Voiko tästä vielä saada toimivan suhteen?
Olen jo pitkään pohtinut tänne kirjoittamista ja seurannut aika ajoin muiden kirjoittelua ja etsinyt kokemuksia, jotka peilaisivat omaa tilannettani. Minulla on hyvin vähän ystäviä, joille pystyisin asioistani uskoutumaan ja silloinkin pelkään olevani taakaksi muille ja pidän tuskani sisälläni.
Olemme mieheni kanssa olleet teini-ikäisestä asti yhdessä ja saimme kolme lastamme varsin nuorena. Olemme olleet yhdessä kolmetoista vuotta, joista seitsemän naimisissa. Ensimmäiset kahdeksan vuotta suhteestamme sujuivat varsin vauhdikkaan pikkulapsi-arjen pyörteissä. Välillä oli ylämäkiä ja välillä alamäkiä, arki oli kuitenkin hyvää ja tunsimme olevamme onnellisia.
5 vuotta sitten pääsimme muuttamaan rakentamaamme taloon. Puolisoni keskittyi muutaman vuoden vain talon rakentamiseen ja oli työttömänä vaikkakin juuri ammattiin valmistunut. Muuton jälkeen puolisoni lähti yrittäjyyskurssille ja perusti oman yrityksen, josta alkoi taloudellinen alamäki. Puolisen vuotta sujui kohtuu hyvin kun mieheni sai starttirahaa, mutta sen jälkeen olen olut perheemme ainoa tulonhankkija. Mieheni yritys ei tuota yhtään mitään, hän on kaikki päivät kotona ja tekee satunnaisia hommia kun niitä sattuu ilmaantumaan, mutta laskujen maksamiseen mieheni ei ole kyennyt osallistumaan tuona aikana juuri ollenkaan. Tässä ohessa myös kotimme rakentaminen on jäänyt vaiheeseen. Yhä viiden vuoden asumisen jälkeen talomme ulkokuori on aivan vaiheessa.
Aluksi yritin tukea puolisoani yrittäjyydessä, pohdittiin yhdessä missä ja miten kannattaa mainostaa. Ajan saatossa mies ei kuitenkaan saanut liiketoimintaa laajenemaan. Pyysin puolisoani osallistumaan kodinhoitoon, koska itse olin päivät töissä jonka lisäksi huolehdin kaikista kotitöistä sekä ruuanlaitosta. Mies petrasi pari viikkoa kunnes luisui aina vanhoihin kaavoihinsa. Hänen tapansa rentoutua on pelata kännykällä tai tietokoneella erinäisiä pelejä. Joten iltaisin kun olimme lasten kanssa kotona, seurusteli hän mielumin tietokoneensa kanssa.
Ongelmia on ollut vuosia ja niitä on välillä yritetty selvittää, hetkeksi onnistuttu, mutta aina homma luisuu samaan. Tällä hetkellä mieheni sairastaa masennusta, johon ei toistaiseksi tarvita lääkitystä, mutta hän myöntää itsekin ettei hänestä ole mihinkään, hän unohtaa asioita, ei pysty tarttumaan toimeen vaan jättää kaiken viime tinkaan. Alkoholin käyttö on lisääntynyt, samoin pelaaminen. Minun oma jaksamiseni on aivan äärirajoilla. Perheessämme ei huudeta eikä tapella, mutta emme myöskään osaa puhua asioista kunnolla. Mieheni vetäytyy kuoreensa tai mököttää.
Olen niin ahdistunut tilanteestamme, että ehdotin muutama viikko sitten asumuseroa. Haluaisin, että puolisoni ottaisi vastuun itsestään ja omasta elämästään ja näyttäisi minulle, että hän osaa ja pystyy hoitamaan asiansa. En ole voinut suositella häntä kenellekään, koska tiedän ettei hän kykene tekemään töitään tai unohtaa jotain minkä on luvannut ☹️ Edes itsestään hän ei pysty huolehtimaan (hiusten harjaus, hampaiden pesu, parran ajo)
Mieheni ei tietenkään tätä asumuseroa halua, hän rakastaa minua, vaikkakaan ei oikein osaa sitä näyttää. Kaipaisin kuitenkin rinnalleni puolisoa, en aikuista lasta, jonka perään minun on jatkuvasti katsottava. Tämä viime vuosien ahdistus on tehnyt minut kyyniseksi, katkeraksi ja jatkuvasti surulliseksi. En voi luottaa puolisooni, en enää koe meillä olevan mitään yhteistä, emme puhu mistään, olemme omissa oloissamme. Lasten takia olen pitkään sinnitellyt. Pystymme hoitamaan arjen asiat asiallisesti ja lapsemme eivät vielä ole reagoineet tilanteeseen. Tunnen kuitenkin niin ristiriitaisia tunteita ja tavallaan olen jo päättänyt että asumusero ja hengähdystauko on ainoa vaihtoehto, mutta en saa sanottua sitä puolisolleni. Puolisoni on aloittanut terapian ja olemme menossa perheneuvolaan pariterapiaan, näitä lupasin kokeilla vielä. Jos näistä ei ole apua on puolisoni valmis kokeilemaan asumuseroa.
Olen niin hukassa ja väsynyt 😞
Hei!
