Ymmärryksen puute ja toisen kohtaamisen vaikeus
Osaisiko joku antaa näkökulmaa tilanteeseeni jossa siis minä ja mun tyttöystävä molemmat rakastetaan toisiamme paljon. Me emme vain puhu ongelmistamme ja nykyisin asia on kääntynyt niin että kun olemme muualla kuin toistemme luona niin ikävöimme toisiamme ja tunnustamme rakkautta mutta kun näemme jälleen, välit ovat jännittyneet ja ahdistavat ja jos teen jonkun huomioivan eleen tuon kukkia tai suklaata, niin tuntuu että ahdistus hänellä vain kasvaa koska hän luulee että nyt minä haluan jotain vastavuoroisesti. Ei, tuli vaan rakastava tunne että haluan huomioida tyttöystäväni niin toin kukkia. En arvannut että se johtaa kauheaan riitaan. Nykyään menee niin että jos puhumme jostain niin hän käsittää väärin selvän suomen kielen ja loogisen ajattelun ja takertuu yhteen hänen mielestään ”väärään” sanaan unohtaen koko keskustelun pointin ja sitten selvittelemme sitä sanaa ja emme selvitä sitä isoa asiaa. Olen huolissani että mistä tämmöinen käytös johtuu että sanat joutuu valitsemaan tarkkaan koska toinen saa puolesta sanasta jonkun aivan toisen käsityksen mitä olin ajanut takaa itse. Apua
vieläkös askartelet tämän parissa?
Mulla samankaltaisia kokemuksia. Tuntuu että kumppani kiihtyy joistakin keskusteluista aika paljon ja sitten se menee nopeesto tuohon samankaltaiseen luuppiin. Joskus käydään läpi just jotain sanaa ja mitä se tarkoitti ja miksi se oli väärä ja miten mä en ymmärrä. Ja kaikki on saattanut lähtee liikkeelle siitä että yritin kertoa jotain juttua mikä oli tullut omaan mieleen
Joo itseasiassa on. Päivittäin. Tämä ei ole enää kivaa eikä tämä ruoki jatkamaan paljoa enää pidemmälle. Onko tilanne niin että kasvoimme erillemme toisistamme vai rakastammeko vielä mutta henk koht ongelmamme mt puolella vain sokaisevat meidät totaalisesti? Jaksaisin taistella rakkauden tähden mutta enää en ole vakuuttunut että hän minua rakastaisi. Enkä tiedä olenko itsekään sitä mieltä kun tätä on jatkunut jo liian pitkään
Hei. Jokseenkin samanlaisia fiiliksiä. Olen mies ja yrittänyt olla nyt muutaman vuoden parisuhteessa naisen kanssa, jota rakastanut, mutta jatkuvasti helposti riitannutaan ja toinen osapuoli takertuu johonkin mitä ja miten tullut sanottua. Siinä tulee myös nopeasti se pelko että uskaltaako sitten mihinkään ottaa kantaa ja sanoa, jos sieltä jotain sellaista löytyy mihin takrrtua. Monesti, todella monesti meillä on myös paljon sellaista, etten itse ole sanonut mitään, ehkä huokaissut tietämättäni ja hän sitten havahtuen kysyy että niin mitä? Onko jokin hullusti? Ym ym. Useimmiten riidat ja sitä seuraava puhumattomuus alkaneet olla entistä lyhyempiä, että parin päivän jälkeen oltu taas kuin ei mitään.
Suhde ollut siis hieman vuoristoratamainen, ei siis kovin tasapainoinen. Toisaalta voiko sanoa että olemme enää suhteessa? Hän on halunnut olla erillään jo pari kuukautta ilman selkeää syytä eikä ole ollut tilaisuutta edes jutella. Jos kyselen olisiko hyvä hetki jutella, on se hänen mielestään painostamista ja että puhuu sitten kun on siihen valmis. Näin joulun alla, ennen joulua olisin tahtonut itse jutella kaikki asiat läpi. Näemme kuitenkin toisiamme ohimennen arkisin lähes joka päivä työn merkeissä ja on silloin seurassani kanssani kuin hänellä olisi hyvä olla, naurava ja iloinen mutta yhtään ei siedä kysyä elämästään muuten.
Helppoahan se olisi vaan päästää irti, jos ei tunnu juttu enää etenevän. Silti se on vaan kovin vaikeaa, etenkin kun toiseen kiintynyt ja ainakin itse kaipaan häntä... mutta en tiedä hänestä, vaikka töissä välit hyvät. Välillä mietin että onko ehtinyt kiinnostua jo jostain toisesta.
Ahdistaahan se, kun tämä kulunut vuosikin ollut raskas näin yleisestikin. Ja on minulla myös se menettämisen pelko, sillä ennen häntä ehdin olla jo tarpeeksi monta vuotta ihan yksinäni.
haluan vain selvyyttä ja reiluutta siitä missä mennään, sitä ansaitsee mielestäni jokainen. noh sain sitä nyt niin että hän päätti erota minusta syystä että mulla itselläni ei olisi niin huono olla koska hän ei halua olla vaivaksi ja tuottaa pahaa oloa.