En ole ikinä kirjoittanut nettiin mitään mun ajatuksia. Pyörittelen niitä itsekseni. Ja pyörittelen. Kärsin ja pyörittelen.
Miehelleni ei voi puhua mitään. Tukea ei saa. Empatiaa ei ole. Itku, suuttumus, masennus ja ahdistus saavat vastaansa hiljaisuutta, kylmyyttä ja halveksuntaa. Meillä ei saa olla paha olo, vaan kaikki pitää piilottaa hymyn taakse. Kaikkihan on hyvin. Miksi olla onneton?
Kokeilen siis tätä kanavaa.
Olen hoitovapaalla. Elän monen mielestä elämäni onnellisinta aikaa. Ihana mies, ihana lapsi, talo, auto, vanhemmat elossa ja terveinä, itse ja perhe terveenä, työpaikat, kohtalainen toimeentulo, ystäviä. Saan olla kotona lapsen kanssa ja saan siitä vielä rahaa. Kaikki puitteet onneen. Miksi on vaan niin älyttömän paha olla?!
Lapsi valvottaa, vaikka täyttää kohta kaksi. Aamut alkavat tahmeasti. Tekisi mieli sulkea silmät ja jäädä sänkyyn. Yöt täyttyvät painajaisista ja valvotuista tunneista kuunnellen mieheni kuorsausta. Kun lapsen saa vihdoin nukkumaan, ei nukuta itseään. Kuinka luonto on näin järjestänyt?
Aamulla, kun lapsi on hereillä, noustava on. Aamurutiinit. Kaikki tuntuu raskaalta. Koska olen kotona, teen kaikki kotityöt. Lapsi takiaisena kyljessä. Teen mitä pystyn, taistelen aikaa vastaan. Koko ajan puunaan jostain kohtaa. Lapan pyykkiä koneeseen. Kerään leluja. Pesen tuttipulloja. Korjaan mieheni jäljiltä likaisia astiota, roskaa, likaisia vaatteita, kuitteja, tyhjiä kirjekuoria, sanomalehtiä. Sotku ehtii edelleni ja kämppä on koko ajan kuin pommin jäljiltä.
Kun tavattiin, mieheni oli ihana, ajattelevainen, empaattinenkin ja myös siisti. Osallistui kaikkeen kotityöhön. Pikkuhiljaa työt kallistuivat minulle, koska hän vaan jätti ne tekemättä. Saatoin sanoa siitä nätisti pyytäen tai lopulta raivoissani. Jotain saattoi tapahtua, mutta aina vähemmän ja vähemmän. Lopulta mikään sanominen ei auttanut. Nyt meillä on sanaton laki: ”se tehköön, jota häiritsee enemmän”. Ja se olen aina minä. Hän on todella epäsiisti ja antaa itsensä olla tekemättä mitään siisteyden eteen. Hän on jopa opetellut upeasti uskottavan tavan luvata asioita, joita ei koskaan aio toteuttaa. Sillä saa lisäaikaa. Ja lopulta en jaksa odottaa ja teen itse. Jos suutun ja rupean itkemään (aina suuttuessani), peli on menetetty. ”Säälittävä nainen, varmaan taas hormonit” -katse rutistaa viimeisetkin toivon rippeet. ”Älä jaksa”. ”Miks sä taas oot noin huonolla tuulella.”
Ei hän voi myötäelää minun väsymystäni, kun ei ole koskaan valvonut niin paljon kuin minä. Ei hän voi tietää sydämeni tuskaa, kun lapseni itkee, ja minä pidän häntä sylissä, ja teen samalla kaikki muut asiat. Hän ei ole äiti. Ja tämä äiti on siksi umpiossa.
Kun meillä on hauskaa, meillä on hauskaa. Kun mieheni työpäivä loppuu, yleensä tehdäänkin jotain kivaa. ”Lähdetään syömään jonnekin”. ”Mitä kivaa haluaisit tehdä?”
Mieleni huutaa: Mitä KIVAA? Miksi et voi auttaa minua? Miksi et voi imuroida? Miksi et voi ottaa lasta ja jättää minua hetkeksi YKSIN? Milloin MINUN työpäiväni loppuu?
Olen altavastaavana monissa muissakin asioissa. Olen kotona, joten olen taloudellisesti riippuvainen miehestäni. Kaikki tuki, mitä saan, menee yhteiseen elämiseen. Ostan ruokaa ja lapselle tarvikkeita. Mieheni maksaa palkastaan suuren osan kauppalaskuista sekä asumisemme kokonaan. Koska se on jo todella paljon, loppu on hänen rahaansa, jonka hän saa käyttää, miten huvittaa. Itse olen kahden vuoden aikana käynyt kerran kampaajalla. Päällepantavaa ei tunnu olevan, kaivetaan kaapista monen vuoden takaisia rytkyjä – mahtuivat tai eivät. Uudesta ripsarista saa vain unelmoida – sehän on kotiäidille täysi turhake. Haahuilen siis kotona meikittä, mustissa silmänalusissa, pukeutuneena vanhoihin verkkareihin ja tukka vedettynä ponnarille. Ponnistelen lapsen kanssa puistoon, missä muut äidit hehkuvat. Tietänette, mitä ajan takaa? Kuinka voisin olla olematta parisuhteessa altavastaavan asemassa, kun naisen aseetkin, kyyneleet ja huulipuna, ovat riistetyt?
Hoidan lasta 24 tuntia vuorokaudessa. Lapsi tulee vessaan kanssani. Kun hän nukkuu, teen kotitöitä. Yritän joka hetki olla onnellisempi. Kunnioitan yksinhuoltajia. Luettelen tuota mantraa: ihana mies, ihana lapsi, talo… Minulla on kaikkea. Ja silti unelmoin vahvasta lääkityksestä.
Tekisi mieli kirkua. Huutaa. Karjua. Itkeä. Paeta. Minne?
kuulostaa tutulta.. Kun meille syntyi poika, kaikki kotityöt jäi mun hoidettavaksi, yösyötöt, heräilyt, yöllä vaipan vaihdot, hyssyttely ym... Tähän päälle sit viel ne peruskoti työt... Ja kun apua pyysin niin sain vastaukseksi että "häh miten niin et jaksa? Ei voi väsyttää, oothan sä pari tuntia saanut nukuttua!".. Anteeksi ei mun vastauksesta varmaan paljon apua ollut ☹️ Ootko sä kertonu sun miehelle että nyt on sun voimat lopussa? Sun mies kyllä sun tekstin perusteella kuulostaa siltä ettei sitä kamalasti kiinnosta..? 😞
Kiitos marjaana2 vastauksestasi! Tilanteeni ei varmasti ole ainutlaatuinen, ja on helpottavaa, kun joku muistuttaa siitä. 🙂 Sain tänään pienet raivarit miehelleni ja sain soperrettua jotakin onnettomasta olostani. Hänpä yllätti: otti lapsen ja he lähtivät pariksi tunniksi pois. Sain olla YKSIN! Mieletön tunne. Toinen kerta kahden vuoden aikana.
En tiedä, miten tähän on ajauduttu. Onko töissäkäyvällä miehellä se tunne, että kun hän käy TÖISSÄ, niin sillä tavalla hän kuittaa myös illat, yöt ja viikonloput? Yhdessä tää on päätetty, että minä olen kotona. Ja teen töitä koko ajan, vaikka se ei kuljekaan sillä nimikkeellä. ÄitiysLOMAlla ja hoitoVAPAAllahan sitä paperilla ollaan. Ja päivystän ja valvon ja teen. Ja sitten vaaditaan kokoaikaista hyväntuulisuutta. Kun on valvonut edellisen yön ja kuunnellut itkua seuraavan päivän! Kyllä yötöistä jo pari vapaata irtoaisi työelämässä.
Mitä mieheeni tulee, se ei vaan ymmärrä mua. Se pitää murheitani tosi pieninä.
Ennen pystyttiin juttelemaan kaikesta. Nykyään ollaan pattitilanteessa ensimmäinen lauseen jälkeen. Ja mä oon yrittänyt niin paljon puhua, että mua ei enää kiinnosta puhua. Se ei johda mihinkään. Saan katteettomia lupauksia, väkinäisiä anteeksipyyntöjä. Ne eivät korvaa mitään, ja me ollaan koko ajan syvemmällä. Tänään mun avautumista hän ei kommentoinut sanallakaan!
Yhteiset ajat yritetään pitää hauskaa, ei puhuta vaikeuksista. Hetkittäin jopa on hauskaa aidosti, kunnes taas muistuu mieleen, miten raskasta tää on. Ehkä kaikki muuttuu, kun lapsi vähän kasvaa ja oppii aikanaan nukkumaankin. Ja mä meen töihin.
Miten teillä meni marjaana2, jäivätkö kotityöt tehtäviksi ja lapsi yksin hoidettavaksi töiden jälkeen? Tämä on mun pelkoni...
Kotiäitinä kirjoitti 11.7.2013 23:30
Kiitos marjaana2 vastauksestasi! Tilanteeni ei varmasti ole ainutlaatuinen, ja on helpottavaa, kun joku muistuttaa siitä. 🙂 Sain tänään pienet raivarit miehelleni ja sain soperrettua jotakin onnettomasta olostani. Hänpä yllätti: otti lapsen ja he lähtivät pariksi tunniksi pois. Sain olla YKSIN! Mieletön tunne. Toinen kerta kahden vuoden aikana.
En tiedä, miten tähän on ajauduttu. Onko töissäkäyvällä miehellä se tunne, että kun hän käy TÖISSÄ, niin sillä tavalla hän kuittaa myös illat, yöt ja viikonloput? Yhdessä tää on päätetty, että minä olen kotona. Ja teen töitä koko ajan, vaikka se ei kuljekaan sillä nimikkeellä. ÄitiysLOMAlla ja hoitoVAPAAllahan sitä paperilla ollaan. Ja päivystän ja valvon ja teen. Ja sitten vaaditaan kokoaikaista hyväntuulisuutta. Kun on valvonut edellisen yön ja kuunnellut itkua seuraavan päivän! Kyllä yötöistä jo pari vapaata irtoaisi työelämässä.
Mitä mieheeni tulee, se ei vaan ymmärrä mua. Se pitää murheitani tosi pieninä.
Ennen pystyttiin juttelemaan kaikesta. Nykyään ollaan pattitilanteessa ensimmäinen lauseen jälkeen. Ja mä oon yrittänyt niin paljon puhua, että mua ei enää kiinnosta puhua. Se ei johda mihinkään. Saan katteettomia lupauksia, väkinäisiä anteeksipyyntöjä. Ne eivät korvaa mitään, ja me ollaan koko ajan syvemmällä. Tänään mun avautumista hän ei kommentoinut sanallakaan!Yhteiset ajat yritetään pitää hauskaa, ei puhuta vaikeuksista. Hetkittäin jopa on hauskaa aidosti, kunnes taas muistuu mieleen, miten raskasta tää on. Ehkä kaikki muuttuu, kun lapsi vähän kasvaa ja oppii aikanaan nukkumaankin. Ja mä meen töihin.
Miten teillä meni marjaana2, jäivätkö kotityöt tehtäviksi ja lapsi yksin hoidettavaksi töiden jälkeen? Tämä on mun pelkoni...
Näinhän se varmasti menee, että miehesi mielestä hän on päivän töissä, ja ansaitsee, ehkä tarvitseekin sitten vapaata kotona että jaksaa.
Sinun näkökulmastasi miehesi saa levätä päivät töissä, onhan se paljon helpompaa, näkee ihmisä jne.
Minulla on avioero tekeillä suuresti vastaavista syistä, joten kannattaa tehdä jotain.
