Yhden miehen pieni polku, syvälle suohon ja ryömien kohti kantavaa kalliota
Kerron tämän teille, anteeksi jos on liian pitkä. Minua jo tämä pelkkä kirjoittaminen helpottaa, mutta toivon että tämä voisi luoda lisää toivoa sekä minulle, että myös teille kaikille pettämisen kokeneille. Siitä voi selvitä! Siis uskon, että siitä voi oikeasti selvitä, vaikka välillä toivoa ei näy ja menee pitkät ajat uskavan ja pimeyden keskellä.
Vaimon pettäminen tuli ilmi noin 3 vuotta sitten. Läheinen työkaveruus muuttui ihastumiseksi ja rakastumiseksi, josta alkanut läheinen suhde pettämisineen kesti joitain kuukausia. Minulle tämä läheinen työkaveruus ei ollut ongelma, muutamia yksittäisiä tilanteita, joista toinkin esille, että vaivaa tällainen läheisyys. Siinä vaiheessa kun suhde työkaveriin syveni ja rakastuminen eteni, näkyi se minulle vaimoni etääntymisenä. Etääntyminen näkyi monien arkisten tapojen muuttumisena ja kohtaamisten välttelynä. Ilmapiirin muuttumista ei voinut olla huomaamatta. Ensin en kuitenkaan osannut epäillä, kun vaimo vetosi asiassa uskottavasti työstressiin. Kun muuttuneisiin tapoihin ja käytökseen kiinnitti huomiota, moni asia viittasi siihen, että tässä tilanteessa on todella outoa. Ja se tuntui todella ahdistavalta. Jollain tapaa se alkoi tuntua täysin selvältä, että vaimolla on suhde ja todennäköisesti tämän työkaverin kanssa, mutta silti sitä viimeiseen asti uskottelee, että se ei voi olla totta. Sitä yrittää kääntää, että itse keksii ja kuvittelee turhia. Että minussa on joku nyt sekaisin, kun tällaista kuvittelen – eihän minun vaimo, johon olen 15 vuotta luottanut kuin muuriin, voi tehdä tällaista.
Kun oma pää oli riittävän sekaisin ja ahdistus noussut uusiin mittoihin, otin asian esille. Kerroin, että minulla todella ahdistaa suhde työkaveriin ja se ei tunnu minusta normaalilta. Ja samalla silti yritin itselle sisäisesti uskotella, että olen itse keksinyt tämän. Vaimo kiisti ja vannoi pelkkää ystävyyttä. Itselle olo jäi yhtä sekavaksi ja ahdistavaksi.
Seuraavana päivänä vaimo otti asian esille ja kertoi, että on ollut ihastunut työkaveriin ja että on liikaa leikitelty ihastumisen fiiliksellä. Että ei ymmärrä mitä on tapahtunut, mutta onneksi ei ole tapahtunut mitään pahempaa. Tilanteen sekavuudesta ja muusta johtuen en kuitenkaan osannut uskoa sitä koko totuudeksi. Ja samalla, ne kaikki ahdistavat ajatukset ja tunteet, jotka olin yrittänyt selittää itse keksityiksi, laukesi ja täytti koko ympärillä olevan maailmani.
Moni asia viittasi siihen, että suhteessa on tapahtunut muutakin kuin pelkkä ihastuminen. Asioita yhdistelemällä, vääntämällä ja kääntämällä, sitä tuli kuitenkin aina fiilikseen, että muutakin on tapahtunut. Vaimo kuitenkin kiisti tämän kerta kerran jälkeen.
Tätä sairasta, ahdistavaa, sekavaa, jankkaavaa, tärkeää, vääristävää, jumiutuvaa, toistavaa ja ties mitä muutakin, keskustelua kesti oman aikansa. Sieltä täältä pieniä palasia totuudesta tuli esille, mutta aina uudestaan, että mitään muuta ei ole tapahtunut. Tässä vaiheessa ahdistuneena, sekavana, epätietoisena ja edelleen shokissa sorruin käyttää varmaankin sitä perinteisintä keinoa, jolla pettäjä jää kiinni. Tutkin salassa puhelinta ja sähköpostia. Ja silmien edessä täydellinen shokki! Sähköpostikeskustelut 2 vrk:n ajalta parin viikon takaa. Niitä viestejä oli vähintään sata ja ne oli kahden päivän ajalta. Ja sitten on ne 100 muuta vuorokautta, joiden viestejä minä en ole nähnyt. Mutta ne viestit kahden päivän ajalta teki asian selväksi, että fyysistä pettämistä on ollut useita kertoja. Ja kuinka syvä rakastuminen ja suhde on ollut. Tästä alkoi täydellinen shokkihoito ja matka helvettiin.
