tietää missä olen, ja pahimmassa tapauksessa postikin kulkee! Tein ehkä väärin, mutta en oikeasti jaksa enää! En jaksa että hän kännissä rupeaa syyttelemään minua, uhkaa tehdä itsemurhan jne.
Jokunen päivä sitten hän puhui äitini kanssa, kännissä tietenkin! Hän ilmoitti että hänellä on antabukselle resepti, mutta ettei oikeastaan saisi niitä alkaa syömään koska hänen maksa-arvot ovat liian hyvät. Mitä siis pitäisi tehdä? Pitäisikö minun vain odottaa että ryyppää itsensä tarpeeksi huonoon kuntoon ja sitten vasta alkaa syömään niitä? Ja miten lääkäri voi kirjoittaa reseptin ja sitten sanoa ettei oikeastaan pitäisi? Mitä tässä oikein uskomaan? Mutta hän ei vielä niitä ottanut, oli kännissä taas, joten en ottanut hänen pyynnöstään huolimatta yhteyttä seuraavana päivänä, ja nyt ei ole kuulunut mitään. Minun tietääkseni ainakaan. Oma äiti ei edes kerro mitään sen enempää, ja pientä mitä olen puheluista kuullut, eipä taida olla minun puolellani, vaan suoraan sanottuna puhuu paskaa minusta. Ja luulen että naapurikin tietää enemmän kuin minä itse.
En todellakaan jaksaisi olla täällä, mutta en pärjää kotonakaan!
Rajatapaus!
Voi, kunpa voisin edes hieman auttaa sinua huolinesi! Usko kuitenkin, kyllä asiat selviävät!
Kirjoitat mahdottoman fiksusti, osaat ajatella ongelmiasi realistisesti, mutta näet vain mustaa.
Kerroit käyneesi ammattiauttajilla masennuksesi takia ja pelkääväsi ihmisiä. On tylsä juttu, että olet niin miehestäsi riippuvainen syrjäisessä kodissanne.
Luletko kuitenkin selviäväsi AlAnoniin? Yritä vielä ammattiaupua, vaikka mielenterveyskeskusta! Älä anna periksi! Jos jaksat lukea, fillaroi kirjastoon ja lainaa joku kiva kirja, vaikka Pelle Miljoonan muistelmat. Kampaa tukka ja mene lenkille kissan kanssa. Ehkä voisit soittaa jollekin tuttavalle, tai vaikka palvelevaan puhelimeen. Saisitko ystävän Punaiselta Ristiltä?
Pääsit viinasta eroon - olet Arjen Sankari! Semmoiseen eivät kaikki ihan äkkiä pystykään! Kun alkoholista selvisit, selviät monesta muustakin pahasta! Ole ylpeä itsestäsi!
halit sinulle! inke
HEI
AlAnonilla on myös virtuaaliryhmä osoitteessa
http://health.groups.yahoo.com/group/el-anon/
Itse en ole saanut vielä aikaiseksi mennä liveryhmään, mutta alku se tämäkin. Täällä mua joku muistutti AlAnon- toiminnasta ja onnekseni löysin tuon nettiryhmän, jospa aikanaan vaikka saisinkin itseni liveryhmään.
tv. Kaarnalaiva
Hei Inke! (ja kiitos vinkistä Kaarnalaiva)
Ei ole paljon uskoa tai toivoa enää jäljellä. Masentaa ja ahdistaa enemmän ja enemmän päivä päivältä! Olo menee vaan enemmän sietämättömäks! Eikä auta että vanhempani juovat joka päivä ja tekevät muutenkin oloni aivan kestämättömäksi! Koko ajan on ympärillä ihmisiä jotka muistuttavat minua siitä miten paljon haittaa ja harmia viina on aiheuttanut! Täällä vanhempani, kotona kaikki aggressiiviset alkkis-naapurit ja sitten mies joka taas muistuttaa poissaolollaan, jättää minut yksin ja pulaan ja kaikki vastuu ja laskut minulle.
Huonolta näyttää että pääsisin al-anoniin tai jonnekin, tai edes sen henkilön luo, jonka kanssa olen ennen keskustellut ongelmistani, olenhan nyt vanhempieni luona.
Ei vain ole mahdollisuuksia päästä, jos ei vanhempani lopeta juomista päiväksi ja vie minua kotiin, joka ei sinänsä auta mitään, koska on vielä 20 km molempiin suuntiin matkaa, joten en vain pääse minnekää! Ja miten selviäisin ilman että pääsisin kauppaan tai maksamaan laskuja yms? En aio alkaa kävelemään 40 km:kään! En kyllä kestä olla täälläkään! En tiedä minne mennä, kotona en vain kerta kaikkiaan pärjää!
Jos jollain ihmeen tavalla saisin ruoat ja laskut jotenkin järjestettyä, en tiedä psyykkisestä puolesta, kun koko ajan pitää olla huolissaan kaikesta, naapureista että tulisivat päälle ja omasta terveydestä ja kissasta jos oma terveys pettää.
En kohta jaksa nousta enää ylös aamuisin, nyt vaan kissa minut pakottaa...