Mä ymmärrän miltä susta tuntuu koska itsekkin olen sellainen joka saattaa kumppaniaan huitaista suutuksissaan.Nuorempana olin ihan hirveä,riidellessä hyökkäsin heti kimppuun ja heittelin tavaroilla.NYkyään hyökkään vain ärsytettynä,ei oo puollustus.Kun kumppanin kanssa riidellään niin kaikki menee jotenkin yli ja pyydän aina että minut jätetään rauhaan,mutta kumppani vaan kulkee perässä ja mäkättää,no loput tiedät.Mulla se kuitenkin on todella harventunu,syytä en tiedä.Koskaan en ole sillain ihan turpaan lyöny,käsivarteen mätkin.Ja ainoastaan kumppaniani,vieraan kanssa riidellessä pystyn hillitsemään itseni paremmin.Toi kuulostaa ihan puollustelulta,mutta en tarkota sitä sillain.

Minä sain tollasen mallin kotoo,äiti suutuspäissään ja varsinkin päissään saatto heitellä tavaroilla ja joskus myöhemmin yritti kimppuun.Vaikka tietosesti yrittää tehdä kaiken eritavalla kun kotona niin jotain puskee kuorten läpi.Nyt kun hyväksyn menneisyyteni pystyn paremmin käsittelemään kaikkia tunteitani ja hyökkäily toivottavasti lähtee kokonaan.Tuntu suutuksissa että en hyökkää kumppaniani vaan sitä tyranni äitiä vastaan.Hassua että muuten mä inhoon väkivaltaa,mutta suuttuessa päässä vaan naksahtaa ja se on menoo.Nykyään siis tosi harvoin ja pitää olla muutenkin stressaava elämäntilanne.

Mä en voi sanoa että hae apua,koska en itsekkään oo hakenu.Mutta yritä löytää perimmäinen syy tollaseen käytökseen,siinä psykologi vois ehkä auttaa.Mä ennen aina peittelin äitini alkoholismia,nyt kerron siitä aika avoimesti.Ja oon vuoden ollu puhumatta äitini kanssa enkä halua sihen tilanteeseen muutosta.

🙂🌻Voimia ja rohkeutta.

Kiitos kun kerroit kokemuksistasi. Parasta on se, kun ei tarvitse olla yksin. Häpeää olisi kamala kestää yksin nurkassa häveten.
Itse en heittele tavaroita, mutta suuttuessani ja uhattuna saatan lyödä häntä. Minäkään en muita lyö, paitsi joskus olen pikkuveljen kanssa tapellut. Kumppaniini tämä kohdistuu enimmäkseen. Tuntuu kamalalta, sillä onhan hän ihminen josta eniten välitän. Se ei ole selitettävissä edes itsepuolustuksena, koska hän ei koske minuun. Minä olen väkivaltainen osapuoli. Ymmärrän mitä tarkoitat. En epäile, että puolustelet käytöstäsi. Sinulla on oikeus yrittää selittää sitä ja miettiä mistä se voisi johtua.
Itseäni ja pikkuveljeäni on isäni lyönyt meidän ollessamme lapsia. Olen kai saanut mallin sieltä, mutta itse minun täytyisi oppia itseäni hillitsemään. En halua olla se lyöjä, joka minun on nyt myönnettävä olevani. ☹️
Minäkin inhoan syvästi väkivaltaa kaikissa muodoissaan, mutta riitatilanteessa jokin pistää minut lyömään. Tajuttuani mitä olen taas tehnyt, häpeän kamalasti ja olen pahoillani. Tunnen itseni todella kamalaksi lyömisen jälkeen. Se on väärin. Niin ei vaan tehdä ihmiselle joka on itselle tärkeintä. Eikä kenellekään muullekaan.
Ihmiset monesti neuvovat hakemaan apua, mutta se on vaikeaa. Minulla on korkea kynnys mennä puhumaan toiselle ihmiselle tällaisesta asiasta. Masennuksesta olisi helpompi, siihen kun ei ole itse syyllinen. Mutta minä olen se, joka todella lyö. Ihanaa löytää paikka, jossa on ihmisiä, jotka voivat ymmärtää tilanteen. Monesti ihmiset voisivat katsoa pitkään ja syyllistää. Haluan kuitenkin muuttua. Ja kovasti haluankin. 🤔

hei.

olen samaa mieltä siitä, että syitä tuohon väkivaltaisuuteen kannattaisi etsiä, ja ammattilaisen kanssa. jos ei heti pystykään puhumaan lyömisestä, niin ehkä jotain itsestä selkenee itselle. lyömisestäkin kannattaa puhua, mutta tiedän itse miten vaikeaa se "livenä" on. hyvä alku on just tällasella anonyymilla palstalla, tai onhan niitä varmasti tällaisia väkivalta-kriisi/tukipuhelimiakin? minusta apua kannattaa hakea, koska uskon että väkivallan takana on yleensä huonoa itsetuntoa ja pelkoja. ja kierre syntyy; jokainen kerta kun käy käsiksi, lisää itseinhoa ja huonontaa itsetuntoa, ja vähintään alitajuisesti kynnys lyödä taas on pienempi.

minä olen entisessä parisuhteessa lyönyt; mustasukkaisuudesta, humalassa, useamman kerran. silti ollut väkivaltainen, ja useammin kuin kerran, se ei siitä miksikään muutu, ja sitä ei voi millään oikeuttaa. koska aggression syyt ovat jossain muualla kuin exässäni, hänen vikaansa ei millään voi olla se, että kävin käsiksi. suhteen loppumisen syynä ei ollut väkivaltaisuuteni, mutta tajuan nyt jälkeenpäin, että sekin olisi riittänyt sen kaatamaan. jos toinen pettikin, minulla olisi ollut muitakin vaihtoehtoja kuin lyödä. lähteä pois vaikka. lyödä seinää, mitä vaan. mutta ei toista ihmistä. nyt olenkin asennoitunut silleen, että hajotan mieluummin vaikka koko kämpän, mutta ihmisiin en ikinä enää kajoa, enkä ole vuosiin kajonnutkaan.

kuulostan ehkä jyrkältä, mutta kun jokainen kerta on liikaa. se kasvattaa parisuhteessa pelkoa, ja vaikka asiat pystyttäisiin sopimaan, voi olla että tuo pelko kasvaa liian suureksi. lyöminen tuhoaa myös lyöjää sisältä päin. ja jos tosiaan ajattelee mahdollisesti tulevia lapsia...

minä tiedän, että häpeä on hirveä, mutta..., äh, sehän vain kasvaa koko ajan, jos väkivaltaisuus ei lopu. siksi kannattaisi yrittää niellä se häpeä, apua varmasti saa. luulen, että kannattaisi ottaa ensin yhteyttä johonkin lyömätön linja-tyyppiseen organisaatioon, joilla on oikeaa tietoa parisuhdeväkivallasta. koska joku satunnainen terveyskeskus-ihminen tai vastaava ei ehkä osaa suhtautua, vaan tuomitsee suoraan ja täysin.

kun kannattaa punnita, kumpi painaa vaakakupissa enemmän, häpeä, vai se, että haluaa väkivallattoman suhteen? minusta olet jo oikealla tiellä kun tänne kirjoitit. toivon voimia sinulle!

Tämäpä mielenkiintoista.

Olen jo kauan miettinyt, että kirjoittaisin johonkin ja kysyisin, miksi kukaan ei koskaan kerro, että hän käyttää väkivaltaa.

Kaikkialla kirjoitetaan, että joku muu on väkivaltainen. Tiedotusvälineet kertovat, että parisuhteissa miