Väkivaltaisesta suhteesta lähtenyt ja meinneisyyden ahdistama

Väkivaltaisesta suhteesta lähtenyt ja meinneisyyden ahdistama

Käyttäjä ElämäänEksynyt aloittanut aikaan 18.06.2013 klo 18:42 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä ElämäänEksynyt kirjoittanut 18.06.2013 klo 18:42

Hei

Lyhyesti oma tarinani.

Isäni oli kovin väkivaltainen ja narsistinen ihminen. Nöyryytti ja satutti kaikkia lapsiaan ja vaimojaan. En juurikaan muista, että hän olisi koskaan osallistunut lasten tai kodin hoitoon, tehnyt töitä tms.. En muista yhtään hyvää asiaa hänestä. En hyvää hetkeä, mikä ei olisi päättynyt surullisesti.
Olin 13 vuotias kun karkasin kotoa, kun en enää jaksanut sitä helvettiä. Kiisti koskaan pahoinpidelleensä minua ja kielsi minut., En enää kuulemma ollut hänen tyttärensä.

Se oli siihen astisen elämäni paras päätös. Lähteä.

Vuosia kului ja elämä näytti olevan hyvin. Tapasin miehen , menimme naimisiin 3 vuoden yhdessä olon jälkeen. Luulin olevani onnellinen. Asioiden olevan hyvin.

Havahtuminen todellisuuten tapahtui , kun mieheni raivoissaan uhkasi tappaa minut ja itsensä. Heilui veitsen kanssa ja kävi päälleni. Yöllä sitten pakenin kotoa ja soitin hätäkeskukseen.
Olin aina luvannut itselleni, että jos yksikään mies ikinä nostaa kätensä minua vastaan, lähden, enkä taakseni katso. Etten aio antaa toista mahdollisuutta satuttaa minua.

Näin ei käynyt. Mies oli usein puhellut itsemurhasta. En uskaltanut lähteä. Olin kuulemma kaiikki, mitä hänellä oli. Ainoa syy elää. Ja hän lupasi, ettei ikinä enää tee mitään pahaa minulle. Yhteinen ystäväme painosti minua kotiin.

Palasin. Aluksi hän kohteli minua äärettömän hyvin. Sitten asiat alkoivat luisua niinkuin ne olivat olleet jo pidemmän aikaa. Hänestä tuli kovin mustasukkainen.
Jatkuvia syytöksiä vieraissa käymisestä, huorittelua, haukkumista, halveksimista. Väkivaltaisia purkauksia, jotka suoranaisesti eivät kohdistuneet minuun. Puukko tai nyrkki osui usein seinään tai oveen tai mihin vain.

Tiesin, etten halunnut olla enää siinä suhteeessa. Tai ennemminkin en voinut. En kykenisi ikinä luottamaan, että olisin turvassa. Että hän ei ikinä satuttaisi minua. Että hän olisi se, joka suojelee minua ja pitää turvassa. Kenen kanssa on hyvä olla.

Mutta. Puoli vuotta keräsin rohkeutta. Olin jo päättänyt lähteä, en vain tiennyt miten. Eniten pelkäsin mieheni mahdollista itsemurhaa. Sisäinen ristiriitani alkoi olla jo niin suuri, ettei minun ollut hyvä olla. Hermostuin heti, aivan kaikesta. Minusta alkoi tulla ”henkisesti väkivaltainen” miestäni kohtaan. Suutuin ihan mitättömistä asioista, huusin, ärsytin. Yritin saada hänet suuttumaan. Hain itselleni ”syytä” lähteä. Ajattelin, että koska en silloin lähtenyt, oli tilaisuus mennyt ohi. Etten voisi nyt vain kerätä tavaroita ja lähteä.

Kyllä minä häntä rakastin aivan valtavasti. Uskon, että hän rakasti minua.Kyllä hän osasi kohdella minua hyvinkin. Hellästi, aivan kuin olisin ollut jotakin kaunista ja ihmeellistä, rakastavasti, suojellen. Mutta kolikolla on toinenkin puoli, mitä kukaan muu ei nähnyt.

Epäonnistumisen myöntäminen oli myös iso syy, etten lähtenyt. Mietin, mitä muut ajattelevat kun niin pian häiden jälkeen eroan. Koin itseni niin epäonnistuneeksi.

