Olen taas elämäni taitekohdassa ja mietin, onko yksinäisyys osa, josta ei koskaan pääse irti. Simänräpäyksessä koko pohja elämästä on pois. Ihminen, jota rakastaa ja jonka kanssa on kuvitellut voivansa jakaa elämän kaikkinensa, ei ymmärrä ollenkaan omaa osuuttaan arkipäivän ongelmatilanteissa.Kaikki on hyvin niin kauan kuin olen hiljaa, myötäilen, en kerro omista huolistani, iloistani tai suunnitelmistani – riidat pysyvät loitolla. Mutta jos jossain vaiheessa avaan suuni, kun en jaksa koko ajan olla hiljaa -erityisesti itseäni koskevissa kommenteissa- olenkin menneisyyden patoumia mukananai kantava ja hänen niskaansa kaatava kummajainen.
Ymmärrän hyvin ,että toista ihmistä on vaikea muuttaa, vain omaa suhtautumista voi yrittää jotenkin ohjailla. Aina vain ei jaksa – voimat ovat kovin lopussa.
Sinun täytyy olla kirjautuneena, että voit vastata tähän aiheeseen.