Yksin avioliitossa
On taas pakko kirjoittaa, että saa vähän ahdistusta purettua. Kesä on taas mennyt masentavasti, mikään asia ei mieheni kanssa tunnu etenevän, hän elää omassa maailmassaan, minä omassani. Hänen pettämisensä (toinen kerta) esille tulosta on nyt vuosi aikaa, ja tuntuu että asiat menevät vain huonompaan suuntaan. Olemme siis olleet tänä vuonna 40 vuotta (!) yhdessä, kolme lasta ja kolme lastenlasta. Itse olen edelleen työtön eli siis liikaa aikaa ajatella asioita. Enkä edelleenkään tiedä mitä tekisin. Lähdenkö vai jäänkö. Kommunikointi miehen kanssa ei toimi ollenkaan, olen vain vihainen koko ajan, en osaa enää olla muuta kuin vihainen,koska en tiedä mitä tehdä. Tiedän että hän kärsii tästä, totta kai, yrittää välillä puhua minulle niitä näitä, mutta minä en vain pysty enää edes puhumaan. Kun lapset ovat kotona, yritän pitää ”kulissit pystyssä”, mutta kohta en jaksa enää sitä, ja pitäisikö edes? Kai he ovat jotakin huomanneet, luulisi että olisivat. En pääse tästä pettämisjutusta yli, olen aivan lukossa ja näin kesäaikaan ei mihinkään kunnalliseen palveluun pääse puhumaan, enkä tiedä olisiko siitä mitään apua edes…Eikä tämä pettämisjuttu ole ainoa mikä meidän suhteessamme on pielessä, kai se pettäminen on johtunut meidän muista ongelmistamme. Suurin ongelmamme on se, että (minun mielestäni) minä olen aina kantanut vastuun arjesta ja mieheni on ”saanut” tehdä mitä haluaa, minä olen hänen taloudenhoitajansa ja nyt olen vain saanut tarpeekseni. Tekisin mielelläni kaikenlaista hänen puolestaan, ja haluaisin tehdä yhdessä asioita, mutta haluaisin myös että minut huomioitaisiin ja tehtäisiin minulle palveluksia ym Mutta ei,näin ei tapahdu. Luulisi että pettämisen selvilletulon jälkeen hän olisi yrittänyt kaikkensa ”palvellakseen” minua, hyvittääkseen tekonsa, koska hän sanojensa mukaan ”haluaa että meidän välimme tulevat kuntoon”. Mutta ei, hän on vain jatkanut mitenkään muuttamatta käytöstään, ei korjaa omia jälkiään, ei passaa minua, ei tee asioita joita tietää minun haluavan/ei haluavan ym Viime syksynä minä tosissani yritin itse muuttua, mutta kun huomasin että hän ei mitenkään aktiivisesti yrittänyt itse muuttaa käytöstään, niin luovutin. Miksi hakata päätä seinään. On tämä niin vaikeaa.
40 vuotta on vain niin pitkä aika, koko aikuiselämäni, olen niin kiinni tässä kaikessa enkä uskalla tehdä muutosta.
Kaikkea uskaltaa jos haluaa. Jos nuo numerot viittaa syntymävuoteesi, niin me olemme samaa erityisen hyvää vuosikertaa ja emme likikään niin vanhoja kuin itse kuvittelemme.
Tein oman muutokseni yli viisikymppisenä ja elämä jatkuu.
Sinä voit jatkaa tuota kulissien naulaamista, naulat pitenee ja lankut paksunee tai rojautat ne kulissit kerta rytinällä hajalle, aloitat uuden projektin, aikuisen naisen elämä.
Sinä et tuossa tilanteessa oikein näe ympärillesi, et edes omaa elämääsikään, tuijotat vain sen putken päähän, näkyykö sieltä mitään, mutta laajenna elinpiiriäsi, katsele ympärillesi avoimin silmin, huomaat, mahdollisuuksia on monia.
Elä, älä ole vain olemassa.
Hei taas Surullinen 1955, kirjoittelimme jo toisenkin otsikon alla. Samassa tilanteessa olemme kumpikin vielä, kun luin kirjoituksesi.
Minähän sain jo 3 vuotta sitten tietää, että mieheni pettää minua, sitä selvittelin 7 kuukautta koska mieheni yritti selvitä valehtelulla joka asiassa ja lopputulos oli 2 ja ½ vuotta pettämistä. Ja sitten tuli toinenkin pettäminen selville ja sitä kestänyt 10 vuotta. Tätäkin selvitettiin puolitoista vuotta, mieheni aloitti nimittäin sanomalla "olemme vain työkavereita" ja taas valehteluja valehtelujen perään. Valtavassa valheiden verkossa mieheni elänyt 12 vuotta. Tiedän, että monet ajattelevat miksi en ole huomannut mitään, siitä asiasta minäkin olen itseäni syyttänyt. Olen ollut valtavan sinisilmäinen ja luottanut täysin mieheeni. Nämä pettämiset ovat tapahtuneet suurimmaksi osaksi työpaikalla työaikana ja ylitöissä, kursseilla ja myöskin näiden naisten kotona.
Olemme käyneet tämän kolmen vuoden aikana useilla eri parisuhdeterapeuteilla, jotka kaikki mieheni on halunnut lopettaa, koska jää siellä valheista kiinni.Yhä uudestaan minä olen hankkinut meille apua, nyt viimeksi lääkäri ja psykologi. Tämä sen takia, koska mieheni valehtee jo melkein joka asiasta täällä kotona. Hän on myös meidän kaksi lastamme sekoittanut tähän pettämiskuvioon valehtelemalla ja syyttämällä myös heitäkin. Hän ei ole puuttunut siihen, että toinen näistä naisista osoittaa mieltään minulle kun näen kaupungissa. Emme pysty puhumaan oikeastaan mistään asioista, koska en tiedä mikä on totta ja mikä valhetta ja hänellä ei ole edes haluakaan puhua mistään kanssani. Hän ei tunne mitään empatiaa minua kohtaan. Ei edes pysty kysymään miten voin ja voisiko auttaa. Olen tosi yksin ja mieleeni tulee jatkuvasti minkälaisen ihmisen kanssa olen elänyt, ja mitä kaikkea hän onkaan tehnyt.
Nyt olemme saaneet, mielestäni, tosi hyvän psykologin ja hän laittoi ns. mieheni seinää vasten, koska voin jo tosi huonosti sekä fyysisesti että henkisesti, ja olen yrittänyt nyt yksin kolme vuotta jatkaa avioliittoamme. Kun on pitkä avioliitto takana, 35 vuotta, ei ole helppo erota. Ja en varmaan uskalla erota, on liian urautunut tähän vaikka kuinka satutetaan. Viime käynnin jälkeen psykologi puhui patologisesta valehtelusta ja aleksitymiasta. Nämä jo tuntuvat kauheilta asioilta avioliitossa, haluanko jatkaa tällaisen ihmisen kanssa. Hän on nyt pitänyt "mykkäkoulua" pari päivää eli siitä asti kun tulimme psykologin luonta, tuntuu että hän syyttää minua tästä kaikesta.
Ny olen niin väsynyt tähän kaikkeen niinkuin varmaan sinäkin Surullinen 1955. Mutta toivossa pitää aina elää, ja lastenlasten synttärit viikonloppuna, ihanaa. Lämpimiä elokuun päiviä kaikille.