Ja kun vielä sain kuulla usein, ettei kukaan voisi rakastaa minua, koska olen tällainen. Ehkä ajatus, että kaikella hyvällä on hintansa ja koska olen jotenkin viallinen, pitää minun olla tyytyväinen, että edes hän rakastaa minua.

Tapasin ihmisen , joka oli aivan ehdoton väkivallan suhteen. Jokainen puoluistus, mitä keksin miehelleni tai selitys miksi en voisi lähteä , hän kumosi ne. Herätteli minut näkemään asiat, niinkuin ne oli. Tämä ihminen antoi minulle rohkeutta ottaa sen viimeisen askeleen, jonka olin jo niin kauan aikaa halunnut ottaa.

Tein elämässäni jälleen parhaan päätöksen. Lähdin.

Lähdin, kun mieheni oli töissä. Soitin ystävälleni ja alle tunnissa olin pakannut tärkeimmät tavarani ja lähtenyt. Olin suunnitellut kaiken etukäteen. Odotin vain oikeaa ajoitusta.
Toki minusta tuntui kamalalta tehdä hänelle niin. Lähteä kuin varkain. Mutten osannut muutakan. En uskaltanut muutakaan. En voinut vain odottaa sitä seuraavaa kertaa. Mitä, jos hän olisikin seuraavalla kerralla osunut veitsellään minuun. Mitä jos hän olisi vahingoittanut minut pysyvästi. Vienyt henkeni. En voinut vain olla ja odottaa. Ehkä hän ei olisi koskaan enää kajonnut minuun, tehnyt mitään pahaa, mutta mistä minä olisin sen voinut tietää? Luota muhun ja mä lupaan , olia ainoa mitä hänellä oli antaa.

Nyt olen asunut omillani n 5kk. Asiat alkavat olla pikkuhiljaa hyvin. Ikävöin aina toisinaan, mutta tiedän, että näin oli oikein!

Eroni myötä jouduin totaaliseen itsekriisiin. En pitänyt itseäni minään. Tunsin olevani epåäonnistunut ja arvoton. Hukkapala. Epäkelpo. Viallinen. Täysin epäkelpo rakastettavaksi.

Rupesin käsittelemään näitä asioita. Molemmat miehet elämässäni, joiden olisi kuulunut rakastaa ja suojella minua, kohtelivat minua huonosti. Epäonnistuivat. Ensin isäni, sitten mieheni. Olin varma, että minussa on oltava jotakin vikaa.

Tämän prosessin keskellä mieleeni on alkanut nousemaan muistoja lapsuudestani. Liittyen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Mutten kykene muistamaan tarkkaan. Mutta samalla aivan liikaa. Isäni teki jotakin. Sitten minua vanhempi lapsi. Sitten myöhemmin ystäväni kummi.

Kaikki, se mitä nyt olen kerinnyt kasaamaan itseäni ja itsetuntoani. Se murenee pois.

Yhtä paljon kun haluan muistaa, niin pelkään sitä, mitä en muista.

Tiedän, että tämäkin asia on käsiteltävä. EN vain tiedä kestänkö enää tätä. Aina, kun muistan jotakin, tekee mieli oksentaa. Niin likaiseksi ja iljettäväksi tunnen itseni. En tiedä miten päin olisin. Haluaisin vain hangata itsestäni pois sen kaiken. Ajattelen, että minussa on oltava jotakin vikaa, koska tama tapahtui minulle. Ja enemmän kuin kerran. Ja useampi ihminen. Miksi juuri minä? Olenko minä jotenkin saanut kaiken tapahtumaan?

Jos jollakin on samankaltaisia koikemuksia , niin toivoisin, että kertoisit. Jos joku on selvinnyt jostakin samanlaisesta, niin kerrothan tarinasi?
Itse on vaikea nyt uskoa, että voisin koskaan jättää näitä taakseni. Olla jälleen edes jokseenkin ehjä!