Puhu miehesi kanssa jaksamisestasi, älä anna lyödä leikiksi. Jos ei usko, juttele neuvolassa, pyydä neuvolaa juttelemaan miehesi kanssa. Tarvitset omaa aikaa, unta, päästä kodin ulkopuolelle ihan itseksesi.
Koita saada jotain apua kotitöihin vaikka neuvolan kautta.
Viimekädessä tee lastensuojeluilmoitus teistä, jos et vaan jaksa.
Kaksivuotias voisi jo aivan hyvin mennä päivähoitoonkin, perhepäivähoitoon, vaikka osa-aikaisesti.
On hieno periaate hoitaa lapsi kotona, mutta kannattaa myös miettiä sitä omaa jaksamista eikä uhrautua liikaa. Niin meillä tehtiin, lapsella oli pientä sydänvikaa (vaimon mielestä erittäin vakavaa) ja siksi uhrautui liikaa, en tajunnut kuten ei miehesikään kuinka vakava asia jo oli.
Hei aloittaja! Me olemme saaneet pelisäännöt selväksi parisuhteessa, vaikka meilläkin on omat ongelmamme. Minulla on vakava sairaus ja sen vuoksi mieheni antaa minun mennä välillä uimaan tai lenkille. Pelkästä yhdestä kampaajakäynnistä voi saada hirveästi voimaa!!
En tunne miestäsi, mutta tuttua on tuo asenne. Oma isäni ei ollut lastensa kanssa, koska "hankki meille leivän" ja sanoi minulle, kun olin aikuinen, että "kukaan ei ole tehnyt eteesi niin paljon kuin minä" Miesten käsitys ilmeisesti on, että kun hankkii sen toimeentulon, niin on hyvä isä ja hyvä ihminen, vaikka äiti kuitenkin on se joka ON lapsen kanssa ja antaa mallin, vaatettaa, syöttää ja kasvattaa.. hyvin usein, ei tietenkään aina. Usein ura on miehelle se juttu- kuulostaako yhtään tutulta?? Ehkä elämme edelleen vähän vanhanaikaisessa Suomessa ( joka osaltaan hyvä asia) Eli mies elättää ja nainen sitten on kotona lasten kanssa. Mutta uskaltaisitko sinä tehdä jonkun siirroon ITSESI hyväksi? Saisit olla vähän itsekkäämpi😉 Jos saisit miehesi ymmärtämään, että olet se "Kodin hengetär".. hän ymmärtäisi ehkä kun joskus lähtisit pois ja hänelle jäisi kotityöt ja lapsenhoito?? En tiedä kuinka vaikea sinun on päästä pois, mutta ajattele, että miehesi pääsee pois, vaikkakin töihin, mutta työ voi olla paljon helpompaa, kuin kotona lapsen ja kotitöiden kanssa taistella!! Miehesi voi pitää työtä omana aikanaan?? Voin olla väärässä, mutta oma isäni teki töitä juuri siksi, että hankkisi paljon, että saisi sanoa sitten kuinka ahkera on ja on lastensa eteen tehnyt kaiken?? Minusta kotiäiti tekee lasten eteen paljon enemmän (vaikka pitäähän jotain syödä
😳😳) hän antaa aikuien mallin, opettaa käytöstavat, kuuntelee ja sinä teet vielä paljon muutakin.
En osaa oikein neuvoa muuta, kun koita saada irtiotto arjesta. Neuvola tosiaan voisi auttaa.... ja päivähoidossa lapsen on hyvä myös olla, koska saa kavereita ja on sielläkin aikuisia, jotka antavat aikuisen mallin🌻🙂🌻
Suosittelen sitä itsensä hemmottelua.. ei sinun tarvitse näyttää kotiäidiltä, voit silti olla laittautunut (jos jaksat) ja kun sanoit että näet muiden äitien olevan nättinä, niin itseäni se auttoi, kun minä taas koen, että minun täytyy näyttää kotiäidiltä, enkä saisi olla nättinä.. jos sinä ihailet laittautuneita äitejä, niin ehkä minäkin saan sitten joskus laittaa edes naamani.. olen itsekin kuin joku räjähtänyt harakka😎
Kiitos vaan!
