Hei sinulle!

Olen kamppaillut saman asian kanssa - yksinäisyys on ollut ajoittain todella vaikeaa näin syksyn pimeinä iltoina. Kahdenkymmenen vuoden avoliiton jälkeen arki on ollut opettelemista. Tyttäreni ei ole aina luonani, joten yksinäisiä iltoja riittää. Pahinta on ollut tulla töistä pimeään kotiin, jossa kaikki tavarat vielä hohtavat uutuuttaan eikä niissä ole mitään tuttua entisestä elämästä. Tänäänkin alan jo totuttautua ajatukseen, että iltapäivällä tytär lähtee isänsä luokse. Ilta tulee olemaan ahdistava. Märehdin ajatuksella, että naapurissa perhe laittaa yhdessä ruokaa ja lämmittää saunaa..pihalla palaa tuikkuja ja takassa tuli. Minä tuijotan tauluttomia seiniäni ja yritän katsoa yksin televisiota.

Ihmismieli on merkillinen. Oli piinaavaa asua miehen kanssa, joka solvasi ja käytti henkistä väkivaltaa minua kohtaan. Vain tytär sai minut sietämään moista arkea. Nyt kun sitten sain tarpeekseni ja aloitin oman elämän - yksinäisyys ei tunnukkaan hyvältä. Välillä on ollut jo kyllä hetkiä, että olen tuntenut oloni vapaaksi ja iloiseksi. Ja päätökseni oikeutetuksi. Toivon, että saisin tunteen vaan pysyväksi...erityisesti iltaisin.

Olen varmaankin ollut läheisriippuvainen ja liian kiltti. Olen sietänyt vaikka mitä, mm. puolison ulkopuoliset suhteet pitääkseni kulissit kunnossa! En ole tiennyt paremmasta, kun en ole muiden kanssa ehtinyt tähän ikään olemaan. Ja oma lapsuuteni on ollut kaikkea muuta kuin onnellinen. Tyydyin vain osaani toimimattomassa parisuhteessa ja kuunnellessani muita ajattelin, että ei se kenelläkään elo ole sen armaampaa. Olin yksin parisuhteessa ja nyt olen sitten oikeasti yksin.

Nyt olen elänyt viikko kerrallaan eteenpäin. Kutsunut tuttuja kylään iltoina, kun ei ole ollut omia harrastuksia. Olen täyttänyt jokaisen illan jollain menolla, vaikka kirjastossa käynnillä. Uuvutan itseni iltalenkillä tai uinnilla, etten jaksa muuta kuin kaatua sänkyyn. Olen lukenut myös paljon. Minulla on lisäksi yksi tosiystävä, jolle voin soittaa heikkoina hetkinä. Surullista on ollut se, että monet niistä, jotka rohkaisivat jättämään puolisoni, ovat tavalla tai toisella kaikonneet. Heillä on varmaankin omia ongelmia setvittävänä.

Elin jo valmiiksi kylmettyneessä suhteessa. Mutta silti tämä ero 'pieni kuolema' on ollut, enkä suosittele kenellekkään. Saati sitten jos tulee jätetyksi!Sylin kaipuu on valtava! Mutta sinulle voin sanoa - meitä on monta - ja me selviämme! Pohjakosketus on nyt otettu - tästä on suunta vaan ylöspäin. Koetan ajatella, että surukin on vain kemialinen käymisreaktio. Meistä on keskimäärin noin 70 % vettä! Supervoimia syksyyn toivotellen!

Hei,

Onko sinulla ollenkaan omia ystäviä? Oletko harrastanut jotain esim. taidenäytelykäyntejä, elokuvia yms... vai oletko elänyt vain työlle ja perheelle?
Mitkä asiat sinua kiiinnostavat? Luetko paljon? Nautitko luonnosta?