Kylläpä kuulostaa tuo sinun tilanteesi ja varsinkin tunteesi ja kokemuksesi (meillä vanha talo, jonka remontit vuosikausia kesken) erittäin tutuilta. Meillä tosin molemmat käymme jo tällä hetkellä töissä, mutta silti miehellä on ongelma alkoholin kanssa, ollut jo todella pitkään. Käy kyllä töissä kuten pitää, mutta saattaa olla jopa arki-iltana humalassa. Tilanne on luisunut tähän hiljalleen ja vuosien saatossa. On monta kertaa minulle sanonut, ettei takiani koskaan lopeta kokonaan. Samoja ratoja on meillä menneet nuo yritykset korjata tilannetta. Sos toimi on velvoittanut miehen päihdetyöntekijälle, mutta ei se mitään ole auttanut. Kun ei halua eikä myönnä ongelmiaan, niin mitä siinä voi. Ja uskon että vaikka haluaisikin, toipuminen ja hoidot kaikkineen on rankkoja ja kestää pitkään. Itselläni oli jo reilu kuukausi sitten tarjolla kolme sopivaa asuntoa, että muuttaisin lasten kanssa muualle. Lapset on nyt 11 ja 13. Sama vanha kuvio toistui, jollain kummallisella ja sanattomalla tavalla mies reagoi jälleen aikeisiini (joita en loppuun asti ääneen sanonut, että olin jo niin pitkällä-menossa katsomaan uutta kotia). Mies keksi että hän aloittaa nenänvalkaisun joka kestää loppuvuoden. Se kesti kolme viikkoa. Hän väitti ja uskoi kivenkovaan että hän kyllä voi olla ilman viinaa jos vain haluaa. Mutta kun on viime kädessä pitänyt ottaa aina meidän huonon suhteen vuoksi... se oli vain manipulaatiota jälleen saada minut jäämään. On kerran sanonut ääneen, että hän aina ajatteli, että nyt vaimo antaa taas löysää, hän voikin jatkaa vanhaan malliin...
Toivoin ja pelkäsin että hän kykenee pitämään sanansa. Olin hirveän vihainen miehelle että MIKSI meidän piti kaikki nämä vuodet kärsiä asiasta, jos hän kerran tiesi voivansa olla ilman viinaa!!! Sitten olin vihainen itselle etten vain aikoinani lähtenyt. Pienenä lapset ei ainakaan silmin nähden reagoineet eikä asiat olleetkaan jatkuvasti näin ahdistavia vaikka ongelmia on ollut aina. Mutta nyt kun ovat jo noin isoja ja ymmärtävät paljon... olen opetellut ja opettanut lapset puhumaan ja kertomaan pahasta mielestä ja/tai olosta. Ovat esittäneet itse toiveita että muuttaisimme pois.
Niin. Se nenän valkaisu kesti sitten vajaan kuukauden tällä kertaa. Typerä menin taas lankaan. Unohdin asunnot jotka oli tarjolla. Nyt haen uudelleen ja tuntuu hirveän pahalta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole kuin ottaa itse vastuu omasta elämästä ja antaa siihen mahdollisuus myös toiselle.
Positiivista minusta teillä on että miehesi suostuu omaan terapiaan teidän yhteisen terapian rinnalla. Se yhteinen terapia piti meillä olla motivaattori miehen omaan päihdetyöhön, mutta kun hän ei siihen omasta tahdostaan enää suostu, en koe että on järkeä lähteä siihen yhteiseenkään. Toivon että teillä on apua terapiasta. Ja toivon että jos ei ole, keräät kaikki liikenevän rohkeutesi ja muutat erilleen. Älä päästä näin pitkälle asioita mitä ne meillä meni. Vuosikausia kärsin ja hitaasti olen kasvanut. Vihdoin uskallan sanoa miehelle itselleen suoraan etten kestä että hän koskee minuun enkä pidä siitä mitä hän tekee. Eli juo viikonpäivästä välittämättä. Milloin milläkin syyllä.
Tekstistäni saa varmasti kuvan, että syyllistän ongelmistamme vain puolisoani, mutta tiedostan kyllä, että yhtä lailla tässä syypäitä ollaan molemmat. Kommunikaatio-ongelma on molemminpuolinen. Kumpikaan ei halua loukata toista ja usein ikävät ajatukset jäävät sanomatta, mutta aiheuttavat pidemmän päälle vuoren joka odottaa räjähtämistään. Osaan olla paha suustani, ilkeä. En haluaisi olla ja välillä olen hiljaa, koska en osaa rakentavasti tuoda asioita esille. Pakoilen läheisyyttä ja pystytän ympärilleni muurin, omaan pahaan oloon silloin helpompi kääriytyä.
Välillä pohdin olenko itse masentunut, onko tämä kolmenkympin kriisiä vai se 7vuoden kriisi. Syytän itseäni etten ole osannut ola tarpeeksi hyvä vaimo, etten ole jaksanut yrittää tarpeeksi. Olen aina yrittänyt ajatella muita ja tehnyt parhaani, että rakkaillani olisi hyvä olla. Enää en ole onnellinen ja minun on paha olla. Silti lasten takia pohdin koko ajan pitäisikö vain sinnitellä..
Syyllisyyshän se saa jäämään. Ja häpeä.
Kiitos sinulle kommenteistasi Simpura. Tuota ensimmäistä kommenttiasi ei vielä näkynyt kun jatkoin omaa paasaamistani. Olet oikeassa syyllisyyden ja häpeän osalta. Osin myös pelkään, jos lähden ja mies ei saisikaan omia asioitaan järjestykseen. Miten hänen kävisi ja miten voisin elää asian kanssa. Ei näin pitäisi ajatella, en voi pelastaa häntä ja samalla kadottaa itseäni, hänen pitäisi kantaa vastuu itsestään. Silti nämä seikat vaikuttaa päätöksiin ihan hurjasti.
Näen kyllä, että hän taas yrittää petrata ja osallistuu arkeen enemmän. Mutta kuinka kauan? Onhan hän aina luvannut.