Viha ja vaikea äiti
Tästä tulee pitkä juttu. Kiitos jo etukäteen jos joku jaksaa lukea.
Olen tunteideni kanssa ihan solmussa. Menen koko ajan ihan vuoristorataa: onnellisuuteni voi muuttua silmittömäksi raivoksi tai epätoivoksi ja murheeksi ihan parissa sekunnissa. Olen ollut useamman vuoden masentunut, välillä pahemmin ja välillä lievemmin. Minulla on avomies, ihana kissa ja ihana pieni vauva.
Nykyään olen lähestulkoon aina vihainen tai ärtyisä. Tiuskin ja mökötän ja raivoan. Tiedostan, että jokin on vialla, mutten kykene sanomaan ääneen mikä painaa, vaikka mieheni yrittää kuinka kysellä mikä minun on. En ymmärrä mikä minulle tulee; sanat ovat suussani, mutten kykene lausumaan niitä. Pahinta on, että tällaisten vihakohtausten aikana en tunne rakkautta ketään tai mitään kohtaan. Viha tavallaan syövyttää muut tunteet pois. Mutta sitten, kun olen saanut hetken aikaa itkeä tai raivota, maailma kirkastuu hetkeksi ja kykenen taas tuntemaan positiivisia tunteita – mutta tätä kestää vain hetken, maksimissaan päivän. Sitten viha tai jonkinlainen yleinen turtumus palaa taas.
Mitä olen nyt reaktioitani ja tuntemuksiani seurannut vuosien varrella, arvelen, että perimmäinen syy masennukseeni ja tunnetilojeni ailahteluihin on äitini ja hänen käytöksensä ja yleensäkin se mitä tapahtui kun olin teini-iässä.
Äitini vaikuttaa lämpimältä ja välittävältä ihmiseltä. Ennen pidinkin häntä sellaisena. Nykyään en enää tiedä. Hän sanoo toisin kuin tekee; hän väittää välittävänsä minusta ja hyväksyvänsä minut sellaisena kuin olen, mutta silti hänen on jatkuvasti saatava huomauttaa kaikesta mikä hänen mielestään elämässäni on pielessä. (Pukeudun väärin, seurustelen väärän miehen kanssa, en opiskele sellaista alaa joka hänen mielestään sopii minulle, en ole tarpeeksi lapseni kanssa, olen väärässä (”pahassa”) uskonnossa jne.) Olen sanonut hänelle, etten halua häneltä neuvoja elämääni, ja etten halua puhua esimerkiksi uskonasioista mitään. En halua tapella hänen kanssaan. Silti hän aloittaa saarnaamisen ko. asioista kerta toisensa jälkeen, kuin muka huolissaan, mutta silti jotenkin aavistan että hän enemmänkin häpeää minua ja elämäntapaani kuin on aidosti huolissaan. Se tuntuu käsittämättömän pahalta.
Äiti väittää että hän välittää muista ihmisistä, mutta jatkuvasti hän antaa käytöksellään esimerkkiä siitä, että millään muulla ei ole väliä kuin hänen tunteillaan ja sillä mitä HÄN haluaa.
10-15 vuoden takaiset tapahtumat ovat sitten ihan oma lukunsa. Vanhempani erosivat, kun olin teini. Ero oli myrskyisä ja minua ja sisaruksiani pompoteltiin isältä äidille. Kumpikin vanhemmista haukkui toista minkä kerkesi ja siinä olisi pitänyt yrittää päättää kumman puolella oli. Enemmän myötätuntoni oli isäni puolella, sillä äiti oli toiminut todella paskamaisesti (esim. pettänyt häntä, häipynyt tuon tuostakin omille teilleen mitään ilmoittamatta, olipa hän kerran jouluaatonkin toisen miehen luona), mutta enhän minä nyt sitä voinut ääneen sanoa kun äidin luona asuin.
Kun isäni muutti pois, jouduimme pian muuttamaan me muutkin, sillä kotini oli ollut isän työsuhdeasunto emmekä saaneet jäädä siihen enää isän lähdettyä. Muutimme 200 metrin päähän isän uudesta asunnosta. Äiti väitti että hänen piti ottaa vastaan eka kämppä mikä tarjottiin, mutta luulen silti, että se oli vale. Hän halusi vain kytätä isääni. Muutto oli minulle hirvittävä kokemus. Olin asunut siinä talossa 15 vuotta ja tunsin sen kodikseni ja ainoaksi turvapaikakseni. Olen äidilleni valtavan vihainen ja katkera siitä että hänen itsekkyytensä takia minut revittiin juuriltani ja menetin ison osan perusturvallisuudentunnettani. Sen jälkeen en ole tuntenut oloani hyväksi yhtään missään.
Sitten isä löysi uuden naisen. Olin siinä vaiheessa joku kuudentoista vanha. Äiti meni aivan sekaisin. Hän ei olisi antanut meidän lasten mennä isän luokse ollenkaan, siellä kun oli ”se nainen”. Me menimme kuitenkin. Äiti uhkaili itsemurhalla. Hän sanoi, ettemme ole hänen lapsiaan jos lähdemme, ja että takaisin ei ole tulemista. Tätä tapahtui säännöllisesti lähes joka kerta kun tuli viikonloppumme isän luona.
Äiti teki niihin aikoihin useita kertoja todella raakoja ja halpamaisia temppuja: hän saattoi ensin huutaa että hän ei enää ikinä tule takaisin tai että hän menee ja ajaa rekan nokkaan, ja sitten hän lähti ovet paukkuen ja kaahasi pois pihasta. Hän ei vastannut puhelimeen moneen tuntiin eikä kukaan meistä lapsista tiennyt missä hän oli ja oliko hän hengissäkään enää. Minä jouduin usein rauhoittelemaan silloin 10-vuotiasta pikkusiskoani, joka oli aivan hysteerinen aina näiden äidin kohtausten aikana. Lopulta äiti kuitenkin aina palasi, vain raivotakseen ja itkeäkseen meille sitä miten hänen oli paha olla ja miten isäni kohteli häntä paskamaisesti (ei mikään ihme kun miettii miten hän oli ensin isää kohdellut).
Isäni omisti silloin vielä kesämökin. Äidilläni ei ollut mökkiin enää omistusoikeutta, mutta hän katsoi oikeudekseen vaatia, että isäni ei saa tuoda uutta naistaan sinne. Muistan, kuinka hän sanoi, että jos se nainen vielä kerrankin tulee mökillemme, äiti menee ja hirttäytyy sinne. Oli tosi kiva sitten mennä mökille isän ja hänen uuden naisensa kanssa ja miettiä, kiikkuikohan äiti siellä sisällä vai ei. Sittemmin isä myi sen mökin, koska ei kestänyt enää sitä tappelua äidin kanssa. Se mökki oli minulle rakas ja, samoin kuin lapsuudenkotinikin, tavallaan kuin turvapaikka. Sen menettäminen sattui silmittömästi.
Nykyään en enää tiedä oikein mitä tekisin. Olen ihan solmussa, kuten alussa sanoin. Patosin tunteeni teini-iässä sisälleni, koska en voinut näyttää vihaani tai suruani – pelkäsin että äiti hiemankin järkyttyään menisi ja tekisi itselleen ties mitä. Tunteeni ovat alkaneet nousta pintaan vasta viime vuosina, ja olen yllättynyt ja pelästynyt siitä, miten raivoissani olen.
Haluaisin huutaa ja raivota äidilleni. Haluaisin tehdä hänelle kertakaikkisen selväksi, että hän on pilannut elämäni. (No ei nyt aivan.) Että hän riisti minut juuriltani, vei minulta kodin ja perheen, vain itsekkäiden halujensa takia. Hän heittäytyi lapseksi ja asetti minut ja sisarukseni väkisin aikuisen asemaan kun olimme vielä lapsia. Toisekseen haluaisin sanoa että minua niin v*tuttaa kun hän ei voi ikinä hyväksyä minua sellaisena kuin olen, vaan aina minun pitäisi olla jotain enemmän.
Olen niin kyllästynyt tähän tunnemyrskyyn. Jonnekin päin tästä pitäisi edetä, sillä tämä silmitön viha uhkaa myrkyttää niin oman lapseni kuin miehenikin elämän. Joskus tunnen vastustamatonta halua vain napata rakas kissani kainaloon ja painella pihalle kotoa koskaan enää palaamatta. Joskus vihaan lastani, vihaan miestäni, vihaan kaikkia. Pahinta on että tuo alkaa vakiintua yleiseksi tunnetilaksi.
Mitä teen? Mistä aloitan? Mistä saan apua? En jaksa enää. 😯🗯️
Hei!
Ajattelin vastata viestiisi, koska mulla on samanlaista taustaa kuin sulla. Siis tuo vanhempien ero lähinnä. Mulla se meni niinpäin, että isä oli vaikeampi tapaus. Inhosin ja vihasin koko ihmistä, mutta meillä ei saanut tunteita näyttää, ei hyviä ei pahoja. Ja sit jos meni näyttämään niin jätettiin yksin painiskelemaan niitten kanssa, ihan niinku se ois häpeällistä. Joskus 15-vuotiaana päätin, etten anna isän loukkausten tuntua enää missään, olin kuin zombie, sillä oikeasti olisin halunnut itkeä, kysyä että miksi isä on niin inhottava aina. Tai sitten olisin halunnut raivota, paiskoa tavaroita, huutaa kurkku suorana. Mutta eihän sitä voinut. Eron jälkeen oli suht turvallista alkaa taas tuntea, valitettavasti siitä puhkesi masennus, itkin koko ajan, en pystynyt syömään, pelkäsin näkeväni isää jossain jne. Eikä äitini edelleenkään osannut suhtautua oikein tunteenpurkauksiini vaan niitä ei olisi saanut olla. Joka tapauksessa nykysellään tilanteeni on se, että pelkään sitoutumista, en luota kenenkään pysyvän elämässäni, en välitä kenestäkään, enkä tunne positiivisia tunteita (no iloa joskus, tyytyväisyyttä ehkä sen aikaa että kerkiän tunnistaa sen kunnes se katoaa)...
Sanoit, että et ole tuntenut oloasi enää turvalliseksi tai kotoisaksi... Luulen että tilanteesi on kuitenkin nyt sen verran turvallinen, että olet alkanut uskaltaa tuntea niitä tunteita, jotka ovat jääneet sisällesi. Voisit yrittää miettiä raivonpuuskassa tai sen jälkeen, että mikä sut oikeasti sai suuttumaan? Liittyykö suuttumuksen tunne nykyhetkeen vai muistuttaako nykyhetkessä joku menneistä ajoista ja saa raivon heräämään? Mulle ainakin traumaterapeutti sanoi, että asioiden yhdistelemisestä on apua. Että huomaa mitkä asiat juontaa menneisyydestä ja käy sitten niitä menneitä juttuja läpi, helpompaa on kertoa kumppanillekin, että raivoaminen ei johtunut välttämättä hänestä, vaan jostain pahasta muistosta tms. Vihan kanssa on raskasta elää, ja sit ku on saanut sitä ulos niin mulla ainakin on tullut paljon itkua... Mutta yhtä kaikki siitä on apua, että yrittää hyväksyä omat tunteet... Toivottavasti tästä oli etes jotain apua. 🙂🌻
Hei Monica_79,
tuttua on tuo, ettei tunteita saa tai uskalla näyttää. Minut myös jätettiin järjestelmällisesti yksin tunteideni kanssa, tai sitten äiti suuttui siitä kun olin vihainen. Hän ei koskaan kysynyt, mikä minua vaivasi ja miksi olin raivoissani, syyllisti vain. Opin nopeasti ettei negatiivisia tunteita kannattanut tuoda esiin. Niistä seurasi vain hyljeksimistä ja vihaa.
Yläasteella rupesin lintsaamaan koulusta. En tiedä tarkkaa syytä siihen, mutta luulisin, että se johtui siitä etten enää vain jaksanut kiinnostua koulusta koska kotona meni kaikki energia siihen että sain pidettyä itseni kasassa. Äidin reaktio siihen oli arvattavissa. Hän alkoi saarnata minulle koulutuksen tärkeydestä ja itsekurista ja kunniallisuudesta ja tuomitsi minut saman tien, koskaan kysymättä, miksi pinnasin.
Onneksi minua ei kiusattu enää yläasteella. Ala-asteella sitä kyllä tapahtui, nimittäin syrjimistä, haukkumista, nimittelyä ja paskan puhumista selän takana, mutta äidin reaktio siihen oli: "Sano takaisin." Hänen mielestään minua ei koskaan oikeastaan edes kiusattu. Ei minua kai sitten kiusattu, kun kukaan ei esim. ollut tunkemassa päätäni vessanpyttyyn. ☹️
Moikka Adrienne!
Mulla on ollut vähän samanlaisia ongelmia kun sulla. Mun vanhemmat erosi kun mä olin n. 9-vuotta. Ongelmat sen suhteen alkoi kuitenkin vasta teini-iässä. En silloin kuitenkaan osannut ilmaista tunteitani ja kaikki lapsuuden ja teini-iän patoutumat ovat tulleet esille viimeisen vuoden aikana.
Kun joku ihminen tulee läheiseksi, pelkää, että hän jättää minut ja sen takia minulle puskee silmitön raivo ja agressiivisuus päälle. En voi sietää kyseistä henkilöä silmissäni, kerran olen jopa toivonut, että ystäväni kuolisi silmieni eteen. Sain siitä mielihyvää, mutta myöhemmin tunne oli järjettömän pelottava. Pelottavamman siitä teki myös se, että olisin varmasti siinä tilassa pystynyt itse tappamaan hänet!
Tunne tulee esille myös silloin kun olen epäonnistumassa jossakin. En hyväksy epäonnistumista ja korvaan sen tunteen raivolla.
Olen käynyt puhumassa psykologin kanssa ja se on auttanut ainakin minua.
Hän on antanut minulle ohjeeksi, että minun pitäisi antaa itselleni lupa epäonnistua ja tuntea avuttomuutta. Sen jälkeen miettiä mistä se johtuu. Ongelma kuitenkin on se, etten halua tuntea sellaista. En kuitenkaan halua tuntea myöskään sitä tappamisen halua, joten yritän tasapainoilla siinä välissä.
Olen kuitenkin oppinut kävelemään pois tilanteista, jotka saattaisivat laukaista raivon. Elämäni on helpottunut sen myötä huomattavasti.
Hei Adrienne,
Elämässäsi on tapahtunut vaikeita asioita herkässä iässä.Surulliselta kuullosti tarinasi ja sitä lukiessa tuntui että sisääsi on jäänyt paljon vihaa ja katkeruutta. Äitisi elämä kuullostaa masentuneen ihmisen elämältä ja luulen ettei hänkään ole välttämättä ole kaikkeen pystynyt vaikuttamaan. Toivon että pystyisit antamaan äidillesi anteeksi, ehkä oman äitíydesi myötä kasvat ymmärtämään myös omaa äitiäsi ja hänen elämää.Vanhemmuus on joskus epäonnistumista, ja on paljon asioita joilta emme pysty lapsiamme suojelemaan vaikka kuinka sitä haluaisimme.On varmasti ollut todella rankaa elää äidin itsemurha ajatusten keskellä,puhu vaikeasta asiasta äitisi kanssa ja kysy vastauksia mieltäsi askarruttaviin asioihin,anna äidillesi mahdollisuus anteeksipyytämiseen ja itsellesi anteeksiantoon,luulen että se toisi helpotusta elämääsi ja purkaisi vihaa sisältäsi.
t.patinatar
Moi Adrienne.
