Vuosia jatkunut henkinen ja fyysinen väkivalta perheen sisällä
Heippa
Ekaa kertaa tänne kirjoittamassa. En löytänyt nyt nopealta mitään tähän aiheeseen liittyvää, joten ajattelin aloittaa uuden 🙂
Meillä tosiaan äiti ollut jo vuosia itse todella ahdistunut ja oletettavasti masentunut. Asioihin vaikuttanut hänen oma lapsuutensa, rahahuolet sun muut suhde-elämien alamäet. Hän ei ole koskaan hakeutunut puhumaan omasta pahasta olostaan minnekkään, vaan tämä kaikki on kasaantunut hänen sisälleen ja kaatunut sitten perheen niskaan. Muunmuassa nimittelynä, nipistelynä, tönimisenä, huutamisena, tavaroiden viskelynä, syyttelynä, marttyyriksi muuttumisena, tappamisella uhkaamisella, haukkumalla tyhmäksi/vähättelemällä saavutuksia/vertaamalla naapurin lapsiin jne. lyömisenä ja vähän kaikkena muuna. Haluaisin, että minulla olisi vielä joskus hyvät välit äitiini ja että tämä saisi apua omiin ongelmiinsa jostain, mutta en tiedä miten häntä voisi auttaa kun asian ottaa puheeksi hän ei myönnä että on ikinä tehnyt mitään väärää. Äitini vaikuttaa siltä, että häntä hävettää oma käytös ja on vaikea myöntää kuinka kamalasti on käyttäytynyt. Pystyykö ihmistä jotenkin pakottamaan jonnekkin puhumaan, ettei tilanne eskaloidu johonkin huonompaan suuntaan.
Isää on saatu haukkua kaikilla mahdollisilla nimityksillä ja hän on purkanut oman pahan olonsa työhön/pulloon. Äiti on käyttänyt myös hyvin värikästä sanastoa meitä lapsia kohtaan. MM. paskaperse, huora, elätti ovat tuttuja nimityksiä mitä tässä noin puolen elämänsä aikana on oppinut kuulemaan hyvinkin usein. Kun asiasta haluaisi puhua rakentavasti saa niskaansa vaan outoja syytöksiä joihin ei saa perusteluja kun niitä kysyy. Tai jos menee kysymään, että miksi löit äiti. Vastaus on vain ”Ei mulla oo mitää sanottavaa, noni menkääs siitä” tai ”Mitä? En mä oo mitää sellasta tehny”
En hyväksy väkivaltaa ketään kohtaan millään tasolla ellei kyse ole siitä, että suojelet omaa henkeäsi toisen käyttämää väkivaltaa vastaan. En myöskään hyväksy sitä, että tahattomasti uhkaillaan tappamisella tai muulla. Sillä ei ole mitään positiivista vaikutusta kehenkään eikä se ole millään tasolla hyvä kasvatusmetodi.
Omalla kohdalla lapsuuden ja nuoruuden kokemukset purkautuvat tällä hetkellä lievinä masennuksen/ahdistuksen oireina ja vaikeutena joissakin ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa.
Millaisia kokemuksia muilla asiasta lapsuudessaan/nuoruudessaan/aikuisuudessaan?
Kiinnostaa kuulla kuinka olette selvinneet tai oppineet elämään asioiden kanssa. Ja onko millaiset välit ihmisiin ketkä ovat teitä kaltoin kohdelleet.
Tulipa sekava viesti mutta noh..Ehkä saitte jotain jujua
Olisiko teillä koulussa, olettaen, että vielä opiskelet, jotain tahoa, jolle puhua asiasta ja joka voisi ohjata eteenpäin?
En tiedä voiko lapset hakea apua perheneuvolasta, mutta se on yleensä instanssi, joka auttaa perheen sisäisissä ongelmissa. Varmasti myös sosiaalitoimi tai jopa lastensuojelu voisi auttaa. Ymmärrän, että avun hakeminen voi tietysti pelottaa. Voi tulla ajatuksia, että pettää omat vanhempansa. Mutta äitisi tarvitsee apua ja jos hän ei itse sitä suostu hakemaan ja samalla terrorisoi koko perherttä, jonkun on tehtävä jotain. Tämän ei tietenkään kuuluisi olla lasten vastuulla, vaan jonkun vastuuntuntoisen aikuisen olisi tehtävä jotain. Mutta entä jos sellaisia aikuisia ei ole?
Voitko puhua isällesi asiasta? Hän voisi ainakin kääntyä esim perheneuvolan puoleen.
Ja on hyvin epätodennäköistä, että äitisi itse lähtisi hakemaan apua, jos ei suostu myöntämään, että hänellä on ongelmia. Hän voi paeta kieltämykseen vuosia ja samalla tuhoaa teidän muiden elämät.
Mulla varmaan lievempi tapaus omalla kohdalla, mutta äiti on entinen alkoholisti ja kännissä se aina haukkui mut täysin ja huusi, että "painu h*lvettiin mun elämästä". Sitten kun sai päänsä nukuttua selväksi niin saattoi pyytää anteeksi. Tai sitten asiasta ei keskusteltu lainkaan. Yritti se kerran myös kuristaa mut, mutta sen entinen avomies tuli väliin.
Muutin kotoa pois heti kun lukiosta valmistuin. Lähdin eri kaupunkiin, jottei tarvitsisi olla kyseisen ihmisen kanssa niin paljoa tekemisissä. Nyt lähemmäs kymmenen vuotta noiden tapahtumien jälkeen meillä ei äitini kanssa edelleenkään ole hyvät välit, vaikka ollaankin joskus tekemisissä. Ei se oikein edelleenkään osaa puhua noista asioista, saattaa myöntää jotain, mutta ei avaa sen enempää.
Vaikea on auttaa ihmistä, joka ei apua tahdo. Eli äitisi sijaan sun kannattaisi yrittää mieluummin pitää itsestäsi ja mielenterverydestäsi huolta.
Nyuu puhui ihan asiaa, että kyllä sinun tehtäväsi on pelastaa itsesi. Sellainen ihminen, joka ei näe tehneensä mitään väärää, tai ei koe olevansa avun tarpeessa, ei välttämättä muutu vaikka vuosikymmenet kuluvat.
Tärkein kysymys lienee että mitä sinä haluat elämältäsi? Auta itseäsi, hae apua, käy lääkärissä, psykologilla, mielenterveyshoitajalla, perheterapeutilla, missä vain, jossa voit puhua asioista ja purkaa mieltäsi. Kirjoita päiväkirjaa, jotta voit purkaa tuntojasi, puhu asioista.
Kuulosti kovasti tutulle tuo sinun kertomasi lista perheesi elämästä☹️ Eli ei mikään helpoin kasvuympäristö lapselle. Mutta - ja tämän sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä - kaikesta voi selvitä, pitää vain keskittyä siihen, että jatkaa omaa elämäänsä. Muita kun ei voi varsinkin vasten heidän tahtoaan auttaa. Jälkensähän tuollainen lapsuus jättää, mutta se, että asioista pystyy puhumaan jonkun kanssa, auttaa selviämään omassa elämässä.
Voimahali sulle Kettulettu ja aurinkoa kevääseen🌻🙂🌻