Hei Kotiäiti! Meillä on hyvin samankaltainen tilanne. Saimme kaksi ihanaa tyttöä 1 vuoden ja 5 kk ikäerolla. Mieheni työaika on 9-17.00. Olen ollut kotona 4 vuotta. Tänä aikana mieheltä en ole apua kotitöihin saanut vaikka olen pyytänyt. Hänen mielestään minun pitäisi pystyä tekemään jopa enemmän. Lasten kanssa oleminen ja touhuaminen tuntuu olevan hirveän vaikeaa miehelleni. Jokaisesta ulkoilusta tai leikkimään menemisestä olen saanut keskustella ja komentaa miestäni. Työ, televisio, tietokone, sohva ja puhelin tuntuu olevan paljon tärkeämpiä asioita hänelle kuin perhe, koti ja avioliitto. Viinakin hänelle maistuu.
Kuopuksella oli vauvana kovia vatsavaivoja ja hän herättelikin öisin parhaimmillaan 9 kertaa. Silti minun oli pakko aamuisin nousta hoitamaan lapsia jopa viikonloppuisin. Mies oli välillä niin väsynyt television katsomisesta ja tietokoneella roikkumisesta myöhään yöhön, että hänen piti saada nukkua aamuisin pitkään. 7 kk ikäisenä vatsavaivat loppui ja alkoi infektioastma. Yöt valvoin jatkuvien flunssien ja yskien vuoksi. Olimme sairaalassakin yötä hengittelemässä lääkkeitä. Sairaalassa sain nukkuttua kaksi tuntia ja senkin pätkissä. Miehen kommentti aamulla, kun tuli meitä hakemaan ja pyysin häntä olemaan hetken tyttöjen kanssa jotta saisin muutaman tunnin torkkua, oli että ei onnistu, osta itselles vaikka pulla niin jaksat. 😳 Muutama kuukausi tämän jälkeen isäni kuoli tapaturmaisesti. Tällöinkään mies ei voinut lapsia katsoa, että saisin tehdä surutyötä rauhassa. Paremminkin miestäni olisi pitänyt lohduttaa ja antaa hänelle aikaa surra.😟
Kotimme on kuin kaatopaikka. Mieheni tekemät kotityöt ovat tiskikoneen täyttö ja tyhjäys, roskien vienti ja kesäisin joskus nurmikon leikkaus. Asumme omakotitalossa ja hommia riittäisi kovasti. Lumityöthän kuului automaattisesti minulle ja kesällä olisi vielä pitänyt ehtiä kaikki rikkaruohot nyppiä pihasta (miehen mielestä siis).
😳
Kuopuksen vauva-aikaan olin niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksanut edes ruveta riitelemään enää näistä asioista mieheni kanssa. Kunhan sain tytöt hoidettua iltaan. Nyt kun tilanne tyttöjen kanssa on helpottanut, olen alkanut purkamaan näitä asioita. Avioliittomme on aivan solmussa ja positiivist tunteet miestäni kohtaan on hautautunut johonkin syvälle tai kuolleet. Miehellä ei ole muuta valittamista kuin seksiä pitäisi saada. Minun seksihalut on kadonnut. Läheisyyttä, romantiikkaa ja hellyyttä meillä ei ole. Sovimme, että kun palaan töihin, mieheni tekee enemmän kotitöitä. Olen ollut 3 kk töissä ja mieheni ei edellenkään tee enempää kotitöitä. Olen niin totaalisen kyllästynyt ja väsynyt tähän tilanteeseen. Tuntuu kuin minulla olisi kolmas lapsi. 40v teini-ikäinen poika.☹️
Tästä taisi tulla hurjan pitkä vuodatus😳 eikä minulla ole antaa mitään vinkkiä miten saisit tilannettasi muutettua. Vertaistukea vain.🙂
Kylläpä oli kuin olisin omasta elämästäni muutama kuukaisi sitten lukenut.. Meillä tilanne vain kärjistyi asumuseroon ja nyt olen lapsien kanssa entistä enemmän, koska mies ei tällä hetkellä voi ottaa heitä hoitoon luokseen.
