Voi vihtori mitä teen
10-vuotta oltu yhdessä puhuttu aina välillä avioliittoon menosta. Tänä kesänä olisin halunnut virallistaa suhteemme ja mennä naimisiin. Suurena yllätyksenä avomieheni alko kiemurteleen ja vältteleen koko aihetta. Tässä sitä nyt ollaa avoliitossa edelleen. Multa putosi vaan pohja yhdessäololta tunteet myllertää ja on paha olo kun ei kelpaakaa aviovaimoksi. Elämäni on kriisissä tiedän että jotain ratkasuja on tehtävä näin en voi elää oon pettynyt ja katkerakin. Olen ajatellut eroa ei minulla mitään isompaa hinkua siihen avioliittoon ollut ja voin kyllä elää yksinkin. Tää on vaan niin suuri muutos kun tuota miestä kuitenkin vielä kaikesta huolimatta rakastan. En kyllä enää ole päästänyt häntä lähelleni sattuu liikaa. Puhua olen yrtittänyt mutta hän ei halua keskustella aiheesta tunnen itseni nöyryytetyksi. Sukulaisille olen aina kertonut että mennään naimisiis kunhan tässä keretää. Suhteemme on ollut muuten melko hyvä. Mulla on rankka vuosi muutenkin takana on ollut paljon muutoksia elämässä. Tuli työuupumus ja sen myötä masennus. Keväällä elämä alkoi kirkastuun ja olen ollut iloinen että saan taas nauttia kesästä ja elämäst ja tuntea itseni terveeksi. Töissä toisn ilmapiiri on huono mutta sen kestää kun muut perusasiat on kunnossa. Vähän tässä pelottaa sekin että masennus uusii syksyllä kun viimeksi se alkoi silloin. Tosin en koskaan aiemmin ole ollut masentunut katson ton työuupumuksen olleen syy siihen. Olen aina uskonut siihen että elämä kantaa ja vaikeuksien jälkeen on viisaampi ja vahvempi ihminen. Ratkaisun tekeminen on vaan niin vaikeaa ja vielä sekin että kun asiat pitkittyy ne myös yleensä mutkistuu.
Tuttu tilanne... Miehen kanssa yhdessä kohta 9 vuotta, ja hän ei halua puhuakaan naimisiinmenosta. Asia olisi ollut itselleni tärkeä (nyt on parisuhde muutenkin solmussa, joten se ei ole tällä hetkellä ajankohtaista, mutta on tosiaan ollut...). Koin, että kun hän ei halua kanssani naimisiin, en kelpaisi täysin. Olisin jotenkin huonompi nainen kuin ne, jotka ovat naimisiin "päässeet". Mies sitten taas sanoi, ettei naimisiinmeno muuttaisi hänellä mitään... etteivät ne rinkulat sormissa tai yhteinen sukunimi muuttaisi sitä, mitä hän minua kohtaan tuntee. Että pitäisi olla iloinen hyvästä parisuhteesta. Olen samaa mieltä, mutta en ole päässyt siitä kelpaamisasiasta yli. Se on jotenkin niin tunnepuolen juttu, ettei siihen järkiperustelut auta.
Yritin myös järkiargumentteja naimisiinmenon puolesta: jos toinen kuolee, niin perintövero on avoliitossa korkeampi ja testamenttikin pitäisi tehdä, jos ylipäätään haluaa, että toinen jotain perii. Jos toinen joutuu sairaalaan koomaan, niin avopuolisolla ei ihan hirveästi ole sananvaltaa siihen, jatketaanko elämää keinotekoisesti vai ei, ellei hoitotahtoa ole tehty jne. Mies näki, miten minua sattui jokaikisen hääkutsun ja kihlausilmoituksen saamisen jälkeen, mutta mikään ei ole muuttunut.
Tuohon tilanteeseen ei varmasti auta teilläkään muu kuin keskustelu. Yritä perustella, miksi koet naimisiinmenon tärkeäksi. Jos miehesi ei halua ottaa huomioon perusteluitasi, kertoo sekin varmasti jotain. Lisäksi sinun pitää päättää, onko naimisiin menemättömyys asia, joka nousee suhteessanne kynnyskysymykseksi (ero ellei naimisiin) vai onko se asia, jonka kanssa pystyt elämään.
elinasarianna kirjoitti 7.7.2011 8:6
10-vuotta oltu yhdessä puhuttu aina välillä avioliittoon menosta. Tänä kesänä olisin halunnut virallistaa suhteemme ja mennä naimisiin. Suurena yllätyksenä avomieheni alko kiemurteleen ja vältteleen koko aihetta. Tässä sitä nyt ollaa avoliitossa edelleen. Multa putosi vaan pohja yhdessäololta tunteet myllertää ja on paha olo kun ei kelpaakaa aviovaimoksi. Elämäni on kriisissä tiedän että jotain ratkasuja on tehtävä näin en voi elää oon pettynyt ja katkerakin. Olen ajatellut eroa ei minulla mitään isompaa hinkua siihen avioliittoon ollut ja voin kyllä elää yksinkin. Tää on vaan niin suuri muutos kun tuota miestä kuitenkin vielä kaikesta huolimatta rakastan. En kyllä enää ole päästänyt häntä lähelleni sattuu liikaa. Puhua olen yrtittänyt mutta hän ei halua keskustella aiheesta tunnen itseni nöyryytetyksi. Sukulaisille olen aina kertonut että mennään naimisiis kunhan tässä keretää. Suhteemme on ollut muuten melko hyvä.
