Olet kokenut melkoisen isoja muutoksia, eikä sinänsä ihme että jaksamisesi on koetuksella.Tietääkseni synnyttämisen jälkeinen masennus on suhteellisen yleistä ja siihen päälle kun laitetaan muutto pois oman turvaverkon läheisyydestä, niin varmasti tuntuu jäävänsä yksin (+ eikö taipumus masentuneisuuteen kulje osittain suvussa).

Mutta muutamia asioita mitä minulle tuli mieleen:
Ehkä miehestäsi on tullut ainoa tukipilarisi, eli henkilö jonka tulisi olla tukenasi ja auttaa. Mutta näköjään hän ei ole pystynyt siihen. Eikä hän voikaan olla sinulle se ainoa toinen henkilö, jonka kanssa seurustella ja jakaa asioita. Miehellesikin tilanne on varmasti uusi ja ehkä hän koittaa saada elämänne taloudellista puolta ja muuta hoidetuksi sillä aikaa kun ei ole sinun kanssasi. On hienoa että puhut miehellesi siitä miltä sinusta tunuu! Kai kerrot myös mitä toivot häneltä, sekä kuuntelet mitä hänellä on sanottavaa. Ei hän kyllä saisi jättää sinua yksin, se olisi väärin. Sinulla on kyllä oikeus saada äänesi kuuluviin ja huomiota muutenkin kuin äitinä.

On kai väärin neuvoa tosita, kun ei ole ollut samassa tilanteessa, mutta ehkä saat näistä jotain ajatusta. Kehoittaisin sinua siis pitämään yhteyttä ystäviisi vaikka puhelimella ja jakamaan asioita heidän kanssa (mitä et miehesi kanssa jaa). On ihan terveellsitäkin tehdä joitain asioita ilman miestä. Voisit myös puhua jollekin jolla on kokemusta asioasta tai terapeutille (moni masentunut kammoksuu tätä, mutta siinä ei ole mitään noloa tai hävittävää). Parisuhdetta ei kannata sotkea masennuksella. Puolisosi ei ole terapeutti vaan rakastajasi, joten anna hänen tukea sinua siinä määrin kuin pystyy. Se että alat ajattelemaan häntä kallonkutistajana ei auta.
Älä myöskään ole kovin ankara miestäsi kohtaan. Tilanne on hänelle nimittäin hvyin hankala. Hän näkee muutoksen sinussa ja häntä saattaa pelottaa se kuinka olet muuttuunut. Ehkä hän ei osaa suhtauta asiaan tai puhua siitä sinulle. Joten hän tekee mitä osaa, esim töitä tai sanoa että kyllä se siitä.

Kukaan muu ei voi auttaa sinua kuin sinä itse. Alku on varmasti hankala, mutta sen on lähdettä omasta tahdostasi. Kun olet rypenyt pahassa olossa, mikään ei auta ja tunnu miltään niin on aika lähteä ylöspäin, muuten muutosta ei ole luvassa. Ota pieniä tavoitteita, ihan lapsesikin takia. Ala syömään terveellisesti, nuku paremmin, ala tekemään jotain mistä pidät esim ulkoilemaan jne. (tosin lapsen kanssa haastavampaa, saisitko lapsenvahtia?)
En usko että ero on sinun kannaltasi se ensimmäinen ratkaisu. Kuinka selviäisit yksin lapsesi kanssa?

Haluaisin sanoa vielä loppuun läheisen näkökulmasta.
Olen suhteessa masentuneen miehen kanssa ja sen johdosta olen yrittänyt haalia tietoutta masennuksesta ja lukea muiden kokemuksia. Se on jännä miten masennus on yksi suurimmistä "sairauksista" suomessa ja silti sitä ei huomioida tarpeeksi. Asiaa ei ehkä tiedosteta tai haluta nostaa esille. En halua vähätellä masentuneen pahaa oloa, mutta voin sanoa että läheisenä oleminen on myös pirullisen raastavaa ja hankalaa. Ei oikein tiedä mitä voi ja uskaltaa tehdä ja mitä toinen milläkin hetkellä ajattelee. Välillä kaikki on suhteellisen hyvin ja välillä ollaan todella huonolla päällä ja osataan loukata toista hyvin pahasti. Kaikesta siitä loasta huolimatta koittaa kuitenkin auttaa parhaansa mukaan. Rakkaudesta sitä sietää. Välillä tuntuu että masentunut on hyvin itsekäs ja oman olonsa tuntee hyväksikäytetyksi. Sitä voi olla silloin iloinen kun toinen sattuu olemaan hyvällä tuulella ja silloin kun toinen on apea niin ei voi oikein hehkuttaa omia hyviä fiiliksiä. Toinen ei jaksa keskustella mistään, saati sitten tehdä mitään. Kaikki virikkeet on hävinny ja samalla koko suhde hiipunut. Sitten ihmetellään että mihin se kipinä meidän väliltä on hävinnyt? No minneköhän.. Kumpikaan ei ole ollut oma itsensä, koska masennus on tullu väliin. Itse näen valoisan tulvaisuuden ja mahdollisuuksia, mutta masentunut ei näe kuin sen hetken ja harmaata. Tällaisen ihmisen kanssa on hyvin vaikea olla oma itsensä. Tuntuu kuin ei olisi minkään arvoinen ja ei masentunutta uskalla enää lähestyä kun ei tiedä mikä vastaanotto on tai että välitääkö hän enää mistään. Se ajaa etäälle, vaikka oikeasti haluaisi vain auttaa.

