Väkivaltaa ja uupumusta
Hei, kerron lyhyesti tilanteeni:
Olen ollut mieheni kanssa 3v 2kk yhdessä.
Asuimme ensin eri kaupungeissa. A (mieheni) kävi usein käymässä luonani (välimatkaa n. 350km) koska minulla oli koulut kesken.
Lopulta meille tarjoutui tilaisuus (puolen vuoden seurustelun jälkeen) että voisimme muuttaa ystävämme luokse alivuokralaisiksi. Ongelmana oli silloin että niin vähän aikaa olimme olleet yhdessä ja minun piti muuttaa kauemmas ystävistäni ja perheestäni. Otin kuitenkin riskin, koska tämä mies oli kaikkeni jo silloin.
Muutimme yhteen ja jouduimme kuitenkin etsimään uutta asuntoa jo aika pian, koska päävuokralainen ilmoitti muuttavansa pois. Tässä vaiheessa alkoi ongelmat.
A alkoi hiljalleen räyhäämään pienistä asioista (itse korotin ääntä näissä tilanteissa) ja lopulta riidat yltyivät väkivaltaan.
Mieheni lopulta alkoi jopa kuristamaan ja huutamaan ”Kuole ämmä”. Siinä vaiheessa aloin miettimään muutinko tämän miehen takia ”turhaan” niin kauas koko tukiverkostani?
Väkivaltaa on jatkunut jo yli 2 vuotta. On käyty psykiatreilla molemmat mutta ei ole ollut apua.
Tänään A taas suuttui syyttä suotta ja kun olin poistumassa tilanteesta että molemmat saadaan rauhoittua, kävi tämä taas käsiksi. Pari tuntia meni rauhallisesti ja taas alkoi turhasta raivoaminen.
A sanoi huutaessaan että psykiatrista (ainut apu mitä on enää jäljellä), jonka luona nyt käy, ei ole apua.
Minulla ei ole ”uudessa” kaupungissa vieläkään ketään jolle voisin puhua kaikesta, pelkään että minut tuomitaan vain sen takia kun olen ”uutta verta”.
Pitäisikö vain pakata tavarat ja sanoa hyvästit?
Pelkään mitä teen itselleni eron jälkeen, edellisen eron jälkeen minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja pelkään että ajatukset muuttuvat teoiksi.
Hei,
tilanteesi on samankaltainen kuin minulla. Minäkin muutin miehen vuoksi satojen kilometrien päähän omasta tukiverkostani, tyhjän päälle. Ensin miehen asuntoon, sitten yhteiseen. Ongelmat alkoivat lähes heti yhteenmuuton jälkeen.
Kun elää etäsuhteessa, ei toisesta opi tuntemaan sitä arkiminää eikä välttämättä ollenkaan niitä toisen synkkiä puolia. Ne paljastuvat vasta kun ollaan enemmän yhdessä. Niin meilläkin. Väkivaltaista käytöstä on täälläkin. Näin ne merkit jo vähän aikaa yhdessä asuttuamme. Ensin lensi vain tavarat (mm. keittiöveitset, joka oli tosi pelottavaa!), välillä hakkasi silmittömästi koiraansa. Sitten raivo alkoi kohdistua minuun. Repimistä ja riepomista on ollut koko ajan. Ei kuitenkaan varsinaista hakkaamista. Henkinen väkivalta on silti pahinta. Ja henkinen alistaminen. Toisen mitättömäksi tekeminen.
Itse olen samanlaisessa umpikujassa pienellä maaseutupaikkakunnalla, jossa kaikki tuntee toisensa, paitsi minä en tunne ketään. Ei ole tukiverkkoa eikä ystäviä lähellä. Eikä oikein enää kaukanakaan, koska olenhan elänyt viimeiset 6-7 vuotta vain tälle suhteelle.
Neuvoisin sinua silti keräämään rohkeuden ja lähteä pois tuosta suhteesta, jossa sinulla ei ole perusturvaa eikä oikeutta olla ihminen.
Isommilla paikkakunnilla on turvakoteja, joiden puoleen voi kääntyä. Sieltä eräs ystävänikin sai avun kauan sitten pyrittyään pois väkivaltaisesta kodista.
Taas kerran, lähtekää pois. Tiedän ettei se ole helppoa, mutta tuossa tilanteessa ainoa järkevä ratkaisu.
Jos pelkää että tulle eron jälkeen itsetuhoisia ajatuksia, niin kyllä niitä alkaa kohta tulla tuossakin tai väkivalta raaistuu niin paljon, että henki lähtee kertalyönnillä.
Olen katunut vain yhtä ainoaa asiaa lähdöstäni, miksen osannut lähteä aiemmin.
Siinä tilanteessa ei auta katsoa taaksepäin ja muistella niitä harvoja hyviä päivä, vaan muistaa joka ainoa päivä, mikä oli syynä lähtöön, siinä alkaa jopa erakkoelämäkin, paratiisilta tuntua.
Sitä voi palata kotiseudulle, siellä saa vanhoja ystäviä takaisin, eikä välissä oleviä kannata hävetä, vaan kertoa ne, pois mielestä, pyyhkiä niillä pöytä ja aloittaa taas uusi elämä.
Jos ei terapia eikä asioista puhuminen auta, on parempi että jatkat omaa elämääsi ilman väkivaltaista puolisoa. Netistä löytyy varmasti oman tai lähikuntien ylläpitämiä turvataloja, joihin voi tarvittaessa mennä. Sieltä osataan kyllä neuvoa miten jatkossa edetään.
Tässä maassa on jo ihan liian monta naista, miestä ja lasta menettänyt terveytensä ja henkensä ihan vain sen takia että lähiomainen ei osaa käsitellä tunteitaan ja purkaa ne väärällä tavalla heihin.
Oma puolisoni on lähinnä hajoittanut omia tavaroitaan ja hakannut seiniin reikiä, mutta tein sen itselleni heti alussa selväksi että lähden menemään jos se koskaan käy käsiksi minuun, tai edes antaa ymmärtää että saan turpaani jos teen/sanon jotain mikä häntä ei miellytä. Nalkutin vuositolkulla siitä miten tyhmää on edes hajottaa tavaroita, kun niiden korvaaminen uusilla ketuttaa häntä varmaan vielä enemmän. Nyt tuntuu että 14 vuoden yhteiselon jälkeen se on vihdoin oppinut käsittelemään tunteitaan, ja purkaa agressionsa salilla treenaten jos siltä tuntuu. Mutta edelleen, vaikka yhteiseloa on jo takana näin monta vuotta, pistäisin suhteen poikki jos hän kävisi väkivaltaiseksi minua kohtaan - siinä vaiheessa se ei ole enää se mies johon rakastuin, vaan joku ihan muu.
En koe olevani mitenkään vahva ihminen. En osaa sanoa kenellekään ei, ja ihmiset usein hyväksikäyttää kiltteyttäni, kävelevät ylitseni yms. Mutta en voi kuvitellakaan että jaksaisin katsella sitä samaa p***aa omassa parisuhteessani, se ainut paikka missä minun pitäisi oikeasti olla turvassa... ☹️