Tämä matka on ollut pitkä ja kivikkoinen. Ne sadat ja tuhannet erilaiset tunteet on toistunut vuoronperään ja epäjärjestyksessä. Lyhyinä ja pitkinä, heikkoina ja voimakkaina. Se on ollut niin raskas, että sitä on vaikea sanoa ja se on ollut niin ahdistava, että siihen ei minulta edes sanoja löydy. Mutta nyt voin sanoa, että se on kannattanut.
En ole kokonaan toipunut, mutta olen mennyt eteenpäin. On keskusteltu, vaikka vaimon häpeä ei siihen helpolla ole taipunutkaan. Olemme käyneet terapiassa. Olen ymmärtänyt osan siitä, miksi näin kävi ja että näin voi käydä. Meillä on välillä ollut normaalia, välillä iloista. Joskus onnellista ja sitten taas ahdistavaa. Edelleen tunteet ja ilmapiiri vaihtelee. Mutta nyt uskon, että tätä matkaa kannattaa jatkaa.
Tälle tunteiden vuoristoradalle ei löydy täydellisiä selityksiä. Niitä tulee ja menee, yleensä väärässä järjestyksessä ja silloin, kun juuri niitä tunteita vähiten odottaisi. Sellaista tämä on, senkin kanssa oppii paremmaksi.
Tällä hetkellä vaikeaa on edelleen se, että vaimo jatkaa miehen kanssa työkaverina. Kohtalaisen pienen työpaikan läheisenä työkaverina. Minulle se on vaikeaa hyväksyä. Saattaa mennä viikkoja, ehkä on mennyt joskus jo kuukausi, että osaan olla asian kanssa. Varmaan yritän ja onnistun unohtamaan, että se mies on päivittäin siellä samalla työpaikalla. Mutta sitten vastaa tulee asia, joka muistuttaa että siellä se on. Ja että heillä voi olla edelleen hauskaa. Minusta olisi parempi, että he eivät olisi tekemisissä. Että heillä ei olisi hauskaa keskenään. Että vaimo huomioisi minua hienovaraisesti ja ei olisi tekemisissä tämän työkaverin kanssa. En tietä mitä minun pitäisi ajatella. Enkä oikein osaa edes sanoa mitä minä ajattelen siitä. Onko minulla edes lupa ajatella siitä jotain? Vai kuuluuko se asia edes minulle? Voinko edes ajatella, että minun ahdistavien tunteiden takia vaimon pitäisi vaihtaa työpaikka? Vai voisinko minä vielä tämänkin oppia hyväksymään?
Aika näyttää.
Heips Vahvakas,
Satuimpas törmäämään tekstiisi ja lukemisen edetessä huomasin sisällön vastaavan omaa kokemustani.
Ensin vähän taustaa omasta tilanteestani: Vaimollani alkoi reilut puolitoistavuotta sitten työkaverinsa kanssa todella aktiivinen viestittely. Tätä oli alkuun iltaisin, kun itse olin mennyt nukkumaan. Ja todella äkkiä viestittelyn laatu muuttui tunnepitoiseksi, viestiteltiin että miten tärkeä toinen on ja miten paljon toista rakastaa, kerrottiin kaikki salaisuudet. Jälkiselvityksen aikana sain nyt katsoa heidän viestittelyn läpi vaimoni suostumuksella, koska hänen mielestään hän ei ole tehnyt mitään väärää tai pettänyt millään tavoin. Sinällään ei sitten tullut yllätyksenä, että viestittelyn laatu oli jo välillä seksifantasioiden kirjoittelua toisistaan, sekä mukaan tuli työpaikalla salaa tapahtuvat läheisyyden hetket suuteluineen. Lisäksi tähän heidän salaiseen ystäväsuhteeseen kuului salaisia kävely- ja vaellusretkiä. Tätä kaikkea kesti lähes vuoden, kunnes tuon työkaverin vaimoke laittoi minulle viestiä, että tiedänkö mitä siellä töissä oikein tehdään. Ja tuo edellä kuvattu alkoi avautumaan minulle vasta sen viestin jälkeisissä keskusteluissa vaimoni kanssa. Tuli minulle täysin puskista tuo tieto uskottomuudesta. Tai näin minä sen käsitän.
Nyt meillä ollaan se reilu puoli vuotta keskusteltu asiasta, käyty kumpikin tahollaan terapiassa sekä yhteisessä pariterapiassa. Olen saanut selitykseksi että viestittely oli vain virtuaalinen suhde vailla tarkoitusperiä, ajanvietettä ja joku joka kuuntelee. Vaimoni kertoo minulle asian olleen vain ystävyyttä vailla rakkauden tai romantiikan tunteita, ja ainoat hänen mielestä minua loukkaavat asiat ovat olleet nuo satunnaiset nopeat pusut ja suudelmat. Mutta nekin on kuulemma olleet merkityksettömiä vaimoni mielestä, näin minulle sanotaan.... Ja niitä kohtaan on hän tuntenut ainoastaan kiitollisuuden tunnetta tuota miestä kohtaan, joka on ollut tukena vaikeina päivinä. Mutta miten tuota pystyy uskomaan, kun se mies on kuitenkin vuodattanut suoraan tunteita suuresta rakkaudesta vaimoani kohtaan? Ja sen viestittelyn sisällön nähtyäni on hirmu vaikea uskoa, että vaimoni puolelta mitään tunteita heidän parisuhteeseen liittyen ei olisi ja että kyseessä on ollut vain virtuaalinen suhde. Kumpaakin osapuolta olen jututtanut, hieman poikkeavat vastaukset saanut. Vaimoni mukaan satunnaisia suukkoja pidemmälle ei ole menty, mieheltä en saanut asiaan minkäänlaista vastausta. Aika paha epävarmuus kalvaa mieltä... Entäs jos kuitenkin ne pöksyt on jossain vaiheessa tipahtaneet....
Minun mielestäni salasuhde, vaimoni mielestä vain ystävyyssuhde, tämä on kuulemma jo päättynyt ennen hetkeä jolloin se minulle paljastui. Mutta aika vaikea käsitellä asiaa, että puolisoni tahtoi ystävän, jonka kanssa voi venyttää tahi rikkoa parisuhteeseen kuuluvia rajoja minun mielestäni. Jokaisella toki on omassa mielessään jotkut rajat, mitkä menee uskottomuuden tai pettämisen puolelle. Minun mielestä tuossa mentiin jo aika pahasti rajan yli, vaimon mielestä ei koska varsinaista seksiä ei ole ollut.
No, nyt tosiaan puolisen vuotta asiaa ollaan selvitelty. Melkoista vuoristorataa omassa päässä rullannut niin, että kohta alkaa koko rata olla puhki. Se että pystynkö luottamaan minulle kerrottuun. Vai onko tuo tähänastinen selvittely ollut vain pintapuolista raapaisua, ikäänkuin suojellen minua pahimmalta ja tarkoitus pitää totuus piilossa? Mistä minä tiedän asian totuuden? Aika vaikea tällaisessa hetkessä luottaa toisen sanomaan. Tahtoisin kyllä, mutta juuri nyt ei pysty...
Meidän lähes 30 vuoden parisuhde vielä ainakin toistaiseksi pitää meidät yhdessä ja lapsien kotona olevina vanhempina. Kummallakin on vahva tahto saada asiat selväksi. Ja kumpikin ainakin tässä vaiheessa vielä tahtoisi parisuhteen jatkuvan, tai alkavan uudelleen. Mutta se luottamus, miten sen saa korjattua? Siihen ei varmaankaan ole mitään oikotietä, se korjaantuu varmaan ajallaan, jos on tarkoitettu niin. Vaimoni ja tämä työkaveri eivät enää ole samassa työpaikassa, tämä oli ehtoni sille, että asiaa ylipäätään aletaan käymään läpi.
Oma terapeuttini ohjeisti minua, että meidän pitää asiat käydä ensin keskustellen läpi kummankin näkökulmasta ja tämän jälkeen alkaa vasta miettimään tulevaisuutta. Kummankin pitäisi pystyä ajattelemaan tilanteessa toista, lapsia ja ennenkaikkea itseään. Aika vaikeaa se on, ehkä sitä asiaan liittyvät ajatukset usein koskee sitä, että miksi minulle tehtiin näin. Miksi puoliso halusi tehdä noin? Minä en usko, että vahingossa tai itse tajuamatta pystyisi noin toimimaan puolison selän takana. Tämä oman pään käsittely vaatii aikaa, jos haluaa selvyyden, onko yhteistä tulevaisuutta. Toki ero olisi helppo ratkaisu, mutta vielä ei ole tuon aika meillä.