Kaverini ihmettelee miten jaksan, miksi en jätä häntä. Mutta rakastan ja näen masennuksen läpi sen oikean ihmisen. Tunteet käyvät vuoristorataa! Tunnen eläväni, vaikka ei tätä elämäksi voi oikein sanoa. Kyllä Miehesi sinua siis rakastaa, muuten hän olisi jo lähtenyt, mutta mikäli tilanne pitkittyy voi hän lähteä. Itsekin olen valmis kestämään tätä paskaa, mutta en ehkä loputtomiin. Välillä on niitä hyviäkin hetkiä ja nauttii pienistäkin asioista. Meillä mies oli miettinyt eroa, koska hän ei pystynyt olemaan siinä parisuhderoolissa. Hän kaipasi aikaa ja tiesi satuttavansa minua, jolloin hän ikään kuin suojellakseen ja helpottaakseen omaa tuskaa olisi päästänyt irti. Olin hänelle ilmaa. Minusta se olisi kuitenkin väärin. Miksi hän haluaa torjua? enkö saa edes olla tukena? onko se häpeällistä? Niin ja tämä tapaus ei puhu asiasta mitään, mikä on välillä vaikeaa. Nyt en uskalla olla oma itseni, antaa suukkoja tai mitään, koska en halua ahdistaa häntä. Jos hän ei kerta tunne minua kohtaan juuri mitään ja ei osaa keskittyä suhteemme hoitamiseen. Omissa ongelmissa on tarpeeksi.

Olen nyt koittanut keskittyä enemmän omiin harrastuksiin ja kavereihin. Mieheni ei voi sitä antaa minulle, niin haen sen ilon muualta. Itse en saa romahtaa! Se on tarttuvaa. Samalla mies saa rauhassa parannella itseään. Osaan ottaa jo vähän rennommin ja nauttia pikkuasioista. Ymmärrän ettei hän tarkoita mitäään pahalla. Mutta miksi mitään ei tapahdu, kuinka alas pitää mennä että tajuaa hakea apua? tai tehdä jotain?

Lopetan nyt, ennenkuin tästä tulee romaani 🙂 Olisi kiva kuulla mitä mieltä masentuneet ovat? Mitä he toivovat läheiseltä? Mikä saisi minut ymmärtämään paremmin tilannetta ja tuntemuksia?
Onko muita läheisiä? miten te jaksatte elää epävarmuudessa ja olla tukena saamatta itse juurikaan mitään? miten malttaa antaa toiselle aikaa romahtamatta itse? kokemuksia? Voiko suhteen saada toimimaan?

Kaikkea hyvää masennuksesta kärsiville ja heidän läheisille, aika parantaa pienin askelin 🙂🌻

Sulle "niin väsynyt" tahtoisin sanoa jotain kanustavaa.
Ensin kysyisin, kauanko olet miehesi kanssa ollu yhdessä ennen raskautta?
Oliko hän ennen erilainen, halusiko hän lasta? Oletteko nuoria?
Ehkei miestäsi ole tarkoitettu isäksi, mikäli hän sysää kaiken vastuun sinulle ja jättää sinut yksin selviytymään ongelmien kanssa. Auttaako miehesi perhe mitenkään?
Mainitsit myös vihan itsesi puolelta. Se kuullostaa siltä, että miehesi itse
heräämisen soisi tapatua nopeasti!
Onko paikkakunnalla hyvät neuvolapalvelut? Entä joitai äiti/vauvarymiä, jotka tapaavat säännöllisesti? se voisi olla yksi ratkaisu. Onko miehen perheestä apua sillon tällöin , jotta saisitte kahdenkeskistä aikaa?
Jos tuntuu, että kaikkea on nokeiltu, niin siinä kohtaa pakkaisini lapsen ja palaisin sinne, mistä lähdit. Tarvit tuttua ympäristöä, ystäviä ja apua lapsenhoitoon.
Noin pienestä voi kasvaa ihana ja tasopainoinen lapsi, kunhan on yksi hyvä äiti! 🙂
Nyt vaan laitat omat ystävyysasiat kuntoon!
Hyvää kevään odotusta sinulle ja tyttärellesi. 🙂

