Liian kipeää tekee, mutta yritän nyt edes johonkin puhua, ettei asiat jää sisälleni.
Vanhempani, sekä molemmat sisarukseni ovat nyt sitä mieltä aivan yhtäkkiä, että puolisoni kanssa olemme huonoja vanhempia. He ovat tehneet kymmeniä lastensuojeluilmoituksia ja väitteitä mm. pahoinpitelystä, kaltoinkohtelusta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Olemme syvästi järkyttyneitä tapahtuneesta, lapset ovat ihmeissään mummon käytöksestä, itselleni on kehkeytymässä post-traumaattinen stressihäiriö (mitä vastaan toki koitan taistella kaikin keinoin), ja mieheni nyt koittaa pitää meitä kaikkia pystyssä ja arkea pyörimässä.
Tämä on ilmeisesti peräisin siitä, että olemme muuttamassa pois nykyisestä asunnosta, jonka vanhempani omistavat. Alunperin he luulivat meidän muuttavan pois paikkakunnalta kokonaan, mistä hermostuivat kovastikin.
He ilmoittivat tuon jälkeen välittömästi, että tekevät kaikkensa, jotta lapset otetaan huostaan meiltä ja tästä tämä rumba sitten alkoi. Sisarukseni ovat nyt tulleet siihen tulokseen, että yritimme hyötyä taloudellisesti vanhemmistani. Tämä ilmeisesti siksi, että en opiskeluni takia ole voinut maksaa aina vuokraa. Meillä oli kuvitelmieni mukaan konsensus vanhempieni kanssa asiasta, ja tarkoitus oli, että valmistuttuani maksan korkojen kera takaisin sen, mitä en nyt ole voinut.
Veljeni kävi täällä kotona asti lapsemme kuullen, haukkumassa ja haistattelemassa meitä osittain tästä vuokranmaksu asiasta, mutta myös siitä että kuinka surkea ja epäonnistunut olen ihmisenä. Olen kuulemma aina ollut. Miestäni hän on kuulemma aina halveksinut, koska on joskus kärsinyt masennuksesta. Veljeni mielestä masennus ei ole mikään muu kuin tekosyy luistaa töistä. Tilanne oli niin hurja, että jouduin jäämään viikoksi sairaslomalle. Seuraavana päivänä törkyviestit jatkuivat molempien sisareni taholta. Nämä ihmiset, joihin olen aina luottanut ja ketä olen aina rakastanut, yhtäkkiä toimivat noin. Voin kertoa, että sydämeni on murskana, enkä tule varmasti koskaan täysin toipumaan tästä.
Minua ei sisarusteni mukaan äitinä kiinnosta lasteni asiat millään tavalla, en hoida päivittäisiä (koulu)juttuja, tai muutakaan velvoitteita. Yksi lapsistamme joutuu heidän mukaansa elämään epähygieenisissä olosuhteissa ja siitäkin on nyt tehty kuulemma lasu-ilmoitus. Hänellä on siis neurologinen sairaus, minkä johdosta pissaamisvahinkoja sattuu päivittäin. Olen kyllä pohtinut, kuinka äitiys voisi vaikuttaa tuohon virtsanpidätyskykyyn, kun kaikki tutkimuksetkin on tehty ja apua otettu vastaan. Tekisin enemmän, jos voisin. Nyt naapurin lapsestakin (lasten kaveri) on ilmoitettu lastensuojeluun, että mieheni ”kutittelee” kaikkia näitä meidän ja heidän lapsia. Meillä kyllä painitaan/riehutaan lasten kanssa ja lapset ihan itse tätä toivoo ja heillä on hauskaa. Mitään ahdistavaa ei kukaan heistä ole kokenut. Jos olisi, niin ehkä hekään eivät itse hakeutuisi nujuamaan meidän vanhempien kanssa.
Vammaisen lapsemme takia tein itse lastensuojeluilmoituksen joskus kolmisen vuotta sitten, ja sitä kautta perheemme sai tukea lapsen arkeen. Muuten sitä ei kaupunki tarjonnut. Joten meillä on pitkä yhteistyösuhde sosiaalitoimen kanssa, ja perheemme tunnetaan siellä hyvin. Onneksi näin on, sillä tuollaiset syytökset ovat aika kovia ja äkkiseltään lastensuojeluilmoituksillakin voi pahimmillaan aiheuttaa pahaakin kiusaa.
Tässä kolmen vuoden ajalta, kaksi kertaa viikkoon sama tukihenkilö kun on tavannut vammaista lastamme ja samalla koko perhettämme, hän olisi todennäköisesti jo jotain häikkää huomannut olevan, jos sellaista olisi. Nyt olemme yhdessä perhetyöntekijöiden sekä tukihenkilön kanssa mietitty, että miten voidaan vetää raja tuolle, jotta ei tarvitse poliisia pistää asialle..
Olen ihan rikki. Oma perheeni on hajalla, eikä minulla ole enää koskaan mitään asiaa kotipaikalleni, kuten veljeni asian muotoili. Hän kun omistaa kyseisen tilan. Ette voi uskoa miten hirveältä tällainen tuntuu. Perheeni ja koko sukuni on aina ollut tiivis, joskin hieman omituisen tiivis, mutta silti rakas. Äitini on aina ollut melko rajaton ja puuttuu usein sellaisiinkin asioihin mitkä eivät hänelle kuulu. Äiti on tässä muutaman viikon aikana lähetellyt useita viestejä ja soitellut useita puheluita päivän aikana minulle ja miehelleni. Jo aamukuudelta hän on kysellyt asunnon avainten lukumäärää, tai sitä että lapsellani koskee kuulemma päähän. Eräs sähköposti oli myös jo huolestuttava, sillä teksti siinä ei enää ollut kovinkaan järkevää. Tällä hetkellä hän on hoidettavana somaattisista syistä, mutta toivoisin kovasti, että ammattilaiset siellä huomaisivat tämän psyykkisenkin hädän. Itse en pysty auttamaan, enkä voi tuollaisten syytösten jälkeen kyllä ollakaan häneen missään yhteydessä.
Minun on pakko lasten ja koulun sekä työni (psykiatrisena sairaanhoitajana) vuoksi pysytellä kasassa. Täällä voin onneksi kertoa ja kirjoittaa kaiken miltä tuntuu. Ja nyt tuntuu niin pakahduttavan kamalalta, etten oikeastaan kykene ilmaisemaan tunteitani.