Tilanteen selvittelyn aikana olemme huomanneet, että olemme lähestyneet toisiamme parisuhteen tasolla. Onko tämä jokin mielen luoma illuusio vai kenties jokin turvamekanismi? Meidän suhteella pääsääntöisesti tällä hetkellä menee hyvin, on tosi paljon hyviä päiviä. Läheisyyttä, toisen huomioimista, seksiä. Mutta itsellä on pieni pelko, yritänkö noilla toimilla helpottaa omaa olotilaani, ja se lopullinen ratkaisu mahdollisesta erosta on nurkan takana odottamassa. Tottakai on myös niitä huonoja päiviä, jolloin paskat ajatukset valtaa oman pään, ja silloin kannattaisi olla minun jossain ihan muualla. Silloin ei järkeviä keskusteluja pysty käymään, kun miettii päässään vain tapahtunutta. Ja tuntuu että ei uskalla vielä ainakaan täysin antautua vaikka sille uudelle parisuhteelle entisen puolison kanssa, pelottaa tuleeko sama romahdus uudelleen.
Eli aika pitkälti samankuuloinen lähihistoria kuin mitä kirjoitit.
Toivottavasti teidänkin puolelle jokin yhteisymmärrys löytyy ja paskat ajatukset alkaa helpottamaan. Tuossa oot täysin oikeassa, aika näyttää.
Hei, oma tarinani liikkuu näiden kahden parisuhdetarinan hengessä vahvasti. Fyysistä pettämistä (sukupuoliyhdyntä) ei käsittääkseni tapahtunut. Mutta. Vaimoni salaili asiaa ja lopulta jouduin salapoliisityön kautta selvittämään asiat. Väärin tein mutta kaikilla meillä tulee jossain vaiheessa raja vastaan jonka jälkeen lähes millään ei ole enää mitään väliä, sietokyky on ylitetty reilusti. Häiritsi eniten jonkinlainen kasvojen menettäminen kun parisuhteemme asioita oli vuodettu sitten ulkopuoliselle miehelle. Miehelle jota en muutenkaan arvosta (tällainen ns. häntäheikki). Jossain on mietelause joka menee suurinpiirtein näin: Luottamus kestää vuosia rakentaa, sekunteja rikkoa ja ikuisuuden korjata. No, onneksi tilanne ei nyt noin radikaali ole tässä meidän arkisessa maailmassamme.
Mutta tämä luottamus tai sen puute on minun mielestäni se suurin asia. Jos vaimoni olisi oikeasti pystynyt puhumaan asiasta rehellisesti niin kenties emme lopulta olisi eronneet. Vaikka asioita selviteltiin, niin liikaa oli aikaa kulunut ja itsellä tuli vain mieleen lopulta ajatus että en edes halua uskoa enää mitä toinen ihminen sanoo. Halusi vain päästä pois paikalta, nuolemaan haavojansa. Kenties osa miehistä pystyy suhdetta jatkamaan vaikka olisi seksiäkin ollut (tämä on meille miehille yleensä tietääkseni se kynnyskysymys ja naisilla taasen se että onko rakastuttu), kunhan se luottamus palautuu.
Ja sitten se jonkinlainen helpotus, jos saisitte tästä sitä: jokainen meistä vastaa ajatuksistaan, tunteistaan ja teoistaan. Tätä kun pyörittelee mielessään paljon ja hakee jonkinlaista erillisyyttä, että hän on eri ihminen ja minä olen minä. Minä selviän vaikkei hän enää rinnalla kulkisikaan. Ja yhtä tärkeänä: pettäjällä on omat motiivinsa siinä hetkessä ja ne kertovat hänen sen hetkisestä sisäisestä maailmastaan paljon, ne voivat olla hänen konstinsa paeta yksinäisyyttä/ pelkoja/ jotain ja saada hyväksyntää/ läheisyyttä joltain muulta ihmiseltä. Nyt tietenkin voi herätä kysymys että olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin? Täydellisiä me emme ole ja olemme eläneet ja toimineet menneisyydessä juuri niillä tiedoilla ja taidoilla jotka meillä siinä hetkessä olivat. Parempaan emme pystyneet. Jälkiviisaus on aina helppoa. Ja on täysin mahdollista että kumppanimme olisi toiminut näin vaikka hänellä olisi ollut joku muukin puoliso. Eli tässä kohdin voi armahtaa itseään. Jos taas selvästi tunnistaa tehneensä jotain radikaalisti väärin, niin anteeksipyyntö on tietenkin hyvä asia tehdä. Mikäli suhde päättyy niin tätä omaa mahdollista väärintekoaan kannattaa tietenkin työstää ettei se seuraisi mahdolliseen uuteen parisuhteeseen.
Tässä minun mietteitäni. Voimia molemmille teille kohtalotovereille