Hei, itselläni ensimmäinen tunnekokemus masentuneisuudesta oli kun olin 17 vuotias, yksin vieraalla paikkakunnalla ja yksinäinen. Kävin harrastuksissa mutta en saanut sieltä tyydytystä. Kaipasin seurakuntayhteyteen ja uskovien seuraan koska tiesin että se antaisi minun elämääni turvallisuuden tunteen. -
Kun kolme vuotta myöhemmin tulin äidiksi ja suhde lapsen isään ei onnistunut lähdin pois suhteesta ja jäin lapseni kanssa kahden. Suhde lapsen isään katkesi minusta riippumattomista syistä. - Tuolloin kun lapseni oli vielä vauva koin masentuneisuutta, mukaan tulivat sydänoireet ja pelko tulevaisuudesta. Onnekseni minulla oli ammatti, työpaikka ja sen myötä ystäviä. Sukulaiset olivat myöskin tukenani - ulkoisesti. Sisäisesti olin todella rikki. Koin että apua olisi haettava mutta en tiennyt miten ja mistä. Ulkoisesti voin hyvin, asiani olivat ns. hoidossa. Elin itsenäistä nuoren äidin elämää.
- Elämääni varjosti veljieni alkoholisoituminen ym ongelmat. Yölliset häirinnät, yllätysvierailut (jopa äitini). Koin elämäni ahdistavana näiden yllätyksellisten ihmisten vuoksi. Koin tilanteet raskaiksi sillä olinhan työssäkäyvän vauvan äiti ja vielä yksinhuoltaja. Tilanteeni rauhoittui n. 5 vuodessa mutta odotusaika oli pitkä.
- Muutin paikkakuntaa ja sain uuden asuinympäristön, työpaikan ja kodin. Vanhat ystävät jos nyt heitä sellaisiksi voi kutsua jäivät. Muutamia yhteenottoyrityksi oli mutta ystävyys ei jatkunut sillä olinhan muuttunut uskonratkaisuni myötä. - Seurakuntayhteyden löydettyäni kävin lapseni kanssa tilaisuuksissa. Minun arka ja herkkä mieleni ei kestänyt arvostelua sillä olinhan yksinhuoltaja - mieleeni ovat jääneet kaikumaan sanat - älä ota sitä lastasi mukaan. Siirryin kirkon tilaisuuksiin ja siellä oli turvallista istua kun kukaan taas ei sanonut yhtään mitään - suhde seurakuntalaisiin jäi kovin etäiseksi. Kirkko kuitenkin tarjosi jonkinkinlaisen ravinnon hengelliseen nälkääni.
Masentunut olen ollut kahdesti. Ensimmäisellä kertaa olin sairaalassa ja lääkityksellä - toinen kerta terapialla ja lääkityksellä. - Olen selvinnyt masennuksesta, kiitos Luojan. Rukous ja hengellinen lukeminen, laulut ja puhuminen, Taivaallinen lääke on tuonut minut tähän tilaan jossa nyt koen olevani omillani Herran Armosta.
Masentuneena ollessani olin hyvin äreä, sietokykyni oli lähes olematon. Purin itseäni vaikenemalla, kirjoittamalla, huutamalla, puhumalla, piirtämällä ja ties millä äärilaidasta toiseen. Hyvin vaikeaa oli löytää tasapaino elämään. Ystävieni, sukulaiseten, läheisten elämä oli koetuksella. Parisuhdetta minulla ei ollut ensimmäisen masennukseni aikana. Lapsen isä yritti lähestyä mutta hyvin pian huomasin hänen aikeensa tuhota elämäni kokonaan. Hän näki tilaisuutensa tulleen ja aikoi ottaa lapseni. Hän tarjoutui hoitamaan lastani ja lähetti minut töihin. Hänellä oli jo parisuhde ja nainen odotti lasta ja tämän hän salasi minulta tullessaa hätiin ja kosimaan. - Äitini, naapurini, sisareni auttoivat eteenpäin. Muuten olin aivan yksin ongelmieni kanssa.
Lapseni sain kasvatettua ja hän on hyvässä ammatissa ja työssään tänäpäivänä ja minulla on ihanat lapsenlapset. -