Itse olen huomannut, että omaa mieltä piristää, kun hieman muistaa itseäänkin hemmotella. Synnytyksen jälkeen innostuin urheilusta, pelkkä yksin lenkillä käyminen toi voimia arkeen, joka kahden pienen lapsen kanssa on raskasta. Muista haalia omaa aikaa. Vain sinulle tarkoitettua. Me sovimme mieheni kanssa asumuseron tullessa voimaan, että hän on lapsiemme kanssa muutaman tunnin kerrallaan luonani, jotta minä saan hengähtää ja tehdä mitä haluan. Tilanne on alkunut selviämään sen myötä ja enää ei kotityöt tunnu niin ylitsepääsemättömille kuin ennen.
Moi.
Pakko vastata miehen näkökulmasta asiaan.
Jotenkin tuntuu, että te naiset ootte välillä hiton ...... parisuhteinenne..
"Vankina kotona" Tehkää jotakin asian eteen!?
Alussa oli niin ihanaa ja mies oli niin huomaavainen ja nyt se on täysääliö. No voi luoja teidän naisten ajatusmallia tästä asiasta??? Itse olen sitä mieltä, että lapsia ei hankita 5minuutin ihanuuden takia vaan se asia pitää todella miettiä ennen kuin rupee lapsen tekoon ja kenen kanssa, koska lapsi sitoo loppuelämäkseen.
Jos asiat on muuten hyvin kuten itse toteat niin tee asialle jotain???
Jos mies ei ole enää niin ihana niin tee sillekkin jotain???
Puhukaa asiat ensin halki ja sitten niitä päätöksiä.
Lapselle harrastuksia, sen voi viedä hoitoon.. sitä kautta saa yhteistä aikaa tai omaa...
Toki lapsi roikkuu sussa, koska sillä ei oo muuta tekemistä. Sille voi järjestää harrastuksia, päivähoitoa ym ym..
Minä olisin voinut kirjoittaa tuon aloituksen viitisen vuotta sitten.
Puolisoiden ymmärtämättömyys on kai se juttu. Kumpikin on kateellisia toisilleen, kun on se peini lapsi tai jopa useampi. Miehen mielestä vaimo vain loikoilee päivät pitkät ja hän raataa niska limassa töissä perheen eteen. Ja vaimo taas näkee, että miehellä on paljon helpompaa, kun pääsee pois kotoa, näkee muita aikuisia ja saa olla rauhassa illalla. Miten sitten yhdistää nämä ihmiset keskenään? Olisi varmasti hyvä, jos mies voisi jäädä edes pariksi viikoksi kotiin lapsen kanssa, niin näkisi miten kovaa työtä se on. Ja vaimo pääsisi "lepäämään" töihin.
Se ei aina vain ole mahdollista. Mutta jotenkin se kotitöiden rankkuus pitäisi konkretisoitua.
Tietysti pitäisihän se näkyä jo siitä miten väsynyt ja huonovointinen äiti on.
Meillä asiat kärjistyivät niin, että päädyimme eroon. Ja on varmaan kauheaa sanoa äitinä näin, mutta voi että minä nautin niistä päivistä, kun lapset ovat isällään! Ne ovat henkireikä oman jaksamisen kannalta. Miksi se ei ollut mahdollista parisuhteessa? Että saisi äitikin levätä? Minä olin vain äiti, en muuta. Mieskin ihastui toiseen, kun en ollut enää minä. Olin vain äiti ja kaiken sen henkisen ja fyysisen uupumisen jälkeen vain tyhjä kuori. Mutta minähän olinkin ihminen, jolla oli ihan omia ajatuksia, kun vain sai omaa rauhaa! Löysin taas oman itseni, olin jo täysin unohtanut kuka olen.
