Olen vaikeasta avioliitosta viime vuoden kesällä eronnut nainen. Liitossa oli miehen puolelta narsismia, väkivaltaa ja alkoholismia. Liitto kesti ylläpitämieni kulissien vuoksi suhteellisen kauankin, sillä häpeä ja narsistin aikaansaama voimattomuus vaikeuttivat eropäätöstä.
Erossa meni kaikki, mutta sain tilalle vapauden.

Loppusyksystä kohtasin toisen narsistin, joka oli myös väkivaltainen ja päihdeongelmainen. Suhde oli hyvin lyhyt, mutta traumatisoiva. Olin yhteydessä kriisipuhelimeen, josta sain hyvin apua.

Alkuvuodesta tapasin miehen, joka on päihteetön ja turvallinen. Olemme seurustelleet pari kuukautta ja suhde on tasainen ja hyvä.Voin olla vapaasti oma itseni eikä minun tarvitse enää olla varuillani.
Sanoin pari viikkoa sitten miehelle rakastavani häntä ja tästä muodostuikin itselleni isompi ongelma kuin osasin kuvitellakaan. Hän nimittäin ei sanonut takaisin, kertoen ettei oikein tiedä mitä rakkaus on ja että hän kyllä välittää minusta, pitää paljon ja että olen todella ihana, mutta hän ei halua sanoa mitään mitä ei tarkoita.

Nyt kun kirjoitan tätä viestiä, näyttää ongelma varsin selkeältä tai melkeinpä niin, ettei ongelmaa edes ole. Kuitenkin, kun olen elänyt jo vuosia vailla rakkautta ja hellyyttä (sitä kyllä mieheltäni saan), tuntuu varsin tyhjältä ettei minua rakasteta vieläkään.

Tietenkin väänsin asian niin, että vika on minussa, ettei minua yksinkertaisesti voi rakastaa (ovathan narsistit saaneet tehtävänsä onnistumaan, kun olen sisäistänyt että olen varsin kelvoton, ruma ja täysin vastenmielinen olio, en edes nainen tai ihminen…).
Nyt pähkäilen ja ahdistelen tämän raastavalta tuntuvan asian kanssa niin, että tännekin kirjoittaminen tuntui valtavan vaikealta. Ei pelkästään aiheen ahdistavuuden vuoksi, vaan siksikin että minut tunnistetaan.

Elämääni ravistelee myös eräs muu erittäin vaikea perhepiirissä mylläävä asia, josta en lähde tässä tarkentamaan. Huomaan sen vaikuttavan kuitenkin ahdistustasooni valtavasti, vaikka parisuhteellani ei asian kanssa ole mitään tekemistä.

Yksipuoleinen rakkaus tuntuu kovin surulliselta ja tyhjältä.
En edes tiedä, millaisia vastauksia tähän odotan. Oli vain niin valtaisa paine päässä ja rinnassa asiasta ja helpotti huomattavasti, kun sain asian tänne purkaa. Toki tässä jäi yksilöimättä monia asioita, mutta tässä kaikki mitä juuri nyt halusin purkaa.

Olenko typerä, jos jään odottelemaan rakkaudentunnustusta?
Olen nuorempana elänyt 4 vuotta avoliitossa, jossa puoliso ei sanonut yhden yhtäkään kertaa rakastavansa (syyt olivat aikalailla samoja kuin nykyisellä miehelläni) ja muistan miten kovin tyhjältä tuntui silloinkin. Pelottaa, että olen luisumassa jälleen samaan…