Käyttäjä marjaana2 kirjoittanut 16.07.2013 klo 00:03

hienoa että uskalsit lähteä huonosta suhteesta pois! Sun kirjoitus kuulosti samalta kuin mun , tosin en ole uskaltanut vielä lähteä. Suunnitellut olen, mutta mihin menisin ja kenelle kehtaisin kertoa? Huh.. Miten sillä sun ex miehellä nykyään menee? Anteeksi kun kysyn. Mun mies kanssa sanoo että kuolisi jos hänet jätän, mutta toisaalta tällä hetkellä ei kiinnosta , siltikään en uskalla lähteä. Vaikeeta

Käyttäjä helemi kirjoittanut 16.07.2013 klo 09:19

Kannattaa kertoa jollekkin.
Tiedän, kertominen on vaikeaa, siinä hävettää, sitä tuntee itsensä aivan epäonnistuneeksi, mutta kun on saanut kerrottua, huomaakin ettei näiden ongelmien kanssa olekkaan enää yksin.
Mies uhkaus "kuolen, jos lähdet", sekin on ihan mahdollista, mutta jos siihen jää, voi kuolla itse, yksi ainoa isku väärään paikkaan riittää. Jos mies tekee itsemurhan, toisen lähdön jälkeen tai vaikka aiemminkin, on viimeisen päälle itsekkään ihmisen, viimeinen itsekäs ratkaisu, silloin hän ei todellakaan ajattele ketään muuta. Se ei ole ratkaisu ongelmiin vaan totaalinen loppu, aivan kuin hänen elämänsä ongelmat ei ole ollenkaan olleet hänen omaa syytään vaan muiden, hänestä ei todellakaan ole ollut vastuun kantajaksi.

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 18.07.2013 klo 20:33

Joo, ehdottomasti pitää puhua ja jakaa tuska jonkun kanssa. Jo ahdistuksen muotoileminen sanoiksi helpottaa, kun se epämääräinen möykky saa jonkun hahmon ja sitä voi verrrata johonkin, käsitellä jotenkin.

Minullakin on muistoja lapsuudestani, siitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei kyllä mitään hirveän pahoja, mutta kuitenkin. Oma isäni hyväili minua tavalla, joka ehdottomasti ei ollut normaalia ja häpesin sitä valtavasti. Äitini ei saanut koskaan tietää. Ajattelin, että hän oli "erehtynyt henkilöstä", luuli minua äidikseni. Katin paskat! Mutta jotenkinhan avuttoman lapsen on se pakko selittää itselleen. Puhua siitä ei voinut, ei kenellekään. Enemmän kuitenkin pelkäsin isääni, kun hän oli humalassa, löi äitiäni ja minua ja pelotteli kaikin tavoin. Se oli jotain aivan hirveää, lapsuuteni salattu painajainen.

Kun olen lukenut näitä kirjoituksia, niin enemmän ja enemmän olen miettinyt, kuinka yleistä tällainen seksuaalinen hyväksikäyttö onkaan. Yleistä on myös se, että nainen suostuu kaikkeen, mitä mies vain haluaa, koska rakastaa tätä. Se on todellakin helppo tuomita ulkopuolelta, mutta jos on itse siinä sisällä käppyrässä, niin ei tajua tilannetta oikein. Ja sitten alkavat ne itsesyytökset: näin kävi, koska minä sitä, minä tätä...

Ihan oikeasti: alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on aina tuomittavaa, erityisesti kun siinä on selkeä ikäero. (Suhteellisen samanikäisten lasten kokemukset ovat asia erikseen.) Ja väkivaltaista ja/tai juopottelevaa miestä ei kenenkään tarvitse kestää. Siitä suhteesta on vain lähdettävä.

Itse en ole kokenut jälkimmäistä. Omat kokemukseni ovat hieman toisenlaisia, mutta yhteistä meille naisille taitaa olla itsensä syyttely ja vaipuminen masennukseen ja epätoivoon. Siinä missä mies ottaa kalikan käteensä ja huitaisee milloin vaimoa, milloin lastaan tai jotain tuttua juomaveikkoa, aivan ketä tahansa, niin nainen vain itkee, suree, ahdistuu ja vahingoittaa tai suunnittele vahingoittavansa itseään. Mies suuntaa katkeruutensa ulospäin, väkivaltaiseen toimintaan ja nainen taas itseensä. Riehujat joutuvat yhteiskunnan pihteihin, jos heidät tavataan itse teossa, mutta sisäänpäin suuntautunut tuska ja viha jäävät usein huomaamatta ja hoitamatta.