Palasimme myöhemmin yhteen. Mutta jotta voin säilyttää itsemäärämisoikeuteni, on hyvä että meillä nykyään on erilliset taloudet ja yhä edelleen omat asunnot. Ja olemme myös yrittäneet pitää kiinni siitä, että välillä isä on lasten kanssa omalla asunnollaan, jotta minä saan sen oman rauhan, jota tarvitsen. Ja hyvää teki myös miehelle ainakin siinä mielessä, että on joutunut pakosta viettämään aikaa lasten kanssa ja opettelemaan hoitamaan sekä heitä että omaa kotiaan. Mikä olisikaan arvokkaampaa kuin omien lasten kanssa vietetty aika. Sitä ne lapsetkin arvostavat, ei sitä kuinka paljon rahaa on isän lompakossa, jos isä ei muuten ole läsnä.
Siitäkin kannattaa miehelle huomauttaa. Että haluaako hän joku päivä havahtua siihen, että lapsen lapsuus ja kasvu hurahti ohi töitä tehden ja siitä palautuen, vai haluaisiko hän olla osa sitä lapsuutta? Jotta olisi jotain muutakin muisteltavaa kuin tehdyt työtunnit ja summa tilillä. Kyllä se on se asia mitä ihmiset vanhemmiten eniten katuvat, että tekivät liikaa töitä ja olivat liian paljon pois lähimmäisten luota. Pikkulapsiaika on rankkaa kummallekin ja siitä selviää, jos pystyy puhaltamaan yhteen hiileen. Siinä pitää venyä puolin ja toisin.
Mutta se kannattaa muistaa, että asioista pitää keskustella rakentavasti. Ei syytellen, ei itkien, ei uhriutuen. Kuuntelu loppuu siihen paikkaan, jos näitä käyttää puheessaan. Jatkuva negatiivisuus ja huonon olon sylkeminen toisen päälle vain ajaa kauemmas toisistaan. Pitää löytää se yhteinen kieli. Niin, että kumpikin tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Töitä se vaatii, etenkin jos tilanne on päässyt pahaksi, mutta jonkun on alettava sitä rakentamaan parempaa kohti. Joskus kirjoittaminen voi olla parempi keino saavuttaa yhteys, kun suodattuu pois mahdolliset negatiiviset tunteet, eikä tule niin herkästi väärinkäsityksiä.
Olisi myös hyvä, että vaimolla olisi edes vähän omaa rahaa käytettävänä. Onhan se aika epäreilua, että toinen saa ostella mitä haluaa ja toinen ei voi käydä edes kampaajalla. Kai se kodinhoito sen verran arvokasta on, että siitä saisi itseään palkita silloin tällöin uudella vaatekappaleella tai kampaajalla. Kyllä se miehellekin on hyvä asia kun vaimo näyttää hyvältä! Jos kotona on aina vain huonotuulinen ja itsestään huolta pitämätön vaimo odottamassa, niin eihän se hyvää lupaa parisuhteen kannalta. Niin kävi meillä, kun minäkään en voinut senttiäkään itseeni käyttää, vaan aina sai kuulla miten minä ja lapset vietiin kaikki rahat vaikka tosiaan mitään en itselleni ikinä ostanut ja lapsillekin vain välttämättömät.
Jos ei muu auta niin alat vaikka vaatimaan itsellesi sitä mitä tarvitset 😀 Kun mies on saanut tunnin levätä työpäivän jälkeen, niin sitten lykkäät lapsen miehen kainaloon ja lähdet ulos ovesta. Vaadit itsellesi silloin tällöin hemmottelurahaa, koska se tuo hyvinvointia kaikille. Näytät paremmalta ja voit paremmin. Kyllä sen pitäisi onnistua.
Pyydä miestäsi palkkaamaan siivoja, jos hän ei viitsi huushollia siivota. Ei kukaan voi jaksaa pidemmän päälle yksinään raatamista.🤔