...
Hei Elinasarianna! Huomiotani kiinnittivät ristiriitaiset viestit: tunnet itsesi nöyryytetyksi, kun miehesi ei halua avioliittoon, vaikka sinä haluat, mutta toisaalta kerrot, ettei sinulla ollut isompaa hinkua avioliittoon. Kerrot myös, että tämä on suuri muutos, vaikka muutosta nimenomaan ei ole tapahtumassa.
Eikö ole hyvä, että päätökset perustuvat rehellisyyteen? Eikö ole hyvä, että asiasta päätetään yhdessä eikä toimita niinkuin toinen haluaa? Ei avomiehesi rakkaus ole välttämättä hiipumassa eikä hän välttämättä halua "pitää ovea auki" muille naisille, vaikka hän ei avioliittoon haluakaan, syy voi olla muu. Ehkä miehet esimerkiksi eivät niin paljon arvosta ropmanttista avioliitto- ja häähössötystä kuin naiset? Sanot suhteenne olevan melko hyvä: kyllä sinä näet ja tunnet, rakastaako hän sinua, ei avioliitto sitä takaa sen enempää.
Elelen sinkkuna avieron ja kuolemaan päättyneen erillissuhteen (avoliitto ilman yhdessäasumista) jälkeen. Jos minulla sattuisi olemaan mies, en välttämättä haluaisi naimisiin. Avioliitto tuntuisi jotenkin epäaidolta, tarpeettomalta, kulissien pystyttämiseltä. Se tuntuisi siltä, että on pystytettävä aidat, kun muu ei pitele. Romanttisissa mielikuvissani kyllä voin haaveilla miehestä, joka palvoo minua, häämarssi soi, sormukset pujotetaan, rakkaus on lupauksen perusteella ikuista. Kun ympärilleen katselee, voi vain todeta, että tuollainen haaveilu on turhaa... Tulee mieleen myös, että ihmiset voivat haluta naimisiin sen takia, mitä muut ihmiset ajattelevat tai mitä heidän kuvittelee ajattelevan - että olen ihmisten mielestä huono, kun en "kelpaa" miehelle.
Rosetta82 kirjoitti 7.7.2011 16:23
Tuttu tilanne... Miehen kanssa yhdessä kohta 9 vuotta, ja hän ei halua puhuakaan naimisiinmenosta. Asia olisi ollut itselleni tärkeä (nyt on parisuhde muutenkin solmussa, joten se ei ole tällä hetkellä ajankohtaista, mutta on tosiaan ollut...). Koin, että kun hän ei halua kanssani naimisiin, en kelpaisi täysin. Olisin jotenkin huonompi nainen kuin ne, jotka ovat naimisiin "päässeet". Mies sitten taas sanoi, ettei naimisiinmeno muuttaisi hänellä mitään... etteivät ne rinkulat sormissa tai yhteinen sukunimi muuttaisi sitä, mitä hän minua kohtaan tuntee. Että pitäisi olla iloinen hyvästä parisuhteesta. Olen samaa mieltä, mutta en ole päässyt siitä kelpaamisasiasta yli. Se on jotenkin niin tunnepuolen juttu, ettei siihen järkiperustelut auta.
Yritin myös järkiargumentteja naimisiinmenon puolesta: jos toinen kuolee, niin perintövero on avoliitossa korkeampi ja testamenttikin pitäisi tehdä, jos ylipäätään haluaa, että toinen jotain perii. Jos toinen joutuu sairaalaan koomaan, niin avopuolisolla ei ihan hirveästi ole sananvaltaa siihen, jatketaanko elämää keinotekoisesti vai ei, ellei hoitotahtoa ole tehty jne. Mies näki, miten minua sattui jokaikisen hääkutsun ja kihlausilmoituksen saamisen jälkeen, mutta mikään ei ole muuttunut.
Tuohon tilanteeseen ei varmasti auta teilläkään muu kuin keskustelu. Yritä perustella, miksi koet naimisiinmenon tärkeäksi. Jos miehesi ei halua ottaa huomioon perusteluitasi, kertoo sekin varmasti jotain. Lisäksi sinun pitää päättää, onko naimisiin menemättömyys asia, joka nousee suhteessanne kynnyskysymykseksi (ero ellei naimisiin) vai onko se asia, jonka kanssa pystyt elämään.
Olen kan tässä miettinyt sitä syytä mikä miestä pidättelee. Hän ei suostu puhumaan asiasta, meillä on hänen mielestään kaikki hyvin. Minulla vaan velloo paha olo sisimmässä kun en kelvannutkaan. Pidin asiaa itsestään selvyytenä että avioon mennään. Niin nyt sitten mietin miten jatkaa. Olemme kerran molemmat tahollamme eronneet. Mies muutti luokseni ja olemme asuneet yhdessä jo muutaman vuoden. Meillä molemmilla on oma talo joten olemme omaisuuden suhteen tasavertaiset, että ei oikeen siitäkään voi olla kyse. Itseni tuntien luulen että ajan kanssa katkeroidun jos jatkan tässä suhteessa.
Desper kirjoitti 8.7.2011 9:25
elinasarianna kirjoitti 7.7.2011 8:6
10-vuotta oltu yhdessä puhuttu aina välillä avioliittoon menosta. Tänä kesänä olisin halunnut virallistaa suhteemme ja mennä naimisiin. Suurena yllätyksenä avomieheni alko kiemurteleen ja vältteleen koko aihetta. Tässä sitä nyt ollaa avoliitossa edelleen. Multa putosi vaan pohja yhdessäololta tunteet myllertää ja on paha olo kun ei kelpaakaa aviovaimoksi. Elämäni on kriisissä tiedän että jotain ratkasuja on tehtävä näin en voi elää oon pettynyt ja katkerakin. Olen ajatellut eroa ei minulla mitään isompaa hinkua siihen avioliittoon ollut ja voin kyllä elää yksinkin. Tää on vaan niin suuri muutos kun tuota miestä kuitenkin vielä kaikesta huolimatta rakastan. En kyllä enää ole päästänyt häntä lähelleni sattuu liikaa. Puhua olen yrtittänyt mutta hän ei halua keskustella aiheesta tunnen itseni nöyryytetyksi. Sukulaisille olen aina kertonut että mennään naimisiis kunhan tässä keretää. Suhteemme on ollut muuten melko hyvä.
...Hei Elinasarianna! Huomiotani kiinnittivät ristiriitaiset viestit: tunnet itsesi nöyryytetyksi, kun miehesi ei halua avioliittoon, vaikka sinä haluat, mutta toisaalta kerrot, ettei sinulla ollut isompaa hinkua avioliittoon. Kerrot myös, että tämä on suuri muutos, vaikka muutosta nimenomaan ei ole tapahtumassa.
Eikö ole hyvä, että päätökset perustuvat rehellisyyteen? Eikö ole hyvä, että asiasta päätetään yhdessä eikä toimita niinkuin toinen haluaa? Ei avomiehesi rakkaus ole välttämättä hiipumassa eikä hän välttämättä halua "pitää ovea auki" muille naisille, vaikka hän ei avioliittoon haluakaan, syy voi olla muu. Ehkä miehet esimerkiksi eivät niin paljon arvosta ropmanttista avioliitto- ja häähössötystä kuin naiset? Sanot suhteenne olevan melko hyvä: kyllä sinä näet ja tunnet, rakastaako hän sinua, ei avioliitto sitä takaa sen enempää.
Elelen sinkkuna avieron ja kuolemaan päättyneen erillissuhteen (avoliitto ilman yhdessäasumista) jälkeen. Jos minulla sattuisi olemaan mies, en välttämättä haluaisi naimisiin. Avioliitto tuntuisi jotenkin epäaidolta, tarpeettomalta, kulissien pystyttämiseltä. Se tuntuisi siltä, että on pystytettävä aidat, kun muu ei pitele. Romanttisissa mielikuvissani kyllä voin haaveilla miehestä, joka palvoo minua, häämarssi soi, sormukset pujotetaan, rakkaus on lupauksen perusteella ikuista. Kun ympärilleen katselee, voi vain todeta, että tuollainen haaveilu on turhaa... Tulee mieleen myös, että ihmiset voivat haluta naimisiin sen takia, mitä muut ihmiset ajattelevat tai mitä heidän kuvittelee ajattelevan - että olen ihmisten mielestä huono, kun en "kelpaa" miehelle.
Rehellisyys ennen kaikkea on minulle tärkeä.
Kyse on nyt siitä että mies on kosinut minua useamman kerran ja aina aiemmi on syystä tai toisesta päivän sopiminen siirtynyt.
Nyt vihdoinkin kun ajattelin asian olenvan ajankohtainen kävi näin. En ole miehstä mustasukkainen enkä halua häntä kahlita mutta mielstäni oika rakkaus on myös sitä että voi sitoutua sukulaistenkin läsnä ollessa ja Jumalan kasvojen edessä. Olen sen ikäinen että en haaveile mistää satuhäistä. Olen aina ollut huon kirjoittamaan tunteistani joten siksi nää teksti saattaa olla vähän sekaviakin. Olen ajatellut että annan itselleni aikaa syksyyn asti tehdä ratkaisun suhteemme jatkumisesta.
Rehellisyys ennen kaikkea on minulle tärkeä.
Kyse on nyt siitä että mies on kosinut minua useamman kerran ja aina aiemmi on syystä tai toisesta päivän sopiminen siirtynyt.
Sori! Et tainnut tosiaankaan kertoa kosinnasta, sehän muuttaa tilanteen ikäväksi. Kaikkea hyvää Sinulle!