Noin kaksi kuukautta sitten eräänä ihan tavallisena aamuna mieheni pakkasi reppunsa ja muutti kotoamme pois. Hän ei ollut antanut minkään laisia varoitusmerkkejä tai jos oli en niitä ollut huomannut. Kävi ilmi että hänellä oli ollut uusi naisystävä jo useiden kuukausien ajan ja he muuttivat yhteen asumaan heti. Uudella naisella on myös vähän reilu yksi vuotias poika. Meillä on yhteisiä lapsia kaksi, 3 ja 7-vuotiaat. Olimme olleet naimisissa 8 vuotta. Tässä taustatiedot ja suurinpiirteiset faktat tapahtuneesta.
Ensimmäiset pari kolme viikkoa olivat aika sekavia. Lapset olivat tietysti minun luonani ja normaalin arjen pyörittäminen saivat minut joten kuten kestämään ”järjissäni” koska pystyin keskittymään arki askereisiin ja aikaa ajatella asioita ei juuri ollut. nukkumaan käyminen ja nukahtaminen olivat toki vaikeita koska silloin kaikki asioat tulivat kerralla mieleen. nyt kun olemma saaneet huoltajuus asiat sovittua ja lapset ovat minulla vain joka toinen viikko ja isällään joka toinen viikko todellisuus on iskenyt takaisin lujaa.ne viikot jotka olen aivan yksi ilman mitään tekemistä ja rutiineja hoidettavana ovat aivan kamalia.en pysty keskittymään yhtään mihinkään ja itken vain koko ajan.tuntuu kuin kaikki vain kaatuisi päälle.
Olen miettinyt että jos ottaisin terveyskeskukseen yhteyttä jotta saisin jonkin laista lääkitystä tai ihan mitä vain että tunteeni eivät heittelisi näin laidasta laitaan.ainyt syy minkä takia en uskalla apua julkiselta sektorilta hakea on se että pelkään että jos saan ”hullun” paperit kuinka se vaikuttaa yksinhuoltajuuteeni.Jos minulla olisi masennus ja saisin siihen lääkityksen katsottaisiinko se ”pahaksi” sen suhteen etten voisi enää olla lasteni kanssa ja heidän isälleen annetaisiin huoltajuus? lapset ovat ainoa asia joka minulla elämässäni tällä hetkellä on.
Minä ajattelen, että se on ihmisen viisautta ja vastuunkantamista, jos hoidattaa masennustaan. Ja juuri, että äitinä jaksaisit, se masennuksen hoitaminen onkin tärkeää, oli ne keinot sitten millaiset.
Terve Rautanukke!
Koin itse vuosia sitten tuon saman, mies ilmoitti/kärähti toisesta suhteesta ja eroa alettiin tehdä saman tien. Olin juuri syntyneen tyttären tuore äiti. Elin sumussa nuo päivät. En muista tuosta ajasta kuin itkua, väsymystä ja turtuneisuutta. Mietin tuolloin samaa, että haen nukahtamislääkettä tai muuta ahdistukseeni, mutta en häpeältä kehdannut. Mietin, että sitten puoliso haukkuu minuakin hulluksi kylällä.
Selvisin shokista arkirutiineja tekemällä ja lähtemällä ulkoilemaan milloin milläkin syyllä. Kävin lapsen kanssa kirjastossa, uimahallissa..ihan missä vaan etten joutuisi olemaan kotona paikallaan. Iltaisin olin sitten niin väsynyt, että uni tuli väkisinkin. Puhuin myös puhumistani siskoilleni ja ystävilleni, jotka armeliaasti kuuntelivat vuodatustani yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta pahin tuska helpotti ja osasin ajatella jo rationaalisemmin päivien kulkua. Paras selviytymiskeino oli lopulta päästä takaisin töihin. Tuntea olevansa arvostettu ja kuulua johonkin sosiaaliseen yhteisöön. Olemme kaikki erilaisia ja jokaisella on se heikoin kohta - ei ole häpeä hakea apua. Tyhmyyttäni en sitä aikoinani hakenut ja nyt vuodatan menneisyyden tuntoja näilläkin langoilla.
