Tarinani vaatii pohjustusta, koitan tiivistää. Olen 32v nainen ja seurustellu noin vuoden itseäni 5 vuotta nuoremman miehen kanssa. Elämme etäsuhteessa, mies asuu noin 700km päässä kotikaupungistani. Itse olen osittain työtön ja osittain freelancetyötä tekevä. Mies opiskelee kotipaikkakunnallaan. Elämäntilanteemme sallii siis kohtalaisen hyvin reissailun, etenkin minun on melko helppoa järjestää aikataulujani jotta voin häntä käydä tapaamassa. Kesällä vuosi sitten olimme puolet ajasta hänen luonaan ja puolet minun kotipaikkakunnalla. Alku toimi hyvin ja oli kummankin mielestä mukavaa vaihtaa maisemaa yhdessä. Syksy toi opiskelut ja työkeikat, alku huoletti erityisesti minua. Meillä kummallakaan ei ole järin pitkiä suhteita takana. Mies on tyyppiä mikään ei huoleta ja jos huolettaa, hän menee pelaamaan esim. jalkapalloa tai tekemään muuta fyysistä aktiviteettia jotta ei tarvitse miettiä. Hän ei viihdy yksin ja on paljon menossa ”poikaporukan” kanssa. Itse ole npohdiskelevampaa tyyppiä ja taipuvainen murehtimaan joskus liikaakin asioista. Tämä juontaa juurensa lapsuuteni epävakaisiin oloihin ja huonoon isäsuhteeseen. Käyn terapiassa ja työstän mieltäni aktiivisesti. Syksyn ja talven saatossa minua alkoi rassata suhteessamme yksipuoliselta tuntuva yrittäminen. Mies puuhaili omia asioitaan kotipaikkakunnalla ja minä järjestin aina asiani niin että pystyin hänen luonaan käymään. Hän usein ilmoitti että ei ole rahaa vierailla luonani esim. viikonloppuja. Silti hänellä kuluu rahaa useita kymmeniä euroja viikonloppuisin yöelämässä. Pettäminen tai kaksoiselämä ei ole kysymyksessä. Tämä asia on taisteltu ja keskusteltu moneen kertaan, luotan vihdoin että tästä ei ole kyse. Mies ei ole erityisen seksuaalinen, myös se on tuonut ongelmia mukanaan suhteeseen. Suhteessamme oli noin 8kk jakso jolloin välillämme ei ollut juurikaan seksiä, vaikka olemme parin kolmen viikon jaksoja erillään ja jälleen näkeminen luulisi olevan intohimoista. Hänen passiivisuutensa toi myös minule hankaluuksia lähestyä. Seksuaalisuus on ollut luonnollinen ja eloisa osa minussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni se on tuonut ongelmia ja pahaa mieltä. Jossain vaiheessa kriisiä ilmeni että mies katsoo pornoa ilmeisesti mieluummin kuin nauttii seksistä oikean ihmisen kanssa. Näin ainakin itse tulkitsin. Asian ilmettyä olin ollut viikon hänen luona ja ihmetellyt ääneenkin miksi välillämme ei ole myös tuota fyysistä läheisyyttä. Hän vetosi väsymykseen yms. mutta kävi ilmi että oli katsellut tuon vk aikana lähes päivittäin pätkiä netistä minun ollessa esim uimahallissa. Sain järkyttävät raivarit ja aloin pakata kamojani. Taistelun aikana hän avautui hieman, itki ja oli ilmeisen pahoillaan ja katuva pettymyksestä ja hylkimisestä jota oli minulle aiheuttanut. Tilanne kuitenkin jatkui useita kuukausia samalla lailla, seksiä oli noin 1-2 krt/kk. Asiaa puitiin ja puitiin, ero oli lähellä useita kertoja minun toimesta. Mies kävi mielikseni lääkärissä, mutta asian selvittäminen ikään kuin jäi kesken. Miehellä ei selkeästi ollut oikeaa motivaatiota eikä hän tajua asian ongelmallisuutta suhteen ja minun itsetuntoni kannalta. Kerran itse juhlimassa ollessani kännissä menin suutelemaan yhteisen tuttavamme kanssa. Olin rehellinen miehelle ja kerroin väittömästi tapahtuneesta. Aluksi hän oli toki raivoissaan mutta puhelimessa reilu viikon puimisen jälkeen hän päätti antaa anteeksi ja ymmärsi ilmeisesti hiukan teon taustoja. Kyse ei ollut siitä että olisin halunnut miehen vaihtaa. Kyse oli helvetillisestä yksinäisyyden tunteesta ja läheisyyden erämaasta jossa olin rämpinyt jo pitkään ja hänelle asiasta turhaan puhunut. En puolustele väärää tekoani, haluan kuitenkin katsoa asioita laajemmin myös syitä pohtien. Kaiken tämänkin jälkeen mieheni on hyvin