Voimia sinulle! Tapauksesi on lähellä omaa tilannettani, ja siksi sympatia on suuri. Yhteinen elämäntoveruus painaa jo paljon myös jatkosta päättämisessä, vaikka toinen olisi toiminut hyvin tyhmästi ja itsekäästi. Ei se hänen tekonsa välttämättä kerro sinusta tai liitostanne paljonkaan. Hänen päässään sen sijaan voi olla hyvinkin tiedostamatta jotain halua vielä kerran kokea jotain jännitystä tms. Kamalaa, että sen johdosta toinen kärsii.

Kirjoita, puhu asiasta, itke. Kuukausia siinä pahimmassa surussa menee. Ei se vaan helpota vähemmästä. Kokemusta on. Sitten se vähän helpottaa ja tulee toisenlaisia tunteita. Olen itse ajatellut, etten ehkä pysty koskaan antamaan aidosti anteeksi mutta voin jotenkin elää tapahtuneen kanssa ilman että kärsin koko ajan.

Kauhea lukea, miten yleistä pettäminen avioliitoissa nykyään on, kun tietää, mitä tuskaa se aiheuttaa.

Tämä aika on kyllä todella kamalaa. Hetkittäin alan nähdä tilannetta niin kuin ulkopuolelta, ja tajuan, kuinka huonosti minua on kohdeltu, ja ettei ex-mieheni todella ansaitse minun kaltaistani ihmistä. En ole  virheetön itsekään, mutta ex-mies ei ole sanallakaan koskaan sanonut, että voisin käyttäytyä jotenkin toisella tavalla, vaikka esim. syksyllä ärtyneisyyden aikana kysyin useita kertoja, voisinko jotenkin auttaa häntä, helpottaa hänen oloaan. Olen todella tunnollinen ja kiltti ihminen, ja tein lähes kaikkeni auttaakseni miestä, jonka luulin kärsivän burn outista tai masennuksesta.

Kaikista kamalinta on se, että tuntuu kuin ei edes tuntisi koko ihmistä. Pitemmän salasuhteen jälkeen joutuu kyseenalaistamaan lähes kaikkea suhteessa, mikä on ollut totta/mikä ei. Jouduin varamaan sukupuolitautitestit, vaikka mies kivenkovaa väittää, ettei seksiä heidän välillään ole ollut meidän suhteen aikana. En kuitenkaan tätä voi enää uskoa.

Muutama kuukausi sitten elimme vielä tavallista arkea, nyt kodistamme on tullut jo ostotarjouksia ja joudun muuttamaan täältä pian. Ex-mieheni paljasti nyt olevansa suhteessa tämän naisen kanssa, yllätys yllätys. Enää ei kuitenkaan mikään valhe tai muu pysty minua loukkaaman, olen jotenkin turta tästä kaikesta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe

Hei, täällä yksi kohtalotoveri lisää tähän joukkoon. Yhdessäoloa yli 15 vuotta, avioliitto, kaksi lasta, iso talo. Sielunkumppanuutta, ystävyyttä, suurta rakkautta.

Kaksi viikkoa sitten paljastui 1,5 vuoden salasuhde mieheni puolelta. Täysin vahingossa löysin jotain, mikä ei ollut tarkoitettu minun silmilleni. Suhde on päättynyt pari kuukautta sitten kuulemma yhteisestä päätöksestä.

Kaksi viikkoa on mennyt sumussa. Ensimmäiset päivät täydessä shokkitilassa, viha ja raivo olivat päällimmäisinä. Nyt isoimmat tunnekuohut ovat rauhoittuneet ja tilalle on tullut surua, pettymystä, turtaa oloa.

Aiomme yrittää korjata suhteemme. Olemme puhuneet jo paljon ja taustatekijät, miten tälle on koskaan voinut olla sijaa parisuhteessamme, alkavat hahmottua. Mieheni on aidosti syvästi pahoillaan. Sanoo rakastavansa. Kai minä sen uskonkin.

Tunteet ovat kovin ristiriitaiset. Toisaalta en voi edelleenkään uskoa sitä kuinka hän on noin tietoisella toiminnalla valinnut rikkoa minut ja parisuhteemme. Toisaalta tunnen myötätuntoa, näen hänen tuskansa. Ehkä ajattelen, että kaikki me teemme elämässämme virheitä. Haluan antaa toisen mahdollisuuden, koska rakastan ja pelissä on paljon. Olenko liian kiltti? Sitä kysyn itseltäni jatkuvasti.

Minua on petetty elämässäni ennenkin. Itseasiassa kaikki kumppanini ovat tehneet minulle niin. Tämä lisää tuskaa, sillä ajattelin että HÄN ei koskaan satuttaisi minua kuten kaikki muut aiemmin. Itsetuntoni on lyöty jälleen miljooniin palasiin. Mietin, estääkö tämä seikka minua lähtemästä? Tämän miehen metkut tiedän ja pidän tempun uusimista pienenä todennäköisyytenä. Muista maailman miehistä en tiedä mitään, miksei seuraavakin tekisi minulle niin...

Tämä on todella vaikeaa. Itsekin haluan saada suhteemme toimimaan, ja uskonkin että se voisi olla mahdollista. Mieheni sanoo tekevänsä kaikkensa sen eteen.

Asia joka minua kovin mietityttää, on se miten pystyn harrastamaan seksiä mieheni kanssa ilman, että kamalat mielikuvat tunkeutuvat tajuntaani. Kuinka joku muukin on saanut köllöttää tässä kainalossa hommien jälkeen. Kuinka joku muu on eri ruumiin osiin koskenut. Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan. Erikoinen asia on myös se, että pitkällisten yhteisten keskustelujen jälkeen olen taas alkanut haluamaan miestäni. Ajattelen sen johtuvan siitä, että kauan kadoksissa ollut emotionaalinen yhteys on jälleen löytynyt. Tunnistaisikohan kukaan muu samaa? Onkohan tämä normaalia? Tämäkin tuntuu nyt hyvin ristiriitaiselta. Aiemmin kärsin haluttomuudesta, ja senkin juuret ovat keskustelun myötä löytyneet meidän välisen aidon yhteyden puutteesta. Sekin tuntuu sairaalta, että kaksi viikkoa uskottomuuden paljastumisen jälkeen harrastaisimme villiä seksiä.

En olisi koskaan toivonut päätyväni tälle palstalle. Enkä toivoisi tätä kenellekään muullekaan. Helpottavaa kuitenkin huomata, että ei ole yksin. Jaksamista teille kaikille jotka olette samassa veneessä kanssani.

Sinun tarinasi kuulostaa varsin samanlaiselta kuin omani. Se löytyy tästä keskustelusta aikaisemmin.

Uskon, että meillä miehen uskottomuus johtui osittain minun haluttomuudesta. Vaikka siltikin pettäminen on väärin, enkä syytä itseäni! Mutta siis, kun minulle paljastuivat kaikki ne kauheudet, niin tietenkin olin järkyttynyt ja jollain tasolla olen yhä. Mutta kyllä meilläkin se alkujärkytyksen jälkeen vaihtui intohimoiseen seksiin. Se oli aivan hullua, vaikkakin ihanaa. Muistan puhuneeni siitä myös terapeutille ja hän sanoi sen olevan normaalia. Sittemmin himot ovat "normalisoituneet". Minulla oli sama pelko, että miten voin mitään enää tehdä miehen kanssa sängyssä, kun tiedän, että joku toinen on tehnyt samoja juttuja tai mitä lie hänen kanssaan. Mutta niiden ajatusten kanssa auttoi kyllä mieheni puhe silloin kun tilanne oli akuutimmeillaan. Keskustelimme paljon siitä, miksi niin kävi. Ja mieheni osoitti suurta katumusta, se varmasti auttoi. Ymmärsin ettei se toinen ollut välttämättä sängyssä yhtään parempi kuin minä. Ja mieheni sanoi useasti ettei hän koskaan lakannut haluamasta minua.

Mutta näin yli kahden vuoden jälkeen mietin yhä miten se oli mahdollista, että toinen voi tehdä niin. Kyllä se arvet jätti. En usko, että pystyn unohtamaan sitä ikinä.

Hei Porridge, olinkin lukenut tarinasi ja se kuulosti niin kovin samaistuttavalta. Miten teillä nyt menee, tapahtuneesta kun on kulunut jo pari vuotta? Onko luottamus palautunut?

Täällä on tunteet pinnassa, päivät vaihtelevat. Toisiin päiviin on mahtunut jo useamman tunnin pätkiä kun mieleni ei askartele asian parissa. Meillä on ollut hyviä hetkiä. Hauskaakin. Sitten vihan tunteet lyövät yli kuin aalto ja haluan taas tietää kaikki yksityiskohdat asiasta. Vaikka tiedän ettei se mitään muuta, minun on pakko saada tietää. Mieheni vetoaa jonkin verran siihen, ettei muistakaan kaikkia asioita ja tämä saa minut raivon valtaan. En tiedä uskonko sitä, että hän kertoo minulle kaikkea. Epäilen, että hän voisi jättää jotain kertomatta ettei satuttaisi enempää. Näinhän hän on toiminut 1,5 vuoden ajan suhdetta piilotellessaankin.

Olemme keskustelleet paljon ja yhteys on auki. Tällä viikolla käymme pariterapiassa katsomassa mitä siellä olisi annettavaa tilanteeseen.

Hei särki22. Minullakin tunteet vaihtelevat edelleen joka päivä, vaikka toki minut jätettiinkin. Toisina päivinä olen äärettömän vihainen exälleni, toisina päivinä olen kiitollinen hyvistä ajoista mitä meillä on ollut. Odottelen, josko aika tekisi tehtävänsä. Minäkin vaadin exältäni tarkat tiedot, mitä on tapahtunut. Ymmärsin kuitenkin sen, että minun on myös kestettävä vastaukset, mitä sieltä tulee. Itselleni tuntui tärkeältä saada tietää "salasuhteen aikajana", jotta osaan peilata sitä omaan todellisuuteeni.

Muutoin oma oloni on tasoittunut hiukan viikkojen kuluessa. Minulla on päivissä pieniä hetkiä, kun en asiaa enää mieti. Olen kuunellut storytellistä kirjaa : Chumplady - leave a cheater, gain a life. Jos englanti sujuu, niin suosittelen kaikille kuuntelemaan tätä. Nimestä huolimatta tässä kirjassa selitetään erittäin hyvin pettäjien käyttämiä manipuloimis/peittely/valehtelutaktiikoita, joista itse ainakin tunnistin lähes kaikki. Hiukan etäisyyttä suhteeseen saaneenani tunnistan, että exäni käytti ainakin seuraavia "taktiikoita": blame shifting, gaslighting ja pick me - dance. Loukkaavinta on ollut juurikin tuo "gas lighting", jolla ex sai minut tuntemaan itseni jotenkin "sekopäiseksi". Huomasin exäni ärtyneisyyden, poissaolevuuden, vetäytyneisyyden, jonka ex kuittasi aina sanomalla, että ei ole ärtynyt, ei ole vetätyvä, ja minä itse keksin kaiken. Ajattelin välillä oikeasti olevani  sekoamassa. Loppuaikana mieheni myös käänsi kaiken minun syykseni, (blame shifting) ja tämä oli myös erittäin kauheaa. On ollut lohdullista kuulla ,että nämä kaikki kokemukset ovat hyvin tyypillisiä. Myös fisherin jälleenrakennus- kirjaa suosittelen kaikille. Erityisesti luku kapinasta kuvasi exääni erittäin hyvin.

Pettäminen on kyllä antanut minulle jotain "hyvääkin", jos näin voi sanoa. Tuntuu, että olen huomattavasti empaattisempi muita ihmisiä kohtaan. Kadulla kävellessäni usein ajattelen, että enpä tosiaan tiedä, mitä tuokin nainen/mies käy läpi. Onkohan siinäkin joku, joka on samassa veneessä kanssani?

Moi Lena123 🤍

"Minäkin vaadin exältäni tarkat tiedot, mitä on tapahtunut. Ymmärsin kuitenkin sen, että minun on myös kestettävä vastaukset, mitä sieltä tulee. Itselleni tuntui tärkeältä saada tietää "salasuhteen aikajana", jotta osaan peilata sitä omaan todellisuuteeni."

Kuin omasta kynästäni tämä. Tuntuu jostain syystä tärkeältä tietää mitä olen itse puuhaillut silloin kun asioita on vehkeilty selkäni takana. Ja vastaukset kysymyksiin ovat satuttaneet aina, järjellä ajatellen niitä olisi turha penkoa. Jostain syystä siihen on pakottava tarve, ehkä sen kokonaiskuvan muodostamisen takia.

Gas lighting oli tuttu juttu meilläkin koko salasuhteen keston ajan. Syytin itsekin lopulta itseäni epäilyksistäni - siitä selittämättömästä tunteesta että kaikki ei ole kuten pitäisi. Yritin etsiä selityksiä omille tuntemuksilleni omasta mielenterveydestäni, lapsuudestani ja kaikkialta muualta kuin niistä loogisimmista selityksistä. En ole myöskään halunnut nähdä kaikkea, tai olen halunnut uskoa että asioille on jokin muu selitys. Esimerkiksi se, että puoliso tulee baari-illan jälkeen kotiin klo. 6, ei haise lainkaan viinalta, ja kaveri jonka kanssa väitti olleensa ulkona oli menossa työvuoroon seuraavana päivänä klo. 7. Tutkin silloin asiaa ja baarissa on tullut pilkku klo. 4:30. Oma selitykseni oli, että olen katsonut kaverin työvuorot väärin, ovat käyneet pitkän kaavan mukaan grillillä ja siksi kesti. Mies väitti tuolloin, ettei voi tietää miksei haise viina, "eikai se sit aina haise". Ja tuon koko syötin nielaisin koska en uskaltanut laittaa miehen selkää seinää vasten ja tiristää ulos sitä totuutta jota en olisi kestänyt kuulla. Huoh...

Tuon empatiakyvyn muutoksen tunnistan myös! Ja olemme keskustelleet tästä mieheni kanssa ja hänellä on sama kokemus. Ajattelen, että kun on omia vaikeuksia on helpompi ymmärtää muita. Ja kun tietää, että aina tämmöiset isot kriisit eivät näy selkeästi ulkopuolellemme. Tai se voi näkyä vaikka kollegan kireässä ja töykeässä käyttäytymisessä. Meillä kaikilla on elämässämme vaikeuksia.

Meillä menee mukavasti asia eteenpäin. Työstämme suhteemme kipukohtia. Pariterapia alkaa kun saamme palvelusetelipäätöksen. Tahtotila jaykaa yhdessä on kova molemmilla. Helppoa tämä ei ole, mutta uskon suhteemme lujittuvan täysin uudella tavalla tämän kokemuksen myötä. Omaa kriisiäni käsittelen hiljalleen yksilöterapiassani. Kyllä tämä on muuttanut koko elämäni kertaheitolla. Mutta uskon että monella osa-alueella lopulta aiempaa paremmaksi.

Täällä myös yksi vertaistukea kaipaava. Tuntuu, että eronneille löytyy helpommin vertaistukea, mutta uskottomuuskriisistä selviytymiseen yhdessä sitä on vaikeampi löytää.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli 20 vuotta ja meillä on kaksi peruskouluikäistä lasta. Vuosi sitten sain hyvin traumaattisesti tietää, että miehelläni oli 3kk suhde toiseen naiseen. Suhde loppui, kun he jäivät kiinni. Naisella oli myös lapsia ja mies. Suhde oli todella todella todella törkeä. Mieheni tapasi loppuvaiheessa naista salaa päivittäin, edes pienen hetken, jos ei enempään ollut mahdollisuutta. Meidän ja naisen lapset olivat tavanneet toisensa yhteisen ulkoilun merkeissä "sattumalta". Minä olin tavannut naisen. Suhde oli yksinkertaisesti todella loukkaava ja törkeästi minun silmieni alla hoideltu. Samalla selvisi, että miehelläni oli myös ollut epäsopivaa viestittelyä ja minulta salattuja tapaamisia toisenkin naisen kanssa, mutta tämän naisen kanssa ei tapahtunut mitään fyysistä.

Melko heti sen jälkeen kun sain tietää, päätin että erotaan. Kahdessa viikossa asian selviämisestä minulle, olimme jo muuttaneet mieheni toiseen osoitteeseen. Vaikka olin todella loukattu, päätin, että hoidamme eron ja lapset yhdessä ja hyvässä sovussa. Olin surusta ja järkytyksestä aivan sekaisin, enkä saanut syötyä enkä nukuttua. Eroaminen tuntui todella pahalta ja väärältä. Olemme kuitenkin viettäneet yhdessä koko aikuiselämämme. Heti uskottomuuden paljastuttua puhuimme ja itkimme enemmän kun koskaan koko suhteemme aikana. Ymmärsin, että olen tehnyt itsekin paljon virheitä. Olin halunnut muuttua, mutta en pystynyt. Meidän parisuhde sellaisenaan, kun se oli ennen uskottomuutta, oli jo käytännössä ohi. Emme pystyneet sitä ennen kriisiä silloin korjaamaan, vaikka yritimme pariterapiassakin. Emme olleet aiemmin tahoillamme valmiita muuttumaan. Päätimme lopulta jatkaa yhdessä ja tehdä elämästämme yhdessä parempaa. Mieheni asui eri asunnossa noin 4 kuukautta, jonka aikana vietimme kyllä tiiviisti aikaa yhdessä ja perheenä. Sen jälkeen muutimme takaisin yhteen.

Parisuhde on nyt parempi kuin mitä se oli ennen uskottomuutta. Kävimme noin vuoden pariterapiassa. Minä itse olen kuitenkin aivan rikki, nyt ehkä jopa enemmän kun vuosi sitten. Olen käynyt noin vuoden yksilöpsykoterapiassa ja käyttänyt mielialalääkitystä. Oma olo on kuitenkin todella huono hyvin usein. Välillä on onneks parempiakin päiviä. En pääse mitenkään yli miehen suhteesta. Se toinen nainen on mielessäni joka päivä, ehkä jopa joka tunti. Pelkään törmääväni siihen. Kerran törmäsinkin, ja se oli aivan kamala kokemus. Jotenkin konkretisoi kaiken, että tuotako mieheni on koskettanut, tuolle jakanut syvimmät tuntonsa. Seksiä meillä kyllä on, vaikka ennen kriisiä minun haluttomuus oli iso ongelma. Olen ymmärtänyt, että suhteen emotionaalisen yhteyden ollessa huono, seksiäkään ei voi minun taholtani olla. Luottamusta ei ole, enkä tiedä miten sen saisi takaisin. En nyt jatkuvasti elä pelossa, että mieheni on pettäisi, mutta sellaista täyttä luottamusta siihen, että hän on tässä minua varten nyt ja tulevaisuudessa, ei enää ole. Olo on turvaton. Itsetuntoni on tuhottu. Tuntuu, että elän vain miestäni ja lapsiani varten, mutta itsestäni en välitä yhtään.

Voi miten ikävältä kuulostaa @Rikkinäinenyhä😥 Ikävää, jos koet unohtaneesi itsesi. Muista kuitenkin, että vuosi tällaisen asian käsittelyssä on lyhyt aika. Minulle terapeutti sanoi, että kolmen vuoden päästä tapahtuneesta, asiaa voi ehkä katsoa ja olla "jaahas, tuostakin selvisin".

Hei, 

Minulla suhdetta takana vasta reilu 2v. Kumppanini on erittäin menevä ihmistyyppi (alkoholi aina vahvasti menoissa mukana) ja siksi vietänkin paljon aikaa yksikseni ja tietty töissä käyden. Viime vuonna loppu talvesta tulin yövuorosta kotiin ja yllätin kumppanini harrastamasta seksi kaverinsa kanssa eikä asiaa auttanut yhtään se että molemmat olivat kännissä. Olen aina sanonut että jos minua pettää niin se on sitten siinä. Asiaa puitiin ja sitä keskustelua oli paljon. Hän vannoi rakkauttaan ja lupasi ettei niin enää tapahdu. Joten uskoin häntä ja annoin anteeksi. Jatkoimme suhdetta.

Täytyy tähän väliin sanoa että meillä meni hyvin ennen tätä pettämis asiaa ja myös sen jälkeen. Seksiä ei koskaan meidän suhteesta ole puuttunut eikä myöskään läheisyyttä. Kauniita sanoja sanoimme toisillemme päivittäin ja sanomme edelleen.

Nyt pari päivää sitten näin hänen pussaavan kaveriaan huulille ja siitäkös tulistuin todella paljon. Siitä tuli sitten riita mutta kumma kyllä hän vaan kuunteli kiltisti (aiemmin olisi kääntänyt asian jollain syyllä minuun) ja sanoi että se oli vain kaveripusu puolustuksekseen. Täytyy sanoa että minä en kavereita pusuttele huulille enkä tiedä onko muilla tapana tehdä niin. Jotenkin olen epäileväinen koko asian suhteen. Olen neuvoton koska jos annan taas tämän anteeksi niin mitä sitten seuraavaksi tapahtuu...

Onko kaikilla muilla tapana pusssata kavereitaan huulille?  Ja miten uskollisuus nykyään käsitetään?

Itse olen ollut uskollinen koko suhteemme ajan. Pettäminen on pahin loukkaus kumppaniaan kohtaan ja loukattu olo minulla onkin, joten ymmärrän todella hyvin kaikkia tänne kirjoittaneita joita on petetty. Ja oikein paljon kiitoksia että sain tänne purkaa tarinani koska en voi asiasta puhua yhtään kenellekkään.