Hei! Ilostuin, kun näin, että olin saanut pari vastausta. Edes joku "ajattelee" minua. Muuten olo on kummallinen; viikonloppu, jonka vietämme yhdessä kuin ei mitään, mutta viimeksi eilisillan mies oli uuden naisensa luona ja menee varmaan taas huomenna. Mitään tulevasta emme ole sopineet; mies on vain varma siitä, että on päätöksensä tehnyt ja haluaa pitää uudesta suhteestaan kiinni. Minua kohtaan hän on ystävällinen, mutta ei tämä kyllä normaalia ole. Aikuiset lapsemme eivät tiedä tästä vielä mitään. Miten tämän voi heille kertoa? Miten he ottavat asian vastaan? Katson jatkuvasti asuntoilmoituksia netissä ja olen käynyt katsomassakin asuntoja, mutta sitten siihen se jää, en vaan saa tehtyä mitään päätöksiä minäkään. On kuin painajaista, josta voisi jo herätä.

Hei sinulle!
Minä en ole sinua neuvomaan, itsellä asiat ihan "solmussa", mutta jos miehesi on jo tehnyt "päätöksensä" ja päättänyt lopettaa suhteenne, miksi "roikkuisit" siinä kiinni?
Olen aivan varma, että löydät uusia mielenkiinnon kohteita; uusi tai vanha harrastus, ehkäpä vaikka tanssiminen?? ja ehkä sitä kautta myös uusia mielenkiintoisia ystävyyssuhteita.
Miksi sanon näin, vaikka oma suhteeni tällähetkellä "vaakalaudalla", on se , että olen kerran eronnut, ja totesin jälkeenpäinpäin, että siitä selviää!
Minuakin pelotti se yksinjääminen silloin kaisista eniten, mutta huoasin että "vanhatkin ystäväni" tulivat silloin "hätiin" ja se helpotti asioita kummasti.
Lapseni otti eromme paljon paremmin kuin uskoinkaan, minua paremmin itseasiassa =)
Jos haluaisit jatkaa liitossasi, toivon, että miehesi tajuaisi mitä menettää, sillä olen kuullut monelta taholta, että se "uutuuden viehätys" on häviäväistä..
Kaikkea hyvää elämääsi!

Hei vielä!

Sinnittele vielä kotvan matkaa. Se oikea asunto tulee varmasti kohdalle! Älä suostu enää kuuntelemaan toisen ystävällisiä sanoja - katso pää pystyssä tulevaisuuteen. Puolisosi hakee vaan oikeutusta omalle päätökselleen, ei sille, että sinulla olisi hyvä olla. Aluksi tuntuu, että koko elämä on yhtä ajelehtimista asunnon etsimisen ja tulevaisuuden suunnittelun kanssa. Mistään ei tunnu saavan otetta. Istun itsekkin parhaillani purkamattomien laatikoiden keskellä, vaikka on kulunut jo pari kuukautta erostani. En ole vieläkään hankkinut jokaista tarvitsemaani huonekalua. Koetan sinnitellä päivästä toiseen. Jo K-kaupan kassan ystävällisyys sai minut tänään purskahtamaan itkuun. Edes joku sanoi muutaman kivan sanan! Olen aika paljon yksin ja se on oikeesti kamalaa - ei ketään kelle raivota tiskeistä tai korjaamattomista tavaroista. Mutta tätä minä itse halusin. Uutta alkua elämääni. Nyt teen kaikkeni, että minulla olisi hyvä olla - sinäkin löydät varmasti uusia voimia sisimmästäsi - älä lannistu! Meille on tarkoitettu jotain parempaa, luotetaan siihen!

