Niin.. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Oliko tunteet alunperinkään aitoja? Voiko tunteet siis kuolla parissa päivässä joita ei koskaan ollutkaan.. vai oliko niitä sittenkin? Miksi ne ovat nyt piilossa? Onko se suojausmekanismi kun ei halua että sattuu?

Pohdin ihan samoja asioita tällä hetkellä. Vielä viikko sitten koin kauhistuttavaa ahdistusta ja menetyksen pelkoa, nyt uskon menettäneeni tämän ihmisen jota tapailin, mutta tällä hetkellä se ei tunnu miltään. Ja ehkä hyvä niin. Mies oli epätasapainoinen ja epäluotettava, tiesin sen toki itsekin.
Onko sitoutumiskammoni ottanut suojauksen käyttöön; en tunne häntä kohtaan muka sittenkään mitään? En tiedä. Välitinkökään koskaan itse ihmisestä vai siitä tunteesta jonka hän sai aikaan? Tunteen jonka luulin olevan kadotettu iäksi: kiintymyksen toista kohtaan. Osaan myös kylmettää itseni jos huomaan ettei toinen välitä. Oikeastaan se on pelottavaa, ja tiedän ettei se tee hyvää.
Syntyjä syviä pohdit. Toivottavasti joku muu osaa antaa parempia näkökantoja kuin tällainen eksynyt sielu. 🙂

Ei varmasti ole helppoja vastauksia olemassakaan. Sinun kohdallasi asian voisi helpommin ymmärtää, koska kumppanisi oli epäluotettava. Minulla taas asia on päinvastoin. Hän rakastaa minua ja haluaisi elää kanssani vaikka lopuelämänsä.
Vielä reilu viikko sitten olin onnellinen suhteessani. Nyt kun ajattelenkin häntä alkaa vatsassani velloa ja oksettaa.
Minua vaivasi aikaisemmin myös tuollainen menetyksen pelko. Sain pelkokohtauksia, joissa ajattelin jotain sattuvan hänelle, kolarin tai tapaturman. Tai että jotain sattuisi minulle ja hän jäisi suremaan minua. Aloin jopa liikkumaan liikenteessä varovaisemmin. Pelotti, että jokin voisi murskata onnemme.
Mutta jos tunteeni eivät ole olleetkaan aitoja häntä kohtaan, olen sen kyllä hyvin itseltäni salannut. Tai sitten olen ollut ihastunut omaan kuvitelmaan, joka ehkä viimein murskautui kun kävin hänen kotonaan viikko sitten. Puhuimme nimittäin juuri pari päivää ennen tulevaisuudesta ja asummis järjestelyistä joskus myöhemmin. Tiedän, että hän haluaa asettua kotitilalleen ja kun menimme sinne inhosin melkeinpä paikkaa. En tykännyt siitä talosta tai pihapiiristä yhtään. Ja vaikka hän sanoo, että ei hän sinne ole minua viemässä, jos en halua, niin tunne ei helpota yhtään.
Ehkä meillä vain on niin eriävät suunnitelmat ja haaveet tulevaisuudesta, että aloin yht`äkkiä tuntea näin.
Ehkä tällaisena masennusta sairastavana tunteeni myllertävät niin voimakkaasti. Hyvä olisi keskittyä nyt vain hoitamaan sitä ja olen varannut ajat sekä akuuttityöryhmään julkiselle puolelle, että terapeutille, joka hoitoani hieman alkukesästä aloitti.
Nyt olo on turta ja kuten masennukseen kuuluu; mikään ei tunnu miltään. Enää minua ei edes ahdista suhteeni menettäminen alan tuntea jopa vihaa miesystävääni kohtaan. Eräs asia mikä minua hänessä ärsyttää suunnattomasti on, että hän on niin kiltti ja ymmärtäväinen minua kohtaan. Sanoisi edes joskus kovansanan! Tuntuisi hyvältä jos hän joskus laittaisi minut ojennukseen! Olen sanonutkin sen hänelle ja nyt hän vakuuttaa, että on kyllä kovapainenkin, mutta ei ole vaan näyttänyyt sitä minulle. Alkaa tuntumaan, että hän yrittäisi vakuuttaa minulle olevansa sopiva kumppani toisin mitä on. Ja sehän ärsyttää vielä enemmän.
Eihän sitä kaikki parisuhteet onnistu. Epäonnistumiset vain alkavat tuntumaan nykyisin niin raskailta, ettei niitä jaksaisi enää. Olin jo päättänytkin, että en enää kehenkään mieheen tutustu, mutta sitten nykyinen kumppanini otti minuun netissä yhteyttä ja puolen vuoden "jallituksen" jälkeen sai minut kiinnostumaan hänestä. Hän on siis vanha puolituttu. Mutta nyt saa kyllä olla viimeinen yritys minun elämässäni. Olen huomannut sen jo aikaisemminkin, että yksin eläminen on niin mukavan harmitonta ja seesteistä. Sopii minulle.