Tätä päivää varjostaa läheisen masennus. Olen saanut tunteä äreää kohtuutonta käytöstä. Hän näkee minut mielisairaana, hän arvostelee minun käyttäytymistäni, jopa silmien liike ja katse voisivat kuulemma tappaa. Minun ei tarvitse kuulemma olla kiinnostunut hänen tekemisistään mutta silti hän purkaa huoliansa minulle. Hän säätää elämääni ja suunnittelee asioita eteenpäin mutta ne eivät toteudu. Olen välillä aivan paikalleni jähmettynyt kysymysteni kanssa - no mitä nyt sitten - ja säätö jatkuu.
Etsin etäisyyttä ja olen löytänyt omat harrastukseni ja elämäni on kohdallani mutta yksinäinen olen. - Olen etsinyt seurakuntayhteyttä mutta en ole saanut kontaktia. - Koen esteeksi ihmisten arvostelun jopa ulkonäöstäni, - sinä olet vanhettunut - et voi tulla "tähän" se on tyttöjen juttu, esteitä on. ( olen muuten ihan norm. painoinen pirteä nuorekas mummu, juttelen mielelläni asioist ja vitsailen ja nauran).
Koen paikkakunnalla jossa asun uhkana ihmisten arvioinnin minusta. - Jopa niin että kun asun ja olen yksinäinen ihminen minulle ennustettiin "tunkua" miesrintamalla. - Pelotti ja pelkään oikeasti vieläkin ahdistelijoita. Kun aioin laittaa vihaisen koiran niin kaupan kassajonossa alkoi kuulua murinaa takaani - ei naurata. Kun lähden lenkille kylän koirat juoksevat perässäni - joo ei naurata. Tämä on mielestäni huonoa pilaa mutta totta tämä on. En jaks pitkään täällä. Muutan pian kaupunkiin takaisin jollen syvemmälle korpeen.

-Niin masentunut yksinhuoltaja kun olin tietämättäni, kaipasin asioita elämääni mutten toiminut kaipauksieni mukaan silloin. Nyt tiedän että silloin jo olisi tullut toimia niin että henkinen hyvinvointini olisi saanut vahvistua ja eheytyä. Itselleni eheytymisen ja vahvistumiseen on tuonut Jumalasuhde. Saan Häneltä tarvitsemani henkisen avun. Ihmisavun saan ammattiauttajilta ja hyvä niin sillä kaikenmaailman puoskareita on tarjolla ja rahaa saa palamaan mutta harhaan vie.

Olen kokenut elämässäni pahojenhenkien, demonienhenkien otteen ja se on pelottavaa. - Hengellinen lukeminen ja musiikki tuo lohtua ja avartaa näkemyksiäni. Netin kautta olen löytänyt kanavia joista kuulen Jumalansanaa tarvitsematta aina lähteä seurakuntaan mollattavaksi. Toisten kokemuksia eheytymisestä - yllättävän paljon löytyy omakohtaisia kokemuksia toisten kautta.
Toivon sinulla nuori että voisit saada hieman omaa aikaa ulkoilla yksin tai vauvasi kanssa ja silloin kun miehesi on töissä, Että löytäisit harrastuksen, asian josta pidät - käsityö - lukeminen - lenkkeily - laulu tms. mieluinen tekeminen, että löytäisit Ystävän, nuoren tai vanhan mutta toiveitasi vastaavan - yhteistä aikaa lapsen isän kanssa ja koko perheenä esim. ulkoilla.
Minulle on kerrottu että masentuneena ei kannattaisi mennä nettiin "seurustelemaan" sillä se masentaa entistä enemmän. Ehkä niin mutta ehkä niinkin että senkin tärkeän tiedon ja avun, sysäyksen, kipinän voisikin löytää täältä. - Hienoa että kirjoitat täällä.
- Voimia sinulle ☺️❤️

Tiedoksi kaikille masentuneille:

Mieli Maasta ry:n liveryhmät masentuneille jatkuvat täällä Tukinetissä. Tänään 9.1. klo 18-20 teemana on: Uutta halua kuntoutua.

Liveryhmät eli chatit ovat jatkossa aina joka toinen viikko, parillisten viikkojen keskiviikkoisin klo 18-20.

Liveryhmän ohjaajina toimivat Mieli Maasta ry:n vertaisohjaajat.

Tervetuloa juttelemaan masennuksesta vertaisten kanssa! 🙂🌻