Minullakin on jäänyt suruja lapsuudesta. Ilman erästä ystävääni olisin nyt varmaan ollut kuolleena jo useiden vuosien ajan. Olin niin masentunut (olen ajoittain edelleenkin) ja todella itsetuhoinen. Minullakin oli kotoa opittuja tukahduttuja surun ja vihan tunteita, jotka purkautuivat hallitsemattomina raivonpuuskina itseni vahingoittamisena. Mutta minun tarinani on asia erikseen.
Kysyit mitä voisit tehdä, mistä aloittaa solmujen selvittäminen. Oletko käynyt juttelemassa kenellekään? Jos et, niin minun neuvoni on että soittaisit heti ajan terveyskeskuslääkärille. Sano että asia koskee lähetettä mielenterveyspuolelle. Tulosta vaikka kirjoittamasi viesti täältä tukinetistä ja ota se mukaasi vastaanotolle, jos tuntuu siltä että on vaikea alkaa puhumaan ventovieraalle tai omalle lääkärille. Lääkäri varmaan haluaa määrätä sinulle mielialalääkkeitä, mutta kannattaa ensin ottaa selvää niistä ennen kuin aloittaa niiden syömisen: mahdolliset sivuvaikutukset, "vieroitusoireet" ym. Muista että lääkäri on siellä sinua varten.
Kauniita syyspäiviä! 🙂🌻
mulla on samanlaisia tunteita ollut, kuin ketjun aloittaneella.
mun mutsi oli ihan holtiton. kaikki mitä muistan alkaa siitä kun olin 5-vuotias ja asuimme maalla isän ja äidin, sekä veljieni kanssa. olin juuri viikon päästä täyttämässä 6-vuotta kun äitimme keksikin ettei hän enää tahdo olla isäni kanssa. äiti oli löytänyt kaupungista uuden miehen ja nyt isä oli tiellä. koska äitini pelkää aina joutuvansa syntipukiksi, hän maksoi kummisedälleni että juottaa isäni känniin ja murskaa kovia kolmiolääkkeitä juomaan, joten tulos olisi väkisinkin ero, tapahtui mitä tahansa. erohan siinä tuli, sillä isä ajoi hirmuisessa kännissä kotiin ja sammui sohvalle. äitihän ei siitä pitänyt, eihän juonen niin pitänyt mennä. hän peitteli meidät lapset nukkumaan ja kun luuli meidän nukkuvan, paiskoi hän itseään kirjoilla ja löi päätään ovenpieleen niin että kaikki luulisivat isäni hakanneen hänet. isäkin luuli niin aamulla kun heräsi. seuraavana päivänä kun isä meni töihin, me muutimme pois jättämättä hänelle mitään viestiä olinpaikastamme tai mistään.
kun sitten asuimme kaupungissa, äitimme peloitteli että isä oli sanonut tappavansa meidät jos tapaamme. tietenkin uskoin, lapsi kun olin. pelkäsin kamalasti mennä kouluun tai olla ulkona. kaupunkiin muutto oli muutenkin huono idea, sillä kun täytyin 6-vuotta, äiti päättikin että nyt olen tarpeeksi vastuuntuntoinen hoitamaan perheen asioita. jouduin maksamaan vuokraa, käymään kaupassa heti koulun jälkeen, siivoamaan ja laittamaan ruokaa. äiti nai ketä huvitti ja jouduin aina valehtelemaan edelliselle miehelle että äiti ei ole kotona, vaikka hän olikin jo seuraavan kanssa jossakin. se oli kamalaa aikaa.😝
kun sitten olin 15-vuotias ja äiti tapasi miehen joka oli aivan liian hyvä hänelle, muutimme tuon miehen kanssa asumaan hieman kauemmaksi kaupungista. vihasin sitä uutta paikkaa, mutta tuo mies oli kiltti ja hän oli ensimmäinen joka huomasi pahan oloni. hän jaksoi auttaa, opetti minua kokkaamaan kaikkea erikoista ja haki minut keskellä yötä milloin mistäkin, minne äiti oli minut vienyt. kun sitten vanhempi pikkuveljeni kuoli yllättäen jäämällä auton alle, äiti sekosi täysiä. hän jaksoi huutaa 16-vuotis päivänäni että "mikset sä ämmä voinut kuolla? eihän sua kukaan rakasta!". pian veljeni kuoleman jälkeen muutin omilleni, en enää kestänyt "äitiä" joka ei koskaan kunnioittanut minua, riisti lapsuuteni, sekä punoi jatkuvasti juonia eikä ollut koskaan luottamuksen arvoinen.
olin silmittömän turhautunut, vihainen ja väkivaltainen tuolloin.
oma koti oli kuitenkin pelastukseni. korjasimme välit isäni kanssa ja olin kovin rakastunut. elämä todella alkoi rullata. kun äitini huomasi minun hyvän oloni, hän päätti tuhota sen. kun olin raskaana ensirakkudelleni, äitini auheutti keskenmenon lyömällä minua mahaan kerta toisensa jälkeen ja repimällä hiuksista. hän huusi koko ajan kuinka minun ei kuulu lisääntyä, olen suurin virhe maailmassa, minun pitää kuolla.
äitini jopa pilasi välini isääni, josta oli tullut jo kovin tärkeä minulle. jouluna 2005 sitten sanoin äidilleni etten tahdo hänen pitävän yhteyttä minuun, en tahdo kuulla hänestä sanaakaan, sillä hän vain tuo pahaa oloa eikä minun tarvitse kestää sitä.
nyt olen onnellinen ettemme ole väleissä. minun ei tarvitse kuulla kuinka epäonnistunut ihminen olen, kuinka maailmassa ei ole sijaa minulle, miksei vain voisi kuolla jo. olen vapaa hänen juonistaan, siitä pahasta olosta minkä hän jatkuvasti aiheutti, sekä hänen valheistaan joita riitti.
viime jouluna (2006) äitini toi yhtäkkiä pikkuveljeni tavarat isäni kuistille. olimme viettämässä isäni ja veljieni kanssa joulua, kun yhtäkki kuistille olikin ilmestynyt kymmenittäin muovipusseja. aloimme tonkin niitä isäni kanssa ja huomasimme että ne olivat pikkuveljeni tavaroita. isäni soitti äidillemme ja ihmetteli mitä on tapahtunut. äitiä ei saatu kiinni ja hänen miehensä sanoi että he lähtevät ulkomaille, kakara on vaan tiellä. äitini vaihtoi lapsensa ulkomaan matkaan! vuotta aikaisemmin hän oli repinyt veljeni isäni luota, jättänyt vain lapun pöydälle että "älä yritä tavoittaa" ja nyt sitten tuonut takaisin kun poika oli "tiellä". maailman kauhein tunne oli kun pikku veljeni itki jouluna kuinka äiti ei rakasta häntä. mitä siihen sitten sanoa? "äiti on sairas. ei tää johdu susta." lohduttavaa.
nyt kukaan lapsista tai isäkään ei ole kuullut äidistämme mitään. minua ei edes kiinnosta kuulla, mutta harmittaa veljieni puolesta, sillä he tahtovat äidin, olihän millainen tahansa sitten. ☹️