"viha" kauneutta kohtaan -> ongelmia parisuhteeseen
Olen nuori nainen jolla on ihana miesystävä. Huolehtiva, komea ja hellä. Mutta minulla ei ole mikään hyvin. Olen tasapainoton, ailahteleva, surullinen…Olen myös erittäin mustasukkainen 😠
Mieheni ei ole ollenkaan epäluotettava. En voisi koskaan kuvitella, että hän pettäisi minua. Mutta auta armias jos Karita Tuomola, Ellen Jokikunnas tai Halle Berry tupsahtaa televisioon..Silloin on olohuoneessamme helvetti irti. En voi sietää ajatusta siitä, että mieheni pitäisi jotain toista naista kauniina. Tyhmä ajatus, mahdoton, tiedän. Mutten osaa käsitellä pahan olon tunteitani mitenkään. Mieheni kehui Tuomolaa joskus suhteemme alkuaikoina maailman kauneimmaksi naiseksi (nykyään hän varoo sanomasta mitään tuollaista vaikka kysyisinkin)..Tottahan se on, että hän on erittäin kaunis. Mutta se saa minut tuntemaan itseni hyvin pieneksi, koska enhän minä ole mikään missi. Mieheni yrittää aina kehua minua kauniiksi, mutten usko hänen sanoihinsa ollenkaan. En, vaikka olen yrittänyt. 😭
Minua koulukiusattiin kymmenen vuotta todella pahasti. Ammatinvalintani on mielenterveyshoitaja juuri kaikkien näiden elämän pahojen kokemusten takia.. Uskon, että ”vihani” kauniita naisia kohtaan tulee juuri kokemuksistani. Minua haukuttiin ulkonäköni takia. Muistan, etten lapsuudessani halunnut mitään muuta, kuin olla kaunis, ettei minua enää kiusattaisi. Samalla vihasin kauniita ihmisiä, koska heitä ei kiusattu. He itse kiusasivat. 😞 Kun Karita Tuomola valittiin Miss Suomeksi, ihailin häntä maasta taivaisiin. Halusin olla juuri kuin hän, kaunis. Maailmani musertui, kun mieheni (kysymättä) sanoi häntä maailman kauneimmaksi naiseksi. Minun päässäni se kääntyi niin, että mieheni haluaisi hänet tai hänenlaisensa naisen, ei minunlaistani. ☹️ Tämä ei varmastikaan ollut mieheni tarkoitus, eikä edes ajatus, mutta minun tunteeni jossain syvällä ovat liian vahvat ymmärtämään sitä.
Tunnen oloni yksinäiseksi. On niin paljon asioita, joista en voi puhua. Se on niin vaikeaa. Vaikka kuinka haluaisin puhua tunteistani miehelleni, suun auetessa sieltä ei tulekaan mitään. Ulkokuoreni on sosiaalinen, vahva, iloinen, määrätietoinen…Salassa sisälläni pidän asioita, jotka saisivat minut itkemään ja kärsimään. Sitten on vielä se kaikkein sisin, jossa olevia tunteita en koe itsekään. Joskus ne puskevat läpi kuulumatta aikaan ja paikkaan ja tekevät elämästäni helvettiä.
Olen hyvä neuvomaan muita, mutten osaa auttaa itseäni, en osaa soveltaa omia neuvojani omaan tilanteeseeni. Olen todella rikkoutunut, koska haluaisin olla oikeasti elämässäni onnellinen.
Onko kellään samanlaisia kokemuksia, tai edes jotain pientä, minkä uskoisi auttavan tilanteeseen? ”Usko miestäsi, luota häneen ja itseesi” ei auta, koska järki ja tunteet eivät useinkaan kulje käsi kädessä.😑❓
Hei Distre! Kirjoituksesi oli osittain hyvin lähellä omaa elämääni. Olen ammatiltani psykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja, autan päivittäin moniongelmaisia ihmisiä, mutta en todellakaan osaa sisäistää "oppejani" omaan elämääni. Myös minulle on tuo viha kauneutta kohtaan tuttu asia, ongelmani on, että mieheni on erittäin komea ja itse en todellakaan ole mikään missi. Olen kärsinyt huonosta itsetunnosta ja syömishäiriöistä koko ikäni, ehkä siksi,että vanhempani eivät koskaan antaneet minulle positiivista palautetta mistään, aina sain tuntea olevani heille suuri pettymys kaikessa mitä ikinä teinkin. On hyvin tuttu tunne, että raivostun, kun esim. Karita Tuomola on telkkarissa tai lehtijutussa ja mieheni katsoo, vaikkei hän edes sano mitään. Sama koskee kaikkia näitä "silikonimissejä" ym... Voin saada raivarin jo siitä, että kuvittelen mieheni haluavan heitä. Tämä on täysin naurettavaa, sillä mieheni on uskollinen, kehuu minua kauniiksi ja seksikkääksi, mutta en pysty ottamaan kehuja vastaan. On lohduttavaa kuulla, että joku muukin mielenterveysalan ammattilainen on hukassa itsensä kanssa, eihän tällaisesta voi kenellekään työkavereille puhua. Olen käynyt psykiatrin kanssa keskustelemassa huonosta itsetunnostani, mutta sekään ei ole auttanut. Toki tiedostan syyt, mutta käytökselleni en voi mitään. Sen verran olen omasta lapsuudestani oppinut, että annan päivittäin kehuja ja positiivista palautetta 16- ja 13-vuotiaille pojilleni, en halua, että heistä tulee samanlaisia itsetunto-ongelmaisia ihmisiä kuin minä. Tilitin tässä lähinnä omaa elämääni, mutta toivottavasti saat tästä edes jotain tukea, ainakin siinä, että et ole tämän ongelman kanssa yksin... Yritetään jaksaa🙂🌻
hei Distre, oli mullakin vähän ton kaltaisia tunteita nuorena naisena. Niin että mua suututti valtavasti, jos mieheni ihaili jotain toista naista tämän kauneuden takia. Minä itse halusin aina olla se prinsessa hänen elämässään, "se maailman kaunein" hänen silmissään. Ja mulle oli suuri narsistinen loukkaus, jos joku muukin näytti hänen mielestään kauniilta, vaikka se tietysti järjen mukaan on aivan luonnollista. Katselinhan itsekkin toisia miehiä, joita pidin hyvän näköisinä., eikä se silti mieheni arvoa vähentänyt. Mutta näin vain oli. Enkä missään nimessä olisi uskaltanut tai kehdannut puhua siitä hänen kanssaan. Ja monta kertaa musta tuntui, kuin hän olisi aavistanut sen asian ja tahallaan katsellut hyvän näköisten naisten perään ihailevasti. Näin sen silloin tulkitsin.
