Otsikossa on ongelmani pähkinänkuoressa, tässä alla pitkän kaavan mukaan. Viimeisenä on kysymys, johon kaipaan puolueetonta, ulkopuolisen ihmisen rehellistä näkemystä.

Olen 22-vuotias opiskelijatyttö, joka vääntää korkeakoulututkintonsa toiseksi viimeistä vuotta. Minulla on 15-vuotiaasta lähtien ollut poikaystäviä (kolme n. 2 vuoden suhdetta), joista kahden viimeisimmän kanssa myös asu(i)n yhdessä. Olen suhteiden välissä viettänyt muutamasta viikosta pariin kuukauteen kestäneitä sinkkukausia, jolloin olen oikeasti ollut onnellinen. Olen edellisissä(kin) suhteissa ollut jättäjän roolissa, ja suhteet ovat kaatuneet osittain samantapaiseen ahdinkoon kuin nyt, ja osittain entisten poikaystävien liian suuriksi tulleet ongelmat (itsekeskeisyys, peliriippuvuus, alkoholi).

Tämänhetkisen poikaystävän kanssa olemme tunteneet kavereina ensin 4 vuotta, mutta päädyimme yhteen 2,5v sitten ollessamme 19-vuotiaita. Asuimme ensimmäisen vuoden parin tuhannen kilometrin välimatkalla, mutta muutimme noin 1,5v sitten yhteen, ja nykyään meillä on kaksi koiraa ja autokin pihassa (”lapsethan teiltä vaan puuttuu”!).

Hän on ensimmäisen vuoden opiskelija, minä neljännen. Alan tekemään gradua, olen järjestöaktiivi, harrastan paljon, teen kahta työtä opiskelujen ohella. Rakennan uraani eri tavoilla, ja asiat on opiskelujen ja työn kannalta erittäin hyvällä mallilla! Saan energiaa siitä, että teen asioita ja saan asioita aikaiseksi – tuloksia, päätöksiä, artikkeleita, uusia tuttavuuksia. Olen utelias! Minulla on jatkuvasti deadlinejä ja menoja, enkä oikeastaan kaipaa kodilta muuta kuin kahvinkeitintä ja sänkyä. Minulla on paljon kavereita ja sopivasti läheisiä ystäviä, joille voin kertoa kaiken. Tässä asiassa kuitenkin kaikki kaverini ”tietenkin” asettuvat minun puolelleni, ja kaipaan jonkun ulkopuolisen näkemystä.

Hänen päiväänsä kuuluu opinnot ja työ, mutta kotona lähinnä tietokonepelit. Hän kommunikoi kavereidensa kanssa tietokoneen välityksellä juttelemalla, vaikka he asuvat samassa kaupungissa. Hänen suhtautumisensa työntekoon ei kuitenkaan vastaa sitä mitä hän antaa ymmärtää, koska opinnot ja työnteko ovat vain asioita, joita hän tekee kotonahengailun ohella – tai näin minusta tuntuu. Kuitenkin kova työnteko on hänen mukaansa tavoiteltava asia.

Hänelle ajatus aikuisuudesta ilman rahaa ja mahdollisuutta tehdä mitä haluaa on vieras, koska perintöä on tulossa (paljon), kun on sen aika, eikä ennakkoperintökään ole mahdoton asia. Minä haluan tehdä omat rahani, vaikkei summat olisikaan huimia. Hän saa jatkuvasti satasien ja tuhansien eurojen edestä tukea vanhemmiltaan (löysin 570e vaateshoppailukuitin, josta hän ei ollut maininnut mitään) ja hän asuu ensimmäistä kertaa poissa kotoa oikeasti. Minulla on kolmas ”oma kämppä” meneillään, enkä ole neljään vuoteen ottanut vanhemmiltani vastaan rahallista apua kuin kriisin hetkinä, joita on ollut pari. Ne rahat aion maksaa takaisin.

Meillä on erilainen tapa katsoa elämää. Minä teen impulsiivisia päätöksiä hyvinkin nopeasti, kun taas hän mieluummin odottaa tilanteen laantuneen ja miettii vasta sitten. Tai odottaa pitkään päätöstensä kanssa. Emme suhtaudu rahaankaan samalla lailla, emmekä parisuhteen tulevaisuuteen, eikä hän jaa näkemyksiäni siitä, mikä elämässä on tärkeää (paremman maailman tekeminen). Olen myös kokenut ahdistusta siitä, että minua odottaa joku kotona, että joku vaatii minua tulemaan kotiin, että joku painostaa minua olemaan ottamatta vastaan erilaisia projekteja.

Ongelma on siinä, että hän on superkiltti tyyppi, 100% luotettava, ei ikinä tekisi minulle pahaa – ja rakastaa minua. Moni tekisi ihan mitä tahansa saadakseen hänet, vaan hänen väittämänsä mukaan hänelle ei kelpaa kuin minä.

Minä haluan tavata kavereitani ja mennä ja tulla kuten haluan. Tykkään juhlia aamunkoitteeseen ja painaa töitä tarpeen mukaan läpi yön yliopistolla, ilman että se haittaa ketään. Haluan elää sitä villiä nuoruutta nyt, enkä sitten, jos suhteemme kariutuu 3, 5, 10 tai 20 vuoden kuluttua. Haluan asua yksiössä, tulla kotiin kun huvittaa, olla sinkku, suudella ketä tahdon silloin kun tahdon, ilman mitään syyllisyydentunteita. Olemme jutelleet asiasta, ja hän ymmärsi olleensa painostava ja lupasi muuttaa tapansa, mutta kyse ei ollut pelkästään siitä kotiin vaatimisesta.

Olen suhteemme aikana ollut ihastunut pariin muutamaan tyyppiin (ja tunteet ovat olleet molemminpuoleiset), eikä minulla ole viennistä ongelmaa vaikka itse sen sanonkin.

Äitini tuomitsi minut heti, koska ongelmani oli sama edellisessä suhteessa, ja lähdin samasta syystä. En kuulemma saisi noin vain jättää ihmisiä, jotka rakastavat minua, vaan minun pitäisi oppia ymmärtämään itseäni ja tekemään kompromisseja.

Tarvitseeko 22-vuotiaan nuoren tehdä töitä parisuhteensa eteen, tehdä kompromisseja ja mukautua toisen ihmisen asettamaan muottiin ja vastustaa halujaan viettää sitoutumatonta, villiä opiskelijaelämää, vai onko hyväksyttävää, että suhteen lopettaa jo tässä vaiheessa, kun tuntuu siltä ettei jaksa olla jollekin tilivelvollinen?

Pelkään, että ajaudun pettämään häntä tätä rataa, mutta pelkään myös että hän musertuu, jos sanon eroavani.