Ajattele omaa hyvinvointiasi, Jenkeissä on kaikilla omat psykiatritkin ja se on täysin normaalia. Ehkä olemme turhan kaavoihin kangistuneita täällä Pohjolassa - apua haetaan vasta sillan kaiteella..Miksi ei nyt, kun sitä eniten kaipaisi?
Hei Rautanukke!
Hae ihmeessä apua terveyskeskuksesta itsellesi. Se ei ole mikään häpeä - päinvastoin! Itse en aikanaan, 12 vuotta sitten erotessa tajunnut, että olisi pitänyt uskaltaa hakea heti apua, eikä vähätellä omaa tilannettani tai pelätä, viedäänkö lapseni.
Tarinani on pitkälti samanlainen kuin sinulla eli mies petti ja muutti pian uuden naisen kanssa yksiin. Meidän poikamme oli tuolloin 6-vuotias. Voin hyvin samaistua tunteisiisi ja siihen, mitä on kulkea jaksamisen äärirajoilla. Minä vaan tein sen virheen, että sinnittelin ja jopa katkeamispisteessä lääkärin edessä skarppasin. Sain saikkua lieväksi luokiteltuun äkilliseen masennukseen, mutta jälkeenpäin ajateltuna, varmaan jokin lääkitys olisi ollut paikallaan ja jonkinlainen terapia. Lopulta, 3 vuotta sitten sairastuin syöpään, jonka tyypittäminen osoittatui hankalaksi ja minusta ei löytynyt mitään riskitekijää, mikä selittäisi sairastumisen. Keskusteltuani miellyttävän syöpälääkärin kanssa, hän totesi, että pitkäaikainen voimakas stressi on kohdallani mitä todennäköisin syy sairastumiseen. Mutta tässä sitä ollaan, vaikkakin kovimman kautta.
En halua sinua pelotella, vaan rohkaista olemaan minua viisaampi ja rohkeampi. Täytyy rakastaa itseään, jotta jaksaa myös jakaa rakkauttaan muille. Sinulla on lapsi, joka varmasti rakastaa sinua ja tarvitsee sinua. Kun hoidat itseäsi, annat samalla hänelle hyvän lapsuuden, jossa olet aktiivinen vanhempi, etkä jaksamisen äärirajoilla kamppaileva. Ymmärrän, miten vaikeaa on olla erossa lapsestaan, kun seinät suorastaan huutavat ikävää. Voisitko nekin hetket kääntää voitoksesi niin, että ajoittaisit yksinolosi hetkiin jotain itsellesi mielekästä tekemistä tai jos mahdollista, kävisit vaikkapa juuri silloin jossain keskustelemassa ja purkamassa mieltäsi? Entäpä jokin muu itsesi hemmottelun muoto esim. aromaterapia, hieronta tms? Tiedän, että eron jälkeen on kukkaron nyörit tiukalla meillä monella, mutta jos edes joskus voisit ottaa vähän luksusta. Ja turvaa hyviin ystäviin, joiden kanssa voi tehdä mieleisiä asioita.
Itsensä hoitaminen on tervettä itsekkyyttä ja sinulla on siihen oikeus. Kukaan ei voi sinulle hullun papereja kirjoittaa. Ei masennus ole lopullinen tuomio, vaan kuka tahansa meistä voi masentua äärimmäisen paineen alla. Minun piti opetella tuota tervettä itsekkyyttä ja välillä täytyy herätellä itseään vieläkin, miten itseään pitää rakastaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää! Kyllä sinä pääset eteenpäin sumuisen tunnelin läpi uuden elämän alkuun. Ole rohkea siskoseni!
Hei Rautanukke
Olen ihan samaa mieltä muiden kanssa: hae apua pahaan oloosi, jotta löydät itsesi jälleen takaisin ja jaksat sekä itsesi, että lapsesi vuoksi käydä tämän tilanteen läpi. Koska muutahan et voi. Toista ei voi pakottaa rakastamaan, vaikka kuinka haluaisi.