Mitä itsetuhoisuuteen tulee, minua on naisena syytetty juuri siitä. Olin uhkaillut X:ää itsemurhalla, ja siksi hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä kanssani. Tämä oli siis hänen tulkintansa. Asiat ovat harvoin näin yksinkertaisia. Varmaankin toimin väärin siinä tilanteessa ja olisi pitänyt hillitä itsensä paremmin, vaikka äitini oli juuri kuollut ja minulla oli todellakin hyvin vaikea vaihe elämässäni. Niinpä, ihmisen tulisi aina kyetä hillitsemään itsensä, vaikka pää ja kädet olisivat irtoamassa. Tätähän meiltä vaaditaan, mutta ikävä kyllä kaikki eivät aina pysty.

On totta, että itsetuhoisesti käyttäytyvää ihmistä on vaikeaa jättää. Eräs ystäväni koki tämän nuoruudessaan. Hänen avomiehensä sairasti skitsofreniaa ja päätyi lopulta itsemurhaan. Tämä oli erittäin vaikea paikka ystävälleni, mutta hän jaksoi lopulta järkeillä sen niin, että hän oli tehnyt kaikkensa auttaakseen tätä miestä eikä enää vain kestänyt enempää. Alkoholi oli tietenkin kuvassa mukana myös.

On aina helppoa syyttää toista, mutta jokainen on lopultakin vastuussa vain itsestään. Ilman rakkautta on raskasta elää, mutta jatkuvassa tuskassa se on mahdotonta. Jos suhde tuottaa loputtomasti tuskaa, siitä täytyy voida irroittautua.

Käyttäjä ElämäänEksynyt kirjoittanut 22.07.2013 klo 00:43

marjaana2 kirjoitti 16.7.2013 0:3

hienoa että uskalsit lähteä huonosta suhteesta pois! Sun kirjoitus kuulosti samalta kuin mun , tosin en ole uskaltanut vielä lähteä. Suunnitellut olen, mutta mihin menisin ja kenelle kehtaisin kertoa? Huh.. Miten sillä sun ex miehellä nykyään menee? Anteeksi kun kysyn. Mun mies kanssa sanoo että kuolisi jos hänet jätän, mutta toisaalta tällä hetkellä ei kiinnosta , siltikään en uskalla lähteä. Vaikeeta

Moikka!
Olen ollut hetkisen poissa täältä koneelta. On ollut kaikkea menossa.
Mun ex-miehellä menee ilmeisesti ihan hyvin. On päässyt yli erosta. Ei tappanut itseään.

Se, että ihminen, ketä edelleen kaikesta paskasta huolimatta rakastin, uhkasi tappaa itsensä, se oli ainakin mulle lamaannuttava voima. Se on samalla äärettömän julmaa mieheltä kiristää toista tuolla tavalla. Se on vaan väärin. Ja minkä lopulta hyväksyin todeksi, oli, etten minä voi olla vastuussa kenenkään elämästä. Ja, että mieheni tiesi, kuinka pelkäsin hänen itsemurhaansa ja hän siekailematta käytti sitä hyväkseen. Satuttaakseen minua. Pitäkseen minut kotona.
Minäkään en aluksi uskaltanut kertoa kenellekään. Kerroin yhdelle tuttavalleni. Hän ei ollut kovin läheisesti tekemisissä elämä kanssa, joten uskalsin kertoa kaiken. Hän tsemppasi lähtemään. Olemaan rohkea. Lupasi , että elämä jatkuu eronkin jälkeen.
Minun on aina ollut vaikeaa ottaa vastaan apua. Mutta tämä tuttavani sai minut uskomaan, ettei ole itsekästä pyytää apua: Pyytää vaikka joltakin kaverilta väliaikaista majapaikkaa.
Itselläni oli tavarat kaverilta lainatussa autossa ja elukat takaluukussa. Eikä kukaan tiennyt.
Ilmestyin vain kaverin oven taakse ja sanoin eronneeni ja nyt kaipaavani hieman apua.
Moni ystävä on auttanut minua eron jälkeen. Kun vain uskalsin kertoa ja pyytää apua.
Todelliset ystävät seisovat tukenasi ja mielellään auttavat sinut uudelleen jaloillesi.

Ole rohkea ja kerro jollekin ystävällesi, johon luotat. Pyydä apua. Pyydä majapaikkaa tai apua sen löytömisessä.

