Kymmenen kuukautta sitten saimme pienen suloisen tyttövauvan joka on melkein aina iloinen, ei pahemmin itke ja leikkii mielelläään. Äitinsä taas kokee joka päivän ahdistuksena, jo raskausajan alkupuolelta lähtien. Yhtään päivää ei mene ettei vaimoni syyttäisi minua milloin mistäkin, itse asiassa joka aamu alkaa syytöksellä, ja uusi syytös tulee parin tunnein välein siihen asti että käymme nukkumaan. En saa nukkua samassa huoneessa vaimoni ja tyttäreni kanssa, koska muka saatan vauvan vaaraan, mutta on myös väärin nukkua toisessa huoneessa, koska en ansaitse saada nukkua enemmän kuin vaimoni. En hänen mukaansa osaa vaihtaa vaippaa, en osaa tehdä maitoa, en osaa tiskata astioita tai laittaa ruokaa, en osaa siivota tai puhdistaa, en osaa kantaa vauvaa oikealla tavalla enkä valita oikeita vaatteita jne. Lista on loputon ja sen tehtävä näyttää olevan mahdollistaa riiteleminen tllanteesta riippumatta: jos jossakin asiassa voin tehdä valinnan kahden vaihtoehdon välillä, niin molemmat ovat varmuudella väärin.

Omasta mielestäni nämä syytökset ovat kohtuuttomia. Työni antaa minulle mahdollisuuden olla melkein koko päivä kotona ja viettää aikaa lapsen kanssa, mutta on kuulemma väärin jos leikin vauvan kanssa, koska elämä ei ole leikkiä. Ennen lapsen syntymää join pari kolme pulloa viiniä viikossa illlallisen kanssa, mutta kymmenen kuukauden ajan en ole juonut tippaakaan mitään jossa olisi alkoholia. Silti vaimoni syyttää minua alkoholistiksi.

Jos tarvitsen apua vauvan kanssa – juuri tänä iltana yritin antaa vauvalle kylvyn koska hänellä on jotain ihottuman kaltaista johon suositellaan lääkekylpyä, ja kysyin vaimoltani missä kylpyveden lämpömittari on – niin vaimoni ei suostu neuvomaan vaan kysyy kuinka pärjäisin jos häntä ei olisi. Ongelmana on se että hän järjestelee koko ajan kaikkien tavaroiden paikkoja, kieltäen minua siirtämästä niitä mutta myös kertomatta tai näyttämättä minulle minne hän tavarat sijoittaa.

Ongelmat alkoivat raskausaikana mutta niiden juuret saattavat olla kauempana. Tapasimme 12 vuotta sitten kun hän oli opiskelija ja minä töissä. Olen häntä kymmenisen vuotta vanhempi ja minulla oli aikaisemmasta suhteesta lapsi, tavatessamme kahdeksanvuotias, joka asui toisaalla ja jota tapasin vain pari kertaa vuodessa, jouluna, syntymäpäivänä ja kesälomalla.
Elimme yhdessä kahdeksan vuotta kunnes eräänä päivänä, jolloin sisareni oli meillä vieraisilla, hän ilmoitti että hänen pitääkin lähteä ulkomailla asuvan sisarensa luo – siitä vaan, mitään aikaisemmin sanomatta. Itse asiassa hän meni ulkomailla uuden poikaystävänsä kanssa, hieman minua vanhemman ’liikemiehen’ kanssa, ja sisar, sisaren mies sekä vaimoni äiti kaikki valehtelivat minulle matkan tarkoituksesta. Osoittautui että suhde oli alkanut puolisen vuotta aikaisemmin ja se tuli jatkumaan vielä toiset puoli vuotta, vaikka osoitinkin vaimolleni (eli silloiselle tyttöystävälleni) että hänen uusi kavaljeerinsa oli naimisissa eikä aikeissakaan erota.

Kun tyttöystäväni tuli takaisin, hän vietti viikonlopun muka tyttöjen kanssa mutta lähetti sitten lauantaiyönä tekstiviestin jossa ilmoitti olevansa nyt kihloissa. Itse olin kosinut häntä kahdesti ja saanut rukkaset. Onnittelin rakastani vilpittömästi, mutta hän soitti sitten ja jätti puhelimen päälle sängyn viereen jossa hän rakasteli äänekkäästi uuden ystävänsä kanssa.

Ollessani yksin kotona löysin valokuvia joista ilmeni että tyttöystäväni oli vuosien ajan ollut internetin palstoilla joissa ihmiset etsivät suhteita, ja että hän oli ottanut kuvia noin kahdesta kymmenestä miehestä joiden kanssa hän oli käynyt ravintoloissa, diskoissa tai viettänyt öitä silloin kun hän oli kertonut minulle olevansa lastenvahtina.

Kun suhde tämän ’liikemiehen’ – joka osoittautui lukemattomia konkursseja tehneeksi huiputtajaksi – kanssa lopulta päättyi, tyttöystäväni löysi vielä toisen naimisissa olevan miehen, joka ei häntä sen paremmin ottanut. Sitten hän tuli takaisin ja menimme vajaata vuotta myöhemmin naimisiin. Minun piti lopettaa kaikki yhteydenpito lapseeni minkä tein raskain mielin. Minun on hyvin vaikea tunnustaa itselleni että olen hylännyt ensimmäisen lapseni jota rakastin ja rakastan edelleen hyvin paljon. Vaimoni lupasi olla uhkailematta jättävänsä minut – uhkaus joka oli kuulunut hänen vakioarsenaaliinsa.

Hän ei ole lopettanut tätä vaan pari kertaa viikossa uhkailee edelleen. Seksiä emme ole tietenkään harrastaneet syntymän jälkeen kertaakaan, enkä muista yhtään kertaa kymmeneen kuukauteen kun hän olisi sanonut mitään minulle jonka voisi tulkita ystävälliseksi huomautukseksi, hellyyden tai rakkauden osoitukseksi tai kiitokseksi mistään. Se että teen omat työni yöaikaan – vaimoni ei ansaitse rahaa vaan tekee kotitöitä ahkerasti – ei myöskään ansaitse kiitoksia.

Onko tässä suhteessa mitään mieltä?