Voiko tunteet palata psyykkisen romahduksen jälkeen?
Tässä oma tarinani:
Mulla on ihana mies jota rakastin syvästi, mutta ulkomaan harjoittelun aikana viime keväänä tulin humalassa suudelleeksi baarissa jotain miestä jonka nimeä en edes tiedä. Se aiheutti mulle henkisen romahduksen kun en voinut uskoa että voisin loukata mun miestä sellaisella. (Meillä on ollut iso kriisi missä molemmat loukkas toisiaan pahasti vuosia sitten, mutta selvittiin siitä ja rakastuttiin toisiimme uudestaan. Sen takia mun on ollut niin vaikea toipua siitä että loukkaan mun miestä millään siihen viittavallakaan toiminnalla.)
Mun romahdus ei ollut mikään pikkujuttu vaan putosin ihan totaaliseen hajoamisen tilaan, en voinut nukkua, en syödä, tärisin, vapisin ja oksentelin koko viikon jonka jouduin odottaa miehelleni kertomista. Halusin vaan kuolla. Kertomisen jälkeen tilanne helpotti hetkeksi ja luulin että kaikki korjaantuu, mutta parin viikon päästä kauhu palasi. Aloin pelätä sekomista, pelkäsin menettäväni koko elämänhallintani, olin varma että päädyn narkkariksi, hulluksi kadulle, ajattelin että joudun elämään jonkun sekopäisen hakkaajan kanssa, vihasin itseäni ja pakkoajatukset valtasivat mieleni seuraavan kolmen kuukauden aikana pahemmin ja pahemmin. Pelkäsin että kaikki maailman pahuus tarttuu minuun ja olin tosi epätodellisessa tilassa koko ajan. Oma elämä ei tuntunut omalta ja aloin pelätä enemmän ja enemmän että jätän mieheni tässä sekavuudessani, koska tunteeni häntä kohtaan katosivat kauhun aikana tyystin.
Nyt olen terapian avulla toipunut tuosta puolen vuoden takaisesta alkutilanteesta tilaan, jossa en ole enää jatkuvasti ahdistunut ja pelot ovat vähentyneet. Kärsin edelleen tosi voimakkaasti sellaisista olotiloista että en ole läsnä, en pysty olla läsnä, enkä tunne mitään miestäni kohtaan. Välillä hän tuntuu jopa vieraalta ja vaan suoritan ”omaa rooliani”. Se on kamalaa kun muistan miten läheisiä olimme ennen romahdustani. Tästä aiheutuu taas pakonomaisesti päässä kiertäviä ajatuksia että olenko koskaan rakastanutkaan miestäni tai mitä jos en rakastakaan häntä oikeasti. Ne on tosi piinaavia kun en usko että ne on totta. Ollaan oltu yhdessä 11 vuotta ja mun mies on paras mies ketä tiedän ja me jaettiin kaikki asiat toisillemme ennen tätä. Tää on hänellekin varmasti ihan kamalaa kun oon niin poissaoleva.
Välillä haluaisin vaan erota ja paeta jonnekin, kun mun oma elämä ei tunnu enää mun omalta. Se on kauhea olo. Kaikki mikä mulle oli tärkeää ja mikä muodosti mun persoonan on suurimman osan ajasta poissa. Oon ihan tyhjä taulu ja ajoittain mun mieli yrittää ehdottaa siihen paloja jotka tuntuu ahdistavilta ja vierailta, mutta alan pelätä että muutun sellaiseksi. Oon joku muu, en oma itseni, eikä mulla oo niinä hetkinä mitään yhteyttä siihen ihmiseen joka olin. Ajoittain oon saanut terapiassa yhteyden siihen puoleen, mutta se katoaa jo seuraavana päivänä. Se mitä oon lukenut niin mun oireet kuulostaa mun mielestä aika paljon dissosiaatiolta tai jonkinlaiselta depersonalisaatiolta mutta en tiedä.
Olen epätoivoinen. Palaako mun tunteet miestäni kohtaan koskaan takaisin? Pääsenkö kiinni siihen ihmiseen joka olin ennen tätä koskaan? Onkohan kukaan kokenut mitään vastaavaa? Mun kohdalla epäillään jonkun varhaisen trauman aktivoitumista mutta en tiedä. Mun lapsuus oli perusnormaali, tosin äiti on ollut aina aika tasapainoton ja fundamentalistinen. Oon aina ollut vähän epätasapainoinen ja tosi vaativa ja ankara itselleni, mutta en uskonut että se voisi tällaiseen kaaokseen johtaa.
Hei keijunen 🙂
Olen kokenut vastaavaa itse. Tuon epäilyn, rakastanko miestäni oikeasti ja miten loukkaavaa se olisi jos en rakastaisikaan..