kitsaasti vieraillut luonani. Edelleen syy on rahattomuus, joka on lähinnä priorisoinnista kiinni. Jos hän jättäisi yhdet kekkerit silloin tällöin väliin, voisi rahaa junalippuihin säästyä helpostikin. Koen tämän hänen käytöksen äärimmäisen itsekeskeisenä. Tuo tunne kulminoitui muutama päivä sitten tavalla jota en olisi voinut keneltäkään läheiseltäni odottaa. Reilu viikko sitten ilmeni että veljelläni on oletettavasti kivessyöpä. Asia vahvistui pari päivää sitten lääkärillä. Soitin miehelle ja kerroin asiasta (olin jo aiemmin puhunut tästä tilanteesta ja kertonut pelkääväni). Suvussani on ollut paljon kuolemantapauksia ja voisin sanoa että muutenkin olen kokenut aika paljon vastoinkäymisiä kohtuullisen nuoresta iästäni huolimatta. Mies oli puhelussa myötätuntoinen ja vannotteli olevansa aina tukenani. Kysyin koska olisi tulossa minua moikkaamaan, itse kun en nyt voi poistua täältä sillä haluan olla veljeni tukena. Mies ei tuntunut tietävän koska olisi tulossa, kouluhommia ennen kesälomaa, ei rahaa jne.. Itse olisin ottanut heti junan alle (oli viikonloppu) ja vaikka lainannut lippurahat, kunhan pääsisin rakkaani luo pitämään hänestä huolta. Tänne tulo jäi epäselväksi ja kuulemma parin vk päästä koulun loputtua ehkä voisi matkustaa. Seuraavan päivänä miehestä ei kuulunut mitään. Olin lamaantunut ja kauhuissani ja yksinäinen. Ystäviä minulla on paljon onneksi ja heiltä sain keskusteluapua. Yöllä 01.30 aikoihin koitin soittaa hänelle, tiesin että on juhlimassa naapurin läksiäisiä tms. Soitin kaksi kerta, ei vastausta. Laitoin perään viestin että ihmettelen hänen suhtautumistaan ja sitä ettei vastaa tai ota yhteyttä, toivoin että hän ymmärtää miten vakava ja pelottava asia läheiselläni on meneillään. Hän vastasi viestiin välittömästi jotakin todella lattealta tuntuvaa, tyyliin hänellä on suuri juhlapäivä, ajattelee silti minua. Suutuin ja laitoin viestin jossa kehotin miettimään ”hädässä ystävä tunnetaan” sanontaa ja pitämään hauskaa, toivotin kyllä myös hyvää elämää. Olin silmittömän surullinen ja vihainen. Taas koin olevani yksin, ja tällä kertaa oikeasti hätääntyneenä elämäni tapahtumista. Mies soitti vasta sunnuntai iltana kello 19 ja aloitti puhelun syyttävästi, miksi olin moisia viestejä hänelle lähettänyt. Suutuin tulisesti ja sanoin että pelkäsinkin että läheiseni kääntävät selkänsä tällaisella hetkellä, hän teki juuri niin. Ilmeisesti ei halunnut keskeyttää illan juhlatunnelmaa kuuntelemalla minun surullisia puheluita. Näin tilanteen itse koin. Hän väitti minun ”höpöttävän”. Ilmoitin hänelle etten jaksa hänen tuottamiaan pettymyksiä enää tässä kohtaa, olen muutenkin väsynyt ja ahdistunut veljeni tilanteesta (+muita huolia). Puhelu oli riitaisa, annoin ns täydeltä laidalta. Tuntuu kohtuuttomalta että hän ei välitä olla luonani tai edes soittaa ja kysyä vointia. En tarkoita sitä ettäkö hänen tulisi keksiä ratkaisu tai lääke ongelmaan, odotan vain huolenpitoa ja tukea. Itse olen sitä valmis aina antamaan tarvitseville. Tästä syystä minun on vaikea antaa anteeksi hänen itsekyyttä. En edes tiedä onko moinen käytös jo pidemmällä juoksulla normaalia vai onko hänellä kenties oikeita ongelmia samaistua toisten tunteisiin (narsisti tms?). Nyt on yksinäinen ja surullinen olo. Hän ei ole puhelun jälkeen ottanut enää yhteyttä, ei ilmeisesti koe tarvetta olla pahoillaan tai koittaa selvittää tilannetta. Kenties loukkaantunut selänkääntämis-syytöksestä tai sitten muuten vaan kokee parhaakseen paeta hiljaisuudessa paikalta. En olisi tätä uskonut hänestä. Perusluonteeltaan puhelias, mukava, seurallinen ja kiltti ihminen. Sanomattakin selvää että hänessä on myös rakastettavia puolia, muutoin en suhteessa olisikaan hänen kanssaan. Olen kiitollinen kommenteista ja neuvoista joita ehkä tätä kautta saan. Pahoittelen tarinan pituutta!