Olen nuori nainen ja olen löytänyt itsestäni kamalan vian. Se häiritsee minua varmasti yhtä paljon kuin kumppaniani. Kun joudun uhkaavaan tilanteeseen riidellessämme, saatan lyödä häntä. En haluaisi niin tapahtuvan, mutat joku minussa pistää puolustamaan itseäni. Hän ei lyö minua, eli itsepuolustuksesta ei ole kysymys, mutta tilanteen ajautuessa siihen, joku minut pistää tekemään niin. Lyödä saatan silloin, jos olemme ottaneet hieman alkoholia yhdessä ja syntyy riita. Se on toinen mahdollinen tilanne, mutta tätä tapahtuu siis myös selvinpäin.
Kumppanistani täytyy tuntua kamalalta, että olen tällainen. Hän varmasti pelkää, että tulen lyömään joskus tulevia lapsianikin. Sitä en halua. En haluaisi lyödä ketään. Haluan olla joskus hellä ja rakastava äiti lapsilleni ja vaimo miehelleni. Kuinka voisin saada itsehillintää lisää, että saisin lopetettua lyömisen.
Olen käynyt psykiatrilla n. 1 ½ vuotta sitten masennukseni takia, mutta en käy siellä enää, joten en voi hänellekään puhua. En vain kehtaa mennä kertomaan siitä mitä teen, häpeän itseäni niin paljon. Tuntuu kamalalta.
Kuinka saisin itseni kuriin..? Pelätessäni se vaan pääsee tapahtumaan. Kun tajuan mitä olen tehnyt, kadun uskomattomasti ja alan vihata itseäni. Ei rakastamalleen ihmiselle saa tehdä näin. Olen lukuisat kerrat luvannut itselleni, että lopetan lyömisen. Lupaan itselleni aina, että yritän. Sen jälkeen joudun aina pettymään itseeni. 😞
Tämä häpeän määrä on kamala. Olen yrittänyt lopettaa suhteen toisen osapuolen parhaaksi, mutta rakastamme toisiamme liikaa. Hänessä ei ole vika, sillä entistä poikaystäväänikin löin kerran. Tunnen itseni niin alhaiseksi ja huonoksi. Olen syyllinen ja tiedostan sen. Kunpa saisin tämän loppumaan. Olen todella yrittänyt ja haluan muuttua. ☹️
Hei kaikki 🙂
Häpeän kovasti lyömistäni, mutta siinä on pointtinsa, että kaikki eivät ymmärrä henkisen väkivallan satuttavan joskus jopa enemmän.
Odotinkin tuota viestiä, jonka sinä elämä_kaikille olit ensimmäiseksi lähettänyt. Kovin syyllistävään sävyyn kirjoitat. Jos asiaan ei oltaisi jo hakemassa ratkaisua, niin miksi tässä kirjoittaisin. Haluaisin kysyä, kuinka kommenttisi "erotkaa" ratkaisisi mitään? Vika ei ole kumppanissani, vaan ongelma on olemassa muutenkin. Oletko sinä siis sitä mieltä että minun tulisi elää loppuelämäni yksin, ilman ihmistä jonka olen löytänyt ja haluan rakastaa..?
Mustasukkaisuus on joskus myös meidän riitojemme takana, mutta tietyssä määrin se on ihan terveellistä, kunhan se ei mene liiallisuuksiin. Riitamme ovat hyvinkin pieniä, mutta paisuvat valtavaan mittakaavaan, koska riidan/väittelyn alkaessa kumppanini sulkee korvansa kaikelta mitä yritän sanoa. Yritän puhua rauhallisesti ettei sota syttyisi, mutta hän ei ota kuullakseen. Ei, en tarkoita sitä, minkä johtopäätöksen olit tekstistäni vetänyt, että vain oma puheeni on järkipuhetta. EN aliarvioi tällä tavoin kumppaniani. Riitatilanteessa olen kuitenkin usein se, joka yrittää rauhallisella puheella saada tilannetta tasaantumaan, ettei riita paisuisi taas järjettömyyksiin.
Joudun usein alistetuksi suhteessamme, koska kumppanini osaa tavallaan käyttää rakkauttani hyväksi, vaikka rakastaakin minua. Hän tietää voivansa tehdä paljon ikäviä asioita ilman että lähden hänen viereltään. Riitatilanteessa hän on minua päätä pidempi ja hänen on helppo olla pelottava isompana miehenä pienempää naista kohtaan. Minäkin olen aikuinen ihminen, vuoden kummpaniani nuorempi. Ei minua tarvitse komentaa eikä laittaa kynnysmatoksi. Asioista olisi voitava puhua, siitä sen enempää "taidetta tekemättäkään"!
Ei, meillä ei ole sellaista tilannetta, että viina avaisi keskustelun. Me pystymme puhumaan asioista selvin päin jonkin verran, mutta emme tarpeeksi. Viina ei kuitenkaan lisää keskustelua sen enempää. Kirjoitat elämä_kaikille myös siihen sävyyn, että olet ymmärtänyt meidän juovan jatkuvasti itsemme tolkuttomaan humalaan. Se ei pidä paikkaansa, jos olet näin käsittänyt. Otamme silloin tällöin yhdessä ja ystäviemme kanssa alkoholia, niinkuin monet normaalit ihmiset tekevät.
En myöskään yritä hallita suhteessamme, vaan edelleen, saada tilanteen rauhoittumaan. Yritän synnyttää keskustelua epätoivoisesti niin, ettei tappelua tulisi. Kun se aina johtaa riitaan, olen kai niin turhautunut, että olen mennyt ja tintannut. En siis halua mitenkään nousta valtaan enkä olla ylempänä, vaan haluaisin tasapainoisen ja tasa-arvoisen suhteen, jossa voitaisiin keskustella asioista niiden oikeilla nimillä - rauhallisesti. (Niin että myös minua kuunneltaisiin) Nyrkki ei ole tähän ratkaisu, se on se mitä tapahtuu.
Ei, kukaan ei pakota lyömään. Siinä tilanteessa kuitenkin on ollut niin, että mitään ei ole tehtävissä. Ei, enkä kuvittele että se auttaisi tai ratkaisisi tilannetta jotenkin. Tiedän, että se pahentaa vaan asioita, mutta niin silti pääsee käymään kun suuttumuksen ja turhautumisen taso nousee tarpeeksi suureksi. Tiedän kyllä tosiasiat ja osaan nytkin ajatella asiaa täysin järkevästi. Silti lyömistä on. Syyllistäminen ei auta. Tietääkseni olen tiedostanut tekoni vääryyden, koska kirjoitan siitä. Voit olla sitä mieltä suhteestamme, mutta aiomme pitää siitä kiinni siitä huolimatta 🙂 Asioista on selvittävä läpi yhdessä ja se jos joku kertoo suhteen lujuudesta ja rakkaudesta, jos asiat saadaan selvitettyä ja yhdessä on pysytty. Jokaisessa suhteessa riidellään ja riidellessä monesti äänen voimakkuus kohoaa. Ei niitä asioita silloin lempeästi yleensä toiselle sanota. Ei sellaista suhdetta ole vastaan tullut, jossa ei olisi toiselle ääntään korotettu koskaan. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään äänen volyymista, vaan siitä kuunnellaanko toista omien mielipiteiden välissä, vai ajautuuko riita aina pattitilanteeseen.
En myöskään kuvittele, että vanhempani mallin noudattaminen olisi hyvä asia. Kerroin vain taustoja, joista ammatti-ihmiset myös haluavat kuulla. Niitä ei voi syyttää, mutta niillä voi olla vaikutuksensa asian osatekijänä. En ole missään vaiheessa väittänyt, että isäni lyömisen takia minä lyön. Tottakai siihen voi itse vaikuttaa. Siksi olen tässä ja kirjoitan, enkä jatka samaan malliin. Tiedän, että lyömisessä voi käydä huonosti, enkä missään tapauksessa sitä kumppanilleni toivo. Kyllä minä sen ymmärrän ihan ennen kun niin tapahtuu. Usko tai älä. Olen tässä hakeakseni apua ja voidakseni käsitellä asiaa. Tämä on askeleeni parempaan suuntaan ja olen varma että teen parhaani suhteemme eteen.
en jaksa kirjoittaa kaikkia ajatuksia, mitä lukiessa heräsi.
sinulle, siivetön enkeli, sanoisin vaan sen, että kun kuitenkin oma käytös/oma ajattelu on se, mitä voi ensi sijassa muuttaa... ei kumppanin. eikä hänen käytöksellään voi perustella lyömistä, niin kuin itsekin sanoit. kumppanin kanssa voi kyllä yrittää keskustella näistä asioista, jos molemmat haluavat löytää ratkaisun. riidan hetkellä se ei tietenkään ole helppoa, mutta opetella voi. ajan kanssa.
En syytä kumppaniani. Älkää vetäkö johtopäätöksiä. Pohdin vain askeleita riidan kärjistymiseen asti. Jos riitaa ei ole, ei lyömistäkään tapahdu. Sitä edeltävät tapahtumat kaikki johtavat ja vaikuttavat siihen...
Huutaminen kurkku suorana ei minustakaan ole fiksu tapa kommunikoida.
Järkeilevässä keskustelussakin voi nöyryyttää ja alistaa kumppania. Luulen itse olevani aika hyvä siinä lajissa. Siinä voi lisäksi nautiskella ylemmyydentunteesta, kun on toisenlaista ilmaisua käyttävää kumppania fiksumpi.
Jatkan räpiköintiä valitsemallani tiellä. Yritän opetella ahdistumatta sietämään kanssaihmisten ilmaisujen kirjoa. Ehkä vielä opin ilmaisemaan itseänikin vähän monipuolisemmin.
Urpo
Ei, ei todellakaan. Ja huutaminen yleensä vain hankaloittaa. Kumpikaan ei enää jaksa kuunnella toista kun volyymiraja ylittyy.
On totta että verbaalisesti lahjakas ihminen osaa nöyryttää toista huutamattakin ja saa itsensä ylemmäksi ihan vain kiristämällä ilman huutoa. Se ei tietenkään ole tavoiteltavaa, mutta valitettavan yleistä...ja tuttua. Pelkään vain tekeväni kaikkeni ja liikaakin tämän suhteen eteen. Siksi tässä olen että haluan kumppanilleni ja suhteellemme parasta.
Hienoa Urpo, että olet valinnut noinkin suvaitsevan asenteen toisten ihmisten ilmaisua kohtaan. Monesti ihmiset huudon alkaessa sulkevat korvansa kaikelta ja tilanne henkaloituu, vaikka toinen laskisi äänen tason takaisin alas. Korvat pysyvät kiinni.
Jokaisella on kehitettävää, toisilla asioiden ilmaisu suullisesti, toisella välineellisen ilmaisun (väkivallan) pois saaminen. Jokainen vaatii aikaa ja tukea.
Minulle agressiivisuus on ongelma.
Aiemmin enemmän, nykyään pystyn jo paremmin kontrolloimaan itseäni. Olen huomannut että hormoonaalinen kierto vaikuttaa suuresti asiaan.
Kuukutisten aikan ja vähän ennen sitä ole sietämätön. Hermostun helposti ja tiuskin. Ja se ärsyttää itseä..
Minulla on penestä asti ollut sisällä hirvittävästi uhmaa, vihaa ja suutumusta.
Ihan taaperosta asti olen saanut valtavia raivokohtauksia joissa huudan ja potkin.
Teini-iässä tämä meni toiseen äärimmäisyyteen, masennuin ja tahdoin vahingoittaa vain itseäni.
Masennuksesta, Luoja suokoon, olen toipunut, mutta agressiivisuus on jäänyt kytemään..
Yksin ollessa ei ole mitään ongelmaa, mutta parisuhteessa. Rakastan hyvin voimakkaasti ja suhteeni ovatkin muuten onnellisia, ja sisältää paljon keskustelua ja hellyyttä. Mutta kärsivällisyyteni on aika heikoissa kantimissa.
Minä läpsin.
En nyrkillä huido, vaan läpsin. En naamaan vaan vartaloon. Joskus minun tekisi hillittömästi mieli kuristaa toista, ja se saa minut kauhistumaan itseäni.
Olenkin vakaasti miettinyt, että eläisin yksin. Kukaan ei ansaitse hirmuliisaa elämään kanssaan. Se ei ole toisen vika koskaan jos kumppani lyö. Se joka käden nostaa on vastuussa. Ei vaikka kuinka toinen yllyttäisi.
Jos en ole kykeneväinen itseni hillitsemiseen, en ole kykeneväinen parisuhteeseen.
Se on niin yksin kertaista.
Kuten sanotaan, pitää ensin rakastaa itseään, että voi toista rakastaa. Samoin voi sano, että pitää osata kestää itseään, että voi toisia kestää.. 🙂
Opettelen itseni hillitsemiseen, käyn terapiassa, ja koetan löytää syyni raivoon, joka kiehuu sisälläni.
Ehkä joskus paranen täysin ja voin saada kaipaamani tasapainoisen ja tasa-arvoisen suhteen, jossa koskaan ei ketään nöyryytetä, eikä alisteta millään tavoin.
🙂🌻
tsemppiä.