Elämä.. Se on kamalaa kun kokee äkkiä ettei hallitsekaan elämäänsä, itseään miltään kantilta. Käyt läpi nyt asioita jotka ovat suuria, pelottavia. Käyt varmasti läpi asioita jotka ovat sinulle tunteellisesti niin merkittäviä, että pelkäät ajatella niitä.. Ehkä kiellätkin tunteet jonkin aikaa.. pelon vuoksi.
Kuulostaa paremmalle, että olet päässyt kuitenkin terapiaan.
Uskon ja toivon että sieltä saat avun.
Epätoivo on kuin verho, tulevaisuuden, elämän ja kaiken kauniin välillä.. Se peittää hyvän näkyvistä, mutta sulkee sisälleen paljon negatiivisia tunteita, kuten pelon.. Sinun on kuitenkin muistettava, että tämä vaihe elämässäsi on väliaikaista. Se ei ole kaikki mitä näet, tai mitä sinulle elämällä on annettavana, kaaos.. Elämä voi tuntua nyt yhdeltä sotkuiselta lankavyyhdiltä, jossa on sata solmua ja mutkaa ja tuntuu ettet selviä siitä. Se ei ole kuitenkaan totta, epätoivo vain hämärtää verhona sen mitä edessäsi on.
Älä tunne syyllisyyttä siitä että tilanne on mikä on. Olet tehnyt kaikkesi asioiden selvittämiseksi, mitä voisit vielä vaatia itseltäsi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Jokainen joskus tekee jotain typerää. Sitä varten on anteeksi pyyntö ja anteeksi anto.
Äläkä ole liian ankara itsellesi. Jossain vaiheesa elämää tämä psyykkinen romahdus olisi tullut varmasti kuitenkin. Ennemmin tai myöhemmin. Ikävää vain että se tuli sellaisessa tilanteessa josta tunnet valtavaa syyllisyyttä. Käsitin että miehesi on kuitenkin sinun kanssasi edelleen? Baari illan kömmähdyksestä huolimatta? Kaikesta huolimatta hän on vielä kanssasi, vaikka on vaikeaa? Sehän tarkoittaa sitä että hän välittää ja rakastaa sinua.
"Itsestä on välitettävä niin paljon että muistaa välillä sanoa, että ei se mitään, kyllä sinä tästä selviät, rohkea pikku nainen." Rakasta itseäsi, sillä muuten et voi rakastaa toista ihmistä, etkä hyväksyä sitä että hän rakastaa sinua, koska et tiedä, mikä sinussa on niin rakastettavaa... Kaiken keskellä muista kuitenkin, että sinä Rikkinäisenä keijunakin, olet rakkauden arvoinen. Ketään toista sinun laistasi ei ole, se on varmaa. Sinä olet arvokas.
Älä lyö lyötyä. Itsekin sanot olevasi rikkinäinen. Miksi pahoinpitelet itseäsi lisää, henkisillä pahoilla ajatuksillasi, moittimalla ja syyllitämällä itseäsi asioista jotka ovat menneet, anteeksi pyydetyt ja anteeksi annetut? Anna itsellesi armoa. Et ole paha ihminen, vaikka olet tehnyt jotain typerää ja ajattelematonta. Sinä haluat parantua ja parantaa tapasi. Se jo osoittaa sinussa hirvittävää vahvuutta ja kauneutta. Sinä olet sisältä kaunis nainen, älä anna armottomuutesi pilata sitä kauneutta. Älä anna kenenkään pilata sitä kauneutta.
Kirjoita jatkossakin tänne. Usko minua, vielä sinä löydät sen kuka sinä olet, mitä sinä haluat ja mitä sinä rakastat. Minä itse olen samalla matkalla, löytämään itseni, rakastamaan itseäni ja rakastamaan muita. Olen hiukan sinua edellä joten voin sanoa, että toivoa on, niin kauan kuin on elämääkin.
Halauksin
Piipai
🌻🙂🌻
Minulla on hieman vastaavanlaista ollut itselläni. Oli romahdus jonka jälkeen kadotin tunteet ja oman itseni. Varhaiset traumat nousivat minulla myös tämän romahduksen myötä esiin. Romahdin hieman eri syystä kuin sinä, mutta minulle dignosoitiin se dissosiaatio myös. Se on hyvin tuttu juttu siis minulle.
On hyvä kuulla että olet terapiassa. Minua on auttanut tässä asiassa eniten nimenomaan terapia, mutta myös jonkun verran lääkitys ja neurolepti lääkitys nimenomaan, koska se on ehkä jollain tavalla psykoottista oirehdintaa se dissosiointi.