Mutta epäilen näin jälkikäteen asian pohjalla olleen aivan toisenlaisia meidän keskeisiä konflikteja kuin se kauneuden ihailu! Erosin myöhemmin miehestäni kauan kestäneestä suhteesta ja olen uudessa suhteessa.
Nykyään en enää ole noin kiinnittynyt omaan ulkonäkööni. Tiedän, etten varmaan vastaa näitä "malleja", joita meille syötetään jatkuvasti meedioista, ja joitten mukaan meidän naisten nyt sitten pitäisi ulkonäkömme laittaa. Olen tyytyväinen omaan ulkomuotooni, koska se on juuri niinkuin minä olen ja kukaan muu ihminen ei ole samanlainen kuin minä. Siis olen ainutlaatuinen, eikä mua voi verrata kehenkään muuthun. Silti iloitsen, jos joku mies pitää ulkonäöstäni ja jos miellytän jotain toista.
Pienenä tyttösenä sain aina kuulla, että miten "nätti" olen. Ja jotenkin vanhempani , varsinkin äitini, joka kyllä oli kaunis nainen, piti ulkonäköä niin tärkeäna. Niin että ei se ole ihme, jos mullekkin ulkonäkö tuntui niin tärkeältä, aivankuin kauneus olisi samaa kuin rakastamiseksi tuleminen. ja päinvastoin sanottuna, että ellei ulkonäkö vastaisi muodissa olevaa kauneuden ihannetta, niin ei ole rakastamisen arvoinen. Mutta eipäs nyt anneta itsellen tollasia direktiivia antaa, vaan päätetään itse mikä on kaunis! - En tiedä auttaako tämä, mutta kerrompa oman kokemukseni mukaan. Sinuna alkaisin selvittää itselleni, mitä se ulkomuodon tärkeänä pitäminen on tai mitä sen pohjalla on ja alkaa sitten etsiä itsestä kaikki ne ihanat ja hyvät ominaisuudet,joita en ole ottanut huomioon enkä nähnyt ja päättää, että pidän itseäsi kauniina. Ja että jokainen muukin saa olla omalla tavallaan kaunis. kaikkea hyvää sulle!🙂🌻
Olet tainnut tehdä kauneudesta paljon tärkeämmän asian kuin se oikeasti on. Ymmärrän, että koulukiusaaminen on voinut saada sen aikaan, mutta jotenkin sinut pitäisi saada vakuuttumaan muiden asioiden olevan paljon tärkeämpiä. Miehesi tuskin rakastaisi sinua yhtään enemmän, vaikka olisit kauniimpi ulkoisesti. Muista, että hän on valinnut kumppanikseen juuri sinut (sekä ulkoisen että sisäisen minäsi). Karita Tuomola on pöhkö kana, jonka kanssa poikaystäväsi ei varmasti tahtoisi seurustella.
Tiedät, että syyt juontavat juurensa koulukiusaamisesta, jota ilkeät ja typerät ihmiset harrastivat pönkittääkseen itsetuntoaan. Miksi kauneus on sinulle silti niin tärkeää? Miksi oletat sen olevan myös miehellesi tärkeimmän asian naisessa, vaikka häntä luultavasti loukkaa sellainen väite? Jos itsetuntosi on heikko, kukaan muu ei luultavasti pysty vakuuttamaan sinulle, että olisit arvokas ihminen ja väärässä pitäessäsi kauneutta tärkeänä. Osaisitkohan auttaa itse itseäsi?
Minusta sinun kannattaa ehdottomasti puhua poikaystävällesi ajatuksistasi ja peloistasi. Jos et pysty puhumaan, niin kirjoita - pääasia, että saat jollakin tavalla ilmaistua itseäsi.