Väsyvyys saa joskus haluamaan luovuttaa
Olen kahden ihanan alle kouluikäisen lapsen äiti. Lapset ovat vilkkaita ja joskus vaativia, mutta luonteeltaan kultaisia, luovia ja fiksuja pieniä ihmisiä. Mies on myös menossa mukana, hän on vastuullinen ja rakastava, mutta hänellä on sairaus, joka aiheuttaa väsymystä, ja on siksi voimiltaan rajoittunut.
Itselläni on ADHD:n pääasiallisesti tarkkaamaton muoto, ja sen liitännäisenä toistuva masennus ja väsymisalttius. En jaksa kuten muut, ja teen lyhennettyä työaikaa. Silti tuntuu että ihan naurettavatkin asiat vievät voimat. Koti on sekainen, koska kun voimia on, teen mieluummin lasten kanssa jotain kivaa kuin siivoan. Unohtelen jatkuvasti päiväkodin lappuja, kurahousuja ja kaikkea mahdollista. Iltaisin hötkyilen iltapesujen kanssa, kun haluan vain sohvalle rötväämään.
Minulla oli kesällä ja syksyllä masennusjakso, ja siihen on lääkitys. Enää en usko olevani masentunut, koska iloitsen ja nautin kivoista hetkistä lasten kanssa, työstäni, elämän pienistä iloista jne. Suunnittelen kaikkea kivaa innoissani ja niin edelleen. Silti tämä väsyminen ja energianpuute masentaa, ja vähän kausittain mielen valtaavat itsetuhoiset ajatukset. Moraalini ei salli lasten hylkäämistä noin vain, tuntuu että heille pitäisi selittää, miksen jaksa elää. Ja eihän sellaista osaa, tai minä en ainakaan tiedä miten. Lapsista näkee, että olen heille rakas ja tärkeä, eiväthän he pienet paremmasta tiedä.
En tiedä miksi kirjoitin, jokin minussa moittii tyhmästä säälin hakemisesta, mutta oikeastikin haluaisin kuulla, onko muita äitejä tai isiä, joille normaalit pikkujututkin ovat joskus ylivoimaisia, ja miten te selviätte ja teette lastenne elämästä mahdollisimman hyvää? Ja olenko ihan kauhea äiti kun en meinaisi aina jaksaa elää?
Hei.
Minulla lapset ovat jo isoja ja omillaan opiskelemassa.
Myöskään minulla ei ole ainakaan diagnosoitu ADHD:ta, vaikka sitä vahvasti välillä epäilenkin. On niin tuttua tuo mitä kerroit! Minun oli aikanaan vain opeteltava priorisointi;
otin ja otan vain sen verran tehtävää kuin tiedän jaksavani. Kyllä, se koti pitäisi siivota ja pyykit silittää ja vaikka mitä, mutta ei ne perässä tule jos jätän yhden jutun huomiselle ja toisen toiselle päivälle jne.Oli pakko opetella laskemaan rimaa: kun en jaksa niin en jaksa. Minä olen tällainen ja minun pitää hyväksyä se!
Ei ihme että väsyy ja väsyt kun koko ajan kulkee ylikierroksilla! Opettele hidastamaan vauhtia ja vaatimuksia, ihan tietoisesti. Älä vertaa itseäsi siihen mitä muut kertovat tekevänsä ja miltä toisilla ulospäin näyttää. Ethän voi tietää mitä se näille "perfekteille" emännille maksaa! Itsensä loppuun ajaminen ei hyödytä ketään!
Ja ne lapset; he ovat pieniä vain niin vähän aikaa! Anna heille aikaasi ja läsnäoloasi. Ennen kuin arvaatkaan ovat he jo lentoon lähdössä, omaan elämäänsä! He tulevt muistamaan äidin jolla oli aikaa ja jonka kanssa kokoi tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Se perusturvallisuus joka on kaiken terveen kasvun ja elämän pohja!
Ja ainakin minä saan kuulla olevani se maailman paras äiti, ihan tällaisena minuna itsenäni!
Kiitos kovasti tuesta Olkinainen! Hurjan lohdullista tekstiä, kun tuntuu että kaikki muut ovat reippaita ja tehokkaita. Omaa hidasta tahtia on vain vaikea muistaa ja hyväksyä.
Inhottaa kun en pääse irti näistä luovuttamisajatuksista, niitä vain tulee, vaikken haluaisi. Tänäänkin olen tosi hyödyllisesti maannut sohvalla ja etsinyt tietoa, miten lopettaisin elämäni. Tiedän tasan tarkkaan, etten kuitenkaan saa sitäkään aikaiseksi, vaan parin päivän päästä innostun taas jostain ja unohdan, etten jaksa enää elää itseni kanssa. Koska opin olemaan tuhlaamatta aikaa tuollaiseen, kun pitkäjänteisyyttä ei löydy edes itseni hengiltä ottamiseen? Tai onko joku päässyt noista ajatuksista pysyvästi eroon?