Minulla on ollut suhteellisen pitkä tie saada itseni takaisin ja palauttaa tunteet samoiksi, mitä ne oli ennen romahdusta, mutta se on kuitenkin tapahtunut. On hyvä kuulla, että välillä terapiassa tavoitat niitä tunteita ja tuttua itseäsi. Se on hyvä merkki, ehkä ne alkaa palautua pienin pilkahduksin ja kun jaksat kärsivällisesti prosessoida, niin niitä hetkiä tulee varmasti koko ajan enemmän ja pikku hiljaa myös terapian ulkopuolella.
Toivon kovasti voimia sinulle ja toivon, että olet itsellesi armollinen. Olet mennyt rikki ja tarvitse aikaa eheytyä. Se ei tapahdu hetkessä. Uskon, että löydät vielä itsesi ja kaikki palaa ennalleen, kunhan terapiaprosessisi etenee. Tai en tiedä voiko sanoa, että kaikki palaa ennalleen, koska varmasti tämä kokemus sinua jollain tavalla muuttaa ja jättää jäljen, mutta se ei välttämättä ole huono asia loppupelissä. Mahdollisesti löydät itsesi vahvempana kuin ennen romahdusta. Nimittäin minulle on käynyt näin. 🙂
☺️❤️ Kiitos rohkaisevista sanoistanne ihanat ihmiset.
Tippa linssissä luin viestejänne ja oon liikuttunut kannustuksesta ja tuesta. On ihana kuulla myös että joku muu on kokenut jotain vastaavaa vaikka tietysti eri olosuhteissa ja kaikilla eri syistä. Voin kertoa siinä mielessä hyviä uutisia että mun olo on tosta vajaan kuukauden takaisesta edelleen hieman kohentunut. Kaikista epätodellisin olo on vähentynyt ja sitä myötä mulla on palannut jopa jonkun verran normaaleja tunteita myös mun miestä kohtaan mikä on ollut helpottavaa ja antanut ainakin toivoa että löydän itseni vielä täältä kaaoksesta.
Toisaalti olon kohentuminen on myös tarkoittanut kykyä tarkastella tätä tilannetta hieman kauempaa ja ymmärtää miten paljon itsessä on asioita joita ei oo halunnut tai kyennyt aikaisemmin näkemään. Eikä sinne kaivoon oikein vieläkään tekis mieli kurkistella mutta oon nyt ajatellut tän sopan selvittää, ettei tarvi koko elämäänsä juosta karkuun. Sen vuosia pantatun häpeän, epäonnistumisen pelon, itseinhon ja hyväksynnän hakemisen näkeminen ja myöntäminen on mulla vasta ihan alussa. Ymmärrän että niiden tunteiden takana ei oo mitään oikeita syitä hävetä itseäni vaan nää itsetunnon puutteet ja muut on seurausta monista mulle lapsena sattuneista asioista. On aikamoista opetella lohduttamaan itseään siitä sylin ja hyväksynnän puutteesta kolmekymppisenä. Vaikka nää negatiiviset ajatukset itsestään tajuaa järjellä täysin järjettömäksi niin tulee menemään varmaan todella pitkä aika ennen nää asiat ei alitajuisesti tunge mun ajatuksiin tai vaikuta esimerkiksi siihen millä tavalla käyttäydyn muiden ihmisten seurassa. On omituista tajuta olevansa suhteellisen kivan näköinen ja todistettavasti myös jonkinlaisella älyllisellä kapasiteetilla varustettu ja joutuvansa miettimään ihan alusta sitä että yrittää hyväksyä itsensä epätäydellisenä mutta silti arvokkaana. Mulle se epätäydellinen kun ei oo täydellisen vastakohta vaan jotain tosi paljon pahempaa. Jos lapsena teki jonkun virheen, sai äiti aina raivarin, eikä ne olleet mitään "sua rakastetaan kaikesta huolimatta"-kertomuksia. Luulin käsitelleeni nämä asiat jo vuosien saatossa kun oon pystynyt antaa mun äidille myös anteeksi kun oon tajunnut miten vaikea kasvuympäristö sillä itsellä on ollut mutta näköjään mun tunnesektorilla on tosi paljon möykkyjä mitä ei oo vielä avattu. Enhän mä muuten tälläseen kuntoon olisi joutunut. Mutta tällä hetkellä mun asenne on pääosin kuitenkin "Eteenpäin, sanoi mummo lumessa"... joten ehkä täältä tullaan vielä entistä ehompana.
Kiitos vielä rohkaisevista sanoista ja toivon teille kaikkea hyvää elämänne tiellä. 🌻🙂🌻