Kiitos zunami ja Revontuli! Yritän jaksaa. Asuntoja kävin viime viikollakin katsomassa urakalla; tuntuu, että töissä kohta sanovat, etten ole ihan vireessä siellä, kun ajatukset muualla. Ehkä täydellistä uutta kotia ei löydykään, pitää vaan tarttua kohta johonkin. Mies oli taas eilisen ja viime yön kotoa poissa, toisen kanssa matkalla, tuli kotiin tänään illansuussa. Eikä puhu mitään, jos en kysy/aloita puhetta. Voimat aika lopussa, herään öisin jatkuvasti, ajatukset heti tässä tulevassa erossa. Ja totta: lapsemme eivät tiedä vieläkään, ensi viikonloppuna pitäisi heille kertoa, kun ehkä kaikki tulevat kotiin. Onko kenelläkään kokemusta siitä, onko a) ehdottomasti hyvä kertoa kaikille yhtä aikaa b)pitäisikö jollekulle edes antaa vihiä, miksi kutsumme kaikki saman pöydän ympärille? Ja sittten, olisiko parempi a) että minulla olisi uusi osoite jo tiedossa, kun lapsille kerromme vai b) sanommeko, että olemme ajatelleet, että minä muutan kotoa pois ja että alan pikkuhiljaa katsomaan uutta kotia? Miten aikuiset lapset (nuorin juuri 18 vuotta täyttänyt, muut vähän yli 20) vanhempiensa eron kokevat?

Hei Sinulle!

Itse kerroin niin, että puoliso ja tytär olivat paikalla ja kun olin hankkinut jo oman asunnon. Eihän puoliso ollut suostunut puhumaan parisuhteestamme vuosiin tai selvittämään muitakaan asioita. Siksi otin härkää sarvista ja ajattelin ottaa ohjat omiin käsiini.

Ajattelin olla niin rehellinen kuin mahdollista. Kerroin pöydän ääressä niin, että murrosikäinen tytär sai tuntea että hänen elämä ja arki on meille tärkeintä. Ettei hänen kaverit tai koulu muutu. Vain isänsä ja minä asumme erillään, mutta tulen/soitan joka päivä. Rakkautemme lasta kohtaa ei muuttuisi, vain keskinäinen elämämme on nyt päättynyt.

Ilmoituksen jälkeen puoliso tietysti reagoi vihalla/vetäytymisellä. Tytär oli allapäin pitkään. Nyt hän on taas oma itsensä, kun koulu alkoi ja hän huomasi, että elämä jatkuu - kukaan ei ole kadonnut hänen elämästään lopullisesti. Puoliso panttaa edelleen minulta joitain tietoja, jotka koskevat tytärtämme ja omia työvuorojansa. Eli haluaa sitoa näin minua elämästä omaa elämääni. Merkillistä! Hän, joka sai tulla ja mennä vuosikausia. Koskaan et saanut kysyä milloin tulet takaisin. Nyt kun hänellä on koko maailma ja ne 'nuoret kauniit naiset' edessään, se ei taida enää ollakkaan niin kiehtovaa - tyhjään kotiin saa hänkin tulla.

Olen tottunut pikku hiljaa yksinäisyyteen ja päivä kerrallaan 'noussut syövereistä'. Kotikin alkaa olla pian asuttavan näköinen. Joskus tuntuu tosin pahalta, kun ei voi kysyä keltään, että laitetaanko taulu tähän kohtaan...Mutta ei rakastuta ympärillä oleviin seiniin. Tämä oli ensiaskel. Kun savu hälvenee ja suurimmat liekit on sammutettu, alan katsoa uutta kotoa. Sitä parasta ja sopivinta ei kannata etsiä, kun ei ole oma itsensä. Huomasin sen. On vaan otettava vastaan se 'ihan ok' asunto tässä vaiheessa.

Aika parantaa haavat - elämä on tässä ja nyt. Ei anneta sen mennä ohitse, eihän?!

Hei!

Olisi kiva jatkaa tätä keskustelua. Tosin en lukenut tarkaan kaikkia "kolumneja". Mutta minulla sama ongelma. Ikää yli 50, lapset maailmalla avioliitto takana. Kaikenlaisella toiminnalla koitan torjua kohtuu kovaa yksinäisyyden tunnetta. Olen Turun seudulta.