Mä toivon, että asiat selviää pian! Voimia ja jaksamista sulle! Ei ole helppoa, mutta uskon, että olet vahva ihminen <3

Käyttäjä Kata_K (Työntekijä) (Sos-kriisikeskus, Helsinki) kirjoittanut 16.08.2013 klo 09:41

Etsijä kirjoitti 18.7.2013 20:33

Minullakin on muistoja lapsuudestani, siitä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei kyllä mitään hirveän pahoja, mutta kuitenkin. Oma isäni hyväili minua tavalla, joka ehdottomasti ei ollut normaalia ja häpesin sitä valtavasti. Äitini ei saanut koskaan tietää. Ajattelin, että hän oli "erehtynyt henkilöstä", luuli minua äidikseni. Katin paskat! Mutta jotenkinhan avuttoman lapsen on se pakko selittää itselleen. Puhua siitä ei voinut, ei kenellekään. Enemmän kuitenkin pelkäsin isääni, kun hän oli humalassa, löi äitiäni ja minua ja pelotteli kaikin tavoin. Se oli jotain aivan hirveää, lapsuuteni salattu painajainen.

Kun olen lukenut näitä kirjoituksia, niin enemmän ja enemmän olen miettinyt, kuinka yleistä tällainen seksuaalinen hyväksikäyttö onkaan. Yleistä on myös se, että nainen suostuu kaikkeen, mitä mies vain haluaa, koska rakastaa tätä. Se on todellakin helppo tuomita ulkopuolelta, mutta jos on itse siinä sisällä käppyrässä, niin ei tajua tilannetta oikein. Ja sitten alkavat ne itsesyytökset: näin kävi, koska minä sitä, minä tätä...

Hei Etsijä ja muut seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kokeneet,

Ensi tiistaina seksuaalisesta väkivallasta keskustellaan myös Tukinetin liveryhmässä eli chatissä. Liveryhmä on tiistaina 20.8. klo 18-20 ja sen teemana on: Seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö - tukea uhrille.

Ryhmän ohjaajina toimivat Setlementti Naapuri ry:n Välitä! seksuaaliväkivaltatyön verkostohankkeen asiantuntijat.

Tervetuloa keskustelemaan aiheesta!

Käyttäjä ElämäänEksynyt kirjoittanut 27.08.2013 klo 01:38

Hei!

En ole aikoihin saanut itseäni tänne. Asiat ovat olleet vaihtelevasti. Harmautta ja sitten taas hyviä hetkiä. Olen vähän niinku pitänyt lomaa omista asioista. Yrittänyt vältellä niiden käsittelyä. Ny kai sit taas pakko purkaa.

Yksi ihminen tuossa jokin aika sitten sai minut havahtumaan erääseen asiaan. Sanoi, että sun pitää opetella antamaan ittelles anteeks. Jos oot noin ankara ittelles,ni sun elämä tulee oleen melko raskasta.

Mä olen aina osannut antaa muille anteeksi. Yrittänyt ymmärtää, mikä on heidät saanut toimimaan niin. Ihan lapsesta asti. Aina jotenkin kokenut, että mun pitää kyetä osata pitää huolta itsestäni. Ihan lapsenakin.
Ja kun isä nyt oli mitä oli, niin en mä osannut koskaan vihata. Ajattelin , ettei kukaan terve ihminen tee noin. Sitten " Kivitin itseäni" , kun en ollut kyennyt muuttamaan asioita. En estämään tapahtuneita. Etten lähtenyt aikaisemmin.
Mä olin kuudennella luokalla, kun suunnittelin itsemurhani. Ainoa, miksi en tehnyt sitä; tiesin, ettei meidän äiti kestäisi sitä. Jalona vain jatkoin maanpäällisessä helvetissäni.
Nyt noiden (hyväksikäyttö)muistikuvien myötä olen ollut itselleni vihainen, etten ollut muistanut. Että olin antanut niiden tapahtumien muovata itseäni. En taaskaan vihannut sitä ihmistä, joka niin oli tehnyt minulle.
About 20 wee mut raiskattiin. En vihannut tekijäää. Olin vain niin vihainen itselleni ja omalle tyhmyydelleni. Että olin luottanut tähän ihmiseen. Etten ollut kyennyt suojelemaan itseäni. Iljetti. Mutten vihannut sitäkään ihmistä. Olinhan minä tehnyt ilmeisen virhe arvion luottaessani tähän ihmiseen. Jonka jo olin tuntenut jonkin aikaa, enkä silti osannut ennakoida.
Kun mieheni heittäityi väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi ja alkoi kohtelemaan mua huonosti, ni häpesin sitä, että olin niin vähän aikaa ollut naimisissa ja oltiin jo eron partaala. Aina puolustelin häntä. Ajattelin, että mun on oltava häntä varten. Että olinhan mä itse valinnut. Ja Kun erosin. Olin niin vihainen itselleni, etten taaskaan ollut kyennyt suojelemaan itseäni. Ja olin sietänyt sitä niin kauan. Toiselle olin jo antanut anteeksi ja ymmärtänyt. Mutta. Miksi minä olin taas päätynyt johonkin paskaan. Miksi en ollut osannut nähdä ajoissa. Miksi en ollut lähtenyt ajoissa. Miksi en tiennyt. Olin siis taas ollut tyhmä. Valinnut huonosti.
Ja eron aikana ne kaikki paskiaiset, jotka käänsi selkänsä mulle, vaikka ne tiesi. Olin taas kiukkuinen, että olin edes koskaan luottanut heihin. Syytin itseäni.
Ja kuinka monta kertaa veljeni on saanut minut auttamaan häntä raha-asioissaan. Ja aina minä olen se joka, siitä sitten maksaa. Ajattelen aina, etten jaksa riidellä. Ja pääsen paljon helpommalla. Hän kun on niin onneton raha-asioissaan. Ja minä tyhmä olen jalo ja suostun. Ymmärrän häntä ja vältän riitaa. Ja sitten syytän taas itseäni huonoista valinnoista.
Kuinka jaloa, olenhan sentään auttanut ja ymmärtänyt toista!

Miten voin koskaan luottaa kehenkään. En luota enää pätkääkään omaan arviointi kykyyni. Ja jos en luota itseeni, en voi pitää ketään lähelläni. Pitää pitää kaikki kaukana. Varoa edes tutustumasta ihmiseen, ettei kukaan saa edes mahdolisuutta satuttaa minua.

Miten voin koskaan olla missää normaalissa suhteessa, kun en tiedä mikä on normaalia? Jos asiat, joiden kuuluisi tuntua pahalta ovat minulle normaaleja, miten voin koskaan osata vaatia keneltäkään mitään hyvää? Jos se, että toinen kutsuu minua huoraksi ja täysin arvottomaks, ei tunnu edes miltään. Ei pahalta. Ni miten voin koskaan osata pyytää oikeata kohtelua? Jos mut on niin potkittu, etten näe itseäni juuri minkään arvoisena, niin miten mä voin koskaan osata pyytää ketään kohtelemaan mua hyvin?
Jos joku kohtelee mua huonosti ja mä ajattelen vain, että ei tää ole vielä edes paha. Olen kokenut paljon pahempaa. Niin miten mä voin koskaan tietää mikä on oikein ennen kun on myöhäistä? Jos mä olen aina syttänyt itseäni kaikesta, niin miten mä voin koskaan oppia kääntämään ne syytökset niille, kenellle ne kuuluu? Kaikki ne kerrat, kun en osannut pitää huolta itsestäni ja suojella itseäni, niin miten voisin koskaan enää luottaa itseeni? Mistä tietää, etten jo ylittänyt sitä omaa sietokykyni rajaa? Ja mistä mä voin enää tietää, ettö olisi yksikin syy, etten vain luovuta? Etten vaan lakkaa välittämästä? Antaudun vaan tuohon ihanaa välinpitämättömyyden kutsuun?

Kirjoittaessa nousee "pyhä viha". Minä olen niin loputtoman väsynyt ainaisen muiden ymmärtämiseen omalla kustanuksellani. Olen nii valtavan väsynyt pitämään itseäni vastuullisena kaikista ikävistä asioista! Haluaisin kolistella ovia ja ja käydä hieman läimimässä kaikkkia niitä ihmisiä, joita " olen ymmärtänyt " ja antanut anteeksi.
Antaisin heidän tuta tekonsa!
ARGH!!!!

Mutta samalla tiedän, ettei se auta. Pitää antaa itselle anteeksi. Ymmärtää, etten monissakaan tilanteissa olisi voinut tehdä mitään estääkseni ikäviä asioita tapahtumasta. En voi rangaista itseäni muiden virheistä. Pitää itseäni hyväuskoisena hölmänä. Minun olisi ehkä vaihteeksi hyvä ymmärtää itseäni. Ja antaa itselleni armahdus.

Mutta. Kun se vain ei ole niin helppoa. KAikkien näiden vuosien jälkeen.