Minulla tuli joka rivin välistä ensimmäisenä mieleen, että miehelläsi on uusi suhde työstettävänä. Toivon kovasti puolestasi, että olen väärässä.

Moi Vompatti!
Olen samanlaisessa tilanteessa jossa "tunteet" kuolivat nopesti. Kuulemma pitkän harkinnan tulos, mutta minulle tuli kaikki nopeasti ja julmasti. Luehan oma tarinani, on samanlainen Iivarilla ja varmasti monilla muilakin. Toivottavasti minäkin olen väärässä, mutta todellakaan teillä ei ole kaikki hyvin. Minäkin epäilen toista henkilöä, valitan. T: mies1966

Hei Vompatti!

Ymmärrän, että tuntuu pahalta... Ja olen hieman erimieltä siitä, että kyseessä on toinen suhde. Kun kuvailet kumppaniasi, sanot hänen olevan rikki. Voi vain yksinkertaisesti olla, että jokin kriisi hänen elämässään on nyt vienyt energian ja ajatukset... ja ne rakkauden tunteet ovat hautautuneet alle. Jotta sinä jaksaisit tuntea rauhaa ja toivoa, pidä itsestäsi huolta!!! Se on tärkeää teidän molempien kannalta!!! T: nimimerkki Been there, done that.🙂🌻

En tiedä, liittyykö tämä mitenkään teidän tapaukseen, mutta...

Vakavassa masennuksessa voi käydä niin, että kyky kokea tunteita toisia kohtaan katoaa, jopa kyky rakastaa voi kadota. Pitkään masentunut on saattanut kokonaan unohtaa, miltä tuntuu tuntea iloa, rakkautta jne. Tilanne on erittäin ahdistava masentuneelle itselleenkin, kun tajuaa, ettei tunne enää mitään esim. puolisoa kohtaan. Samanaikaisesti ei kuitenkaan välttämättä tajua itse, että kaikki johtuu masennuksesta! Onneksi tunteet alkavat pikkuhiljaa palata, kun masennukseen saa hoitoa ja masennus alkaa helpottaa.

Toivotaan, että teilläkin on tunteita jossain piilossa. Yrittäkää ottaa selvää, että ovatko ne kenties masennuksen takana hukuksissa.

Älä usko mitä mies sanoo, äläkä anna periksi. Anna aikaa. Etsi omaan tuskaasi apua ja rakasta itseäsi, koska sinä itse olet hyvä ihminen. Juuri sellaisena kuin olet. Olen itse käynyt ja taas käymässä läpi samanlaista kriisiä. Edellinen suhde kesti 20 vuotta, nykyinen on kestänyt 2 vuotta. Olen viimeiset kuukaudet tuskaillut sitä, kuinka miehestä on tullut etäinen ja ikävä. En olekaan yhtäkkiä koko maailman keskipiste ja parasta, mitä elämä tarjoaa. Siltä jalustalta on vaikea ja tuskallista pudota. Eihän siltä voi pudota ilman edes jonkilaisia vaurioita. Teholle, tai edes sairaalaan, niistä traumoista ei joudu, mutta tuskaa se teettää. Sitä kutsutaan parisuhteessa kasvamiseksi.Jos kumpikin asettaa itsensä alttiiksi ja uskaltaa tunnustaa pahan olonsa, saattaa tilanne ratketa siihen. Ainakin solmukerän pää saadaan sillä tavalla auki. Ja ilman mitään katkeraa syyttelyä, johon meillä ihmisillä (sukupuolesta riippumatta) on taipumusta syyllistyä. Aloita keskustelu tilanteesta mieluummin neutraalisti ja minä-muodossa. Äläkä lähde mukaan toisen syyttelyyn tai itsensä/sinun syyllistämiseen.

Minun tarinani menee toistaiseksi näin: Mies on vähitellen vähentänyt, kuukausien varrella, huomionosoituksiaan. Äskettäin mies tuli luokseni viikon lomamatkan jälkeen. Emme asu samassa osoitteessa. Ensin olin onnellinen hänen läsnäolostaan ja yllättäen suutuin niin, että kaikki kuukausien tuska tuli ryöppynä muutamassa virkkeessä hänen naamalleen. Hänellä ei ollut mitään keinoa eikä kykyäkään puollustautua tuossa tilanteessa. Ryöpsähdyksessäni oli paljon totuutta, mutta tapa, jolla sen kaadoin hänen päälleen, oli ala-arvoinen.

Aamulla pyysin anteeksi, mutta koko seuraava viikko meni kylmän sodan vallitessa. Ei minulle tullut mieleenikään, että hän tuskailee samanlaisten asioiden kanssa kuin minä. Olin aivan vakuuttunut, että hän haluaa päästä minusta eroon eikä koskaan enää halua nähdä minua. Että olin merkitty nainen. Kaiken ihanan yhdessä koetun ja meille yhteisen asian alttarille uhrattu.

