Moi,

kirjotan aiheesta, joka on mun elämää koskenu 12-vuotta.
Ex avomieheni on menehtynyt syöpään vähä yli vuosi sitten, mutta asia on edelleen elämässä mukana alitajuntasesti.
Seurustelun alku oli tietty nii ihanaa ja onnellista aikaa. aikaa tuli vietettyä vaan yhdessä.
eli siksi moni tuleva ongelma jäi huomaamatta.
Seurustelun alkuvaiheessa sattu vaan yks välikohtaus ja se johtu siitä, kun istuin ex:än työkaverin vieressä linja-autossa. Sain siitä hirveetä huutoo ja pari lyöntiä. En ajatellu sillon asiaa niin vakavaksi.
Mun asema töissä muuttu ja sitte alko kurssit ja koulutukset kaukana kotoo. toki ne oli vaan max yks yö kotoa poissa, mutta mies valtasella alalla kun oon niin, se oli aina huoraamis reissu eli mustasukkasuus oli ihan hirveetä.
Tilanne paheni pikkuhiljaa ja sitte, kun asiaan oikeesti havahduin, niin olin jo tosi syvällä asian kanssa.
Meille oli tulossa lapsi, joka menehtyi odotusaikana sitten. Silloin ex jäi kiinni pettämisestä, jota olis siis ollu kauan jo ja eri naisten kanssa. Mutta mua kohtaan mustasukkasuus oli jäätävää, ihan tasolla jota ei voi näin jälkikäteen edes ymmärtää.
Millon joku katto väärin mun päälle, millon joku tervehti väärässä paikassa. Vähintään 2-kertaa päivässä käytiin tarkistamassa mun olevan töissä.
Lyömiset paheni vaan näiden mustasukkasuuskohtausten jälkeen ja lähes joka tapauksessa oli kuningas alkoholi mukana.
Koitin erota, mutta hän palasi aina takas.
Ilmotin ettei meillä ole avoliittoa enää ja nukuin milloin missäkin päin taloa, jossa ol oli edes vähä turvallinen.
Alkolisoitunut, työt lopettanu yrittäjä ei vaan päässy asumaan minnekkään. Eli samankaton alla asuminen jatkui, ilman mitään suhdetta.
Joka päiväinen pelko ja väkivallan uhka varjosti elämää siis edelleen.
Sitte tuli ex:lle diagnoosi, syöpä.
Koitin toimia tukihenkilönä.
Olin lääkärit, sairaalareissut, leikkausmatkat yms mukana aina.
esitin koko tuon avoliiton ja sen jälkeisen ajan kaikille, ettei mitään koskaa oo edes tapahtunu, kulissit pysy kasassa ihan täydellä teholla
Hiukan oli muutenkin tuossa vaiheessa rauhallisempaa muitten asioitten suhteen.
Leikkauksen jälkeen toipuminen oli hyvää ja siitä seurasi seuraavat pahoinpitelyt. Sairaalan sosiaalitoimi koitti löytää asuntoa hänelle, mutta tuossa vaiheessa se oli aika mahdoton tehtävä.
Mutta edelleen en saanut häntä ulos elämäsäni ja käsin. tuossa vaiheessa alkoi omat voimat loppua ja omaa elämän tarkotusta ei enää ollu missään tapauksessa. Päivä töissä ja kaikki mahdollinen ylimääränen työ siihen päälle, ettei sinne kotiin tarvinnu mennä.
Viimesin pahoinpitely oli sitte niin paha, että lääkäri sanoi kuolemani olleen sentin päässä. Pään olin saanu justiin suojattua.
Prosessi lähti pyörimään siitä. Syyttäjä olisi syyttänyt törkeästä pahoinpitelystä.
Ilmotus tuli siinä vaiheessa, kun elin iäksi ex:lle annettiin viikko tai pari.
Siinä vaiheessa kaikki pyöri vain hänen kipujen lievittämisen ympärillä.
Viimeisen kerran, kun ambulanssi hänet haki, menin sairaalaan taas mukaan ja käytännössä istuin sairaalassa 24/7, öisin kävin vähän kotona nukkumassa.
Silloin pahan tekeminen mua kohtaan tuntu vähäpätöseltä asialta. Kuolemaa edeltävänä päivänä tehtiin tilit selviksi. Lupasin antaa anteeksi ja lupasin pysyä lähellä ja hoitaa viimeiset päivät.
Tyhjyys iski kuoleman jälkeen. koko oma elämä oli unohttunu, onko mulla enää mitään?
Ex:än lähisuku kävi päälle, kun yleiset syyttäjät, mun pitää tehdä sitä ja tätä ja tuot. Riita oli valmis, kun en enää vaan jaksanu, nyt oli pakko jaksaminen loppu.
Tästä on nyt vähä yli vuosi.
Elämä kasaantuu pikkuhiljaa ja pahoinpitely painajaiset on enää satunnaisia.
Nyt oon rakastunu, mutta pelko estää toteuttamasta mitää.
Tunteet on todellisia, henkilö tuttu jo nuoruudesta, mutta mitä jos seki lyö tai on mustasukkanen?
Tiedän ettei näin ole, mutta se tunne on välillä liian todellinen, että mitä jos
Onko jollain samanlaisia kokemuksia?
Pääseekö tuosta koskaan yli kokonaan?

Tiedän, että olis pitäny jättää vaikka oma talo ja muuttaa vuokralle jonnekkin, mutta jälkiviisaus ei nyt auta.