Yhteen paluun tuomat ongelmat!
Olen epätoivoinen.
Meillä on pitkä historia mieheni kanssa takana. Erosimme pari vuotta sitten uskottomuuden takia (minä petin). Päätimme erota tämän jälkeen asioista oikeastaan edes keskustelematta.
Mieheni muutti toisaalle. Aloimme kuitenkin viime kesänä lähentyä. Vietimme enemmän ja enemmän aikaa yhdessä. Ilmoitin miehelleni, että haluaisin vielä yrittää. Mieheni ei puhunut minulle koko kesänä toiveistaan meidän suhteen vaikka sitä häneltä monesti kysyin. Syksyllä hän sitten ilmoitti, että haluaisi palata kotiin. Sen paremmin en hänen motiiveistaan tiennyt. No, selvisi sitten keskustelujen ja kyselyjen myötä, että hän tuli takaisin, koska halusi pelastaa tämän perheen.
Nyt kuitenkin olemme olleet viime kuukaudet siinä pisteessä, että minä olen täysillä mukana pelastamassa meitä, mieheni ei. On kuin kivirekeä vetäisin perässäni. Olen lohduttautunut ajatuksella, että tämä on minulle aivan oikein, että minä olen nyt se tämän suhteen kantava voima ja annan miehelleni aikaa käsitellä asioita. Mutta kuitenkin saman katon alla eläminen kaiken aikaa peläten on jotain aivan kamalaa.
Minusta on tullut aivan kamala. Kesällä olin jo pääsemässä jaloilleni eron suhteen enkä elätellyt mitään toiveita, että mieheni palaisi takaisin, vaikka hänelle olin kertonutkin, että haluaisin vielä yrittää. Tai totta kai toivoin mutten enää olettanut meistä mitään. Olin varautunut täysin jatkamaan elämääni yksin. Kiukuttelen hänelle nykyään lähes päivittäin. Olen niin pelokas ja epävarma. Olen hankala ja kiukuttelen ja sitten taas pelkään ettei mieheni kestä minua enää ja lähtee.
Välillä olen jopa miettinyt olisiko helpompaa kuitenkin olla yksin. Mutta en haluaisi luovuttaa!
Eikö mieheni ylpeys anna periksi lähestyä minua tai osoittaa, että välittää minusta? Onko hänen helpompi olla sen kovan kuoren takana, sen sijaan, että joskus näyttäisi minulle heikkoutensa ja pelkonsa? Hän on sanonut ettei häntä enää vaivaa vanhat uskottomuusasiat, ei halua edes palata niihin enää missään muodossa. Uskon tämän toisaalta, koska mieheni pääsi sinkkuaikanaan elämään omaa elämäänsä ja tutustui uusiin naisiin ja ilmeisesti seurustelikin jonkin aikaa. Oli sanojensa mukaan kovin ihastunutkin. Mutta kuulemma ei kuitenkaan saanut mielenrauhaa minulta ja häntä vielä vaivasi se, että hänellä taitaakin olla tunteita vielä kotiin.
Jaksan edelleen uskoa meihin. Mieheni on sanonut rakastavansa minua (on kuulemma aina rakastanut) ja haluavansa yhä pelastaa tämän perheen. Kun vaan hän riisuisi sen kuorensa ja antaisi ikäänkuin periksi! Miten voisin auttaa miestäni tässä?
Mitä ihmettä tässä tilanteessa voisi tehdä? Tunteita ja halua hänellä on, mutta riittääkö ne murtamaan sen ylpeyden, jota hänellä on??
Annanko hänelle aikaa? Annanko hänen rauhassa miettiä asioita? Annanko olla hänen ns. ”rauhassa” ja otan vähän välimatkaa?
Onko kohtalotovereita? ☹️
Hei!
Minulla on sillai sama tilanne, että vuosi sitten palasin puolisoni luokse takaisin. Erosimme ja kaksi vuotta asuin yksin ja palasin.
Tilanne suhteessamme on kärjistynyt pahaksi, ei ole läheisyyttä eikä sitä, että puhallettais yhteen hiileen.
Nyt olen ihan loppu ja äsken katselin asunntoilmoituksia, että jos muutan taas omilleni. Mutta olen jotenkin riekaleina, en tiedä onko voimia alkaa taas muutto rumpa ym. Olen erittäin pettynyt, että vaikka minut haluttiin takaisin, käytännössä se on lähinnä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä.
Mietin onko minulla mitään mahdollisuuksia ns. pärjätä ja elää täysillä omaa elämää vaikka suhde on kaaottinen. Tuntuu, että olen ihan toivoton, en jaksa enää selittää minkälaista parisuhdetta haluaisin, kun en saa puolisoltani vastakaikua.
Ihmettelenkin, että mistä voimia ns. omaan elämään?
Ilemra
Miehesi ei ole antanut sinulle anteeksi. Hän ei yritä, koska hänellä on paha olla. Hän on todella loukkaantunut, vaikkei varmasti sitä myönnäkään. Petetyksi tuleminen on rankka paikka.
Miksi petit? En tiedä onko sellaiseen koskaan oikeaa syytä, voiko kysymykseen edes vastata. Minä en ainakaan tiedä miksi petin. Mutta tekisin kaikkeni, jos minulla olisi mahdollisuus palata entiseen elämääni. En tiedä miten saatte homman toimimaan, mutta minusta tuntuu, ettei se onnistu ellette pysty puhumaan kaikista asioista ja selvittämään tunteita ja pahaa oloa ihan kunnolla. Mies ei varmaankaan myönnä että hän on yhä loukkaantunut, mutta tuo käytös näyttäisi siltä. Hän rakastaa mutta on ehkä estynyt heittäytymään suhteeseenne täysillä. Ehkä hän pelkää satuttavansa itsensä uudestaan? En tiedä.
Nämä jutut on niin vaikeita.
Miten sinun tilanteesi: oletko itse selvittänyt pettämiseen johtaneet asiat? Oletteko puhuneet näitä asioita koskaan auki? En usko, että mikään voi jatkua ennen kuin asiat on pohjamutia myöten selvitetty. Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Jos olisin suostunut pariterapiaan kuten kumppanini ehdotti ja tehnyt oikeasti kaikkeni, olisimme ehkä vielä yhdessä. Mutta jokaisen tarina on erilainen.
Tsemppiä.
Tuollaisessa tilanteessa voisi ajatella, että keskutelun kautta, keskustelun kautta.
Mutta sepä se onkin, että jos toinen ei halua asioista puhua, niin kuinkas siinä sitten alat puhumaan. Varmaankin joissain tilanteissa on hyvä laittaa toinen valitsemaan, mutta vapaaehtoisuus on kaiketi usein myös hyvä asia.
Millainen on siis miehesi reaktio, jos itse sanot kaiken aivan suoraan ja salailematta, mitä tunnet, näet, pelkäät jne.? Oma kokemus on juuri se, että puhumattomuudesta seuraa usein myös väärinymmärryksiä ja luuloja. Puhuminen taas lähentää aivan uskomattoman paljon. Kyse voi olla ihan muutamasta sanotusta lauseesta.
Kyllä minä nyt uskoisin, jos mies sanoo, ettei häntä vaivaa ne menneet asiat. Turhahan siitä on sitten vääntää. Kyllä toisen sanaan pitää voida luottaa. Ja jos luottaa, antaa myös arvostusta toiselle. Sensijaan voisi sanoa sen, että sinusta tämä yhteiselo on (millaista se on ja ahdistaako se sinua tms..).
Tärkeää on varmasti se, että jos molemmilla nyt on halu jatkaa yhdessä ja yrittää, niin töitähän siinä pitää tehdä, se on selvä, molempien. Se TYÖ tarkoittaa muunmuassa oman asenteen tarkastelua, tai pitääkö kenties tietyllä tavalla luovuttaa jossain? Antaa toisen olla. Minusta sinä oletkin miettinyt itseäsi. Joistain lähtökohdista johtuen me ihmiset sitten käyttäydymme toisinaan vähän kummallisestikin. Emme aina ymmärräkään niitä vaikuttavia asioita meissä itsessämme. Niitä on tietysti hyvä tutkailla. Tärkeää olisi tiedostaa, miksi haluatte jatkaa yhdessä ja millainen ilmapiiri nyt kotonanne on, sekä millaiseksi sen haluaisitte. Ehkä pitäisi lähteä kodista johonkin kaemmas sitä miettimään, omassa kahdenkeskisessä rauhassa?
Syyllistäminenhän ei auta ketään, enkä nyt sellaista havaitsekaan. Minusta se on jo hyvä lähtökohta. Ja sitten ,mitä ylipäätään haluatte elämältä? Mitkä arvot ovat tärkeitä? Ovatko ne arvot yhteisiä? Rakkautta tuntui vielä olevan, siloinhan sitä on hyvä lähteä kasvattamaankin. Jos se puuttuisi, olisi tilanne melkoisen toinen.
Onko niin, että yhteen taas palattuaan mennään helposti takaisin samoihin entisiin uomiin? Itse olen sitä mieltä, että jonkun elämä ei ole kovin hyvissä kantimissa parisuhteessa, jos siinä tarvitsee pettämään lähteä. (noh, asia on tietysti monitahoinen usein) Asioiden varmasti tulisi sitten muuttua suhteessa entiseen, jos silloin ennen ei ollut hyvä olla. Ja kyllä se muutos aina itsestä lähtee. Tietysti siihenkin pitää nähdä ensin tarve. Kuitenkin olen vakuuttunut, että pienillä muutoksilla voi saada parisuhteessakin tosi paljon aikaan. Ei sitä parisuhdetta tarvitse sillätavalla nähdä niin jättikokoisena työmaana, että kaikki pitäisi kerralla hallita ja ei kai koskaan kaikkea voikaan hallita.
Ne pienet muutokset voivat olla esim. sellaisia, että vain päätetään tehdä kerran viikossa jotain mukavaa yhdessä. Minä päättäisin senkin (yhdessä miehen kanssa), että siellä ei sitten saa puhua mitään parisuhteeseen liittyvistä asoista. Tämäkin voi jo avata yllättävän paljon. Liika stressi ja pakkouden tunne voi pilata paljon.
Antakaa itsenne olla rauhassa ja ajatelkaa toinen toisianne 🙂