Tänään hän tuli käymään, kuten olimme sopineet. Kerroin, että olen saanut passituksen "kallonkutistajalle" eli psykologille liiallisen stressin vuoksi. Ja että se on ollut syy siihen, että se Ihana Nainen on kadonnut ja Hirviö on tullut tilalle. (Tämä on ihan totta. Tiedän sen jo elämänkokemuksesta) Kerroin sen vähän ohimennen, ruokaa laittaessani. Se jätti hänelle tilaa miettiä ja myös mahdollisuuden, yhtä kevyesti, vastata minulle. Hän kysyi, voiko hän ottaa lasillisen viiniä ja olla "vieraanani" tämän yön vai heitetäänkö hänet pihalle keskellä yötä. Siis sama sisäinen tuska, joka minulla on. "Tuo jättää minut kuitenkin! En ole riittävän hyvä." Kerroin hänelle, etten halua hänen lähtevän, päinvastoin. Sen jälkeen tilanne rauhoittui meidän välillämme. Ei ehkä lopullisesti, mutta solmu avattiin molemmista päistä.

Kannattaa antaa tilaa ja mahdollisuus toiselle. Tilaa hengittää ja kasvaa ihmisenä yhdessä toisen kanssa. Ja muistaa aina se, että meillä kaikilla on omat kipupisteemme. Ne ehkä ilmenevät eri tavoilla, mutta tuska on kuitenkin sama. Silmät pitää vain avata näkemään, että olemme kaikki rikkinäisiä, mutta arvokkaita.

Loppukaneetti: Ei kuitenkaan pidä suostua ihan mihin vaan. Jos oma mittari on täynnä, niin sitä on kuunneltava. Lopulta se henkilö, joka sinua ensimmäiseksi aamulla katsoo pelistä on se, jonka kanssa joudut lopun elämääsi elämään. Jos joku kävelee ylistsesi eikä kunnioita sinua ihmisenä, hän ei ole parisuhteen arvoinen. Rakasta ensin itseäsi, vasta sitten voit rakstaa muita. (Pateettista, mutta totta🙂)

Vompatti: meitä on ainakin kaksi!
*ojentaa ystävyyden ruusun* 🙂🌻

vompatti kirjoitti 14.03.2007 klo 22:33:

Pakenee, ei uskalla puhua eikä riidellä. Onko mahdollista hän on kuolettanut tunteensa päästäkseen helpommalla? Vihassa on niin paljon helpompi erota.. Voiko rakkautta löytää enää uudestaan?
Kylmä hän on aina ollut, etäinen. Ei täysin terve ihminen, pirstaleinen ja sisäänpäin kääntynyt. Surun hän saa muuttumaan jääksi.En ole terve minäkään, koska edelleen haluan auttaa ja tukea. Rakkaus on sokeaa, nyt sen tiedän. Että pitikin rakastua tähän ihmiseen... SATTUU.

Tekstisi on aivan kuin omasta suhteestani, tosin nyt jo menneestä. Miesystäväni katkaisi suhteemme viikko sitten. Hän on ollut masentunut jo viikkoja, jollei kuukausia. Keskustelu on hyvänäkin aikana ollut melko pinnallista, masennuksen aikana kommunikointi on ollut rähinää ja huutoa. Suhteessamme hän osasi sen verran sanoa syyksi kaikkeen tähän, että hänellä "on asioita, joita ei koskaan pysty minulle kertomaan". Saamissasi vastauksissa monet epäilivät "toista naista", itse en kuitenkaan jaksa uskoa tähän. En omassa tapauksessani, sen enempää kuin sinunkaan. Se kylmyys, tuska, viha, väsymys ja sulkeutuneisuus... Se energia ei riitä kaksoiselämään. Itse veikkaisin menneisyyden haamuja, jotka painavat selvittämättöminä miehen mielessä. Hän ei saa niitä itse selvitettyä, ylpeys ei anna periksi tunnustaa heikkouttaan, pyytää apua. Avun pyyntö musertaisi loputkin hänen kulissimaisesta itsenäisyydestään, hän jäisi "liikaa toisen armoille" ja tämä ajatus syö miestä. Hän ei uskalla luottaa. Ei uskalla antaa toisen rakastaa. Se heikentäisi häntä. Altistaisi haavoittuvuudelle ja elämän raadollisuudelle. Tämä ihan vain oma arvioni.

Vompatti: se todellakin sattuu. Aivan älyttömästi. Kaikki se oma rakkaus tuota ihmistä kohtaan. Tuska, joka vain kasvaa sisällä, kun näkee toisen kärsivän. Se kovan pintansa alta ajoittain näkyvä anova katse, joka katoaa kuitenkin nopeasti kylmyyteen.. Torjunta, kun yrität selvittää asiaa ja auttaa...
Oma elämä jää väkisinkin taka-alalle. Toisen hyvinvoinnista tulee maailmasi tärkein asia. Ei hyvä malli. Ei todellakaan ja tästä on noustava. Jollain keinoin. Se keino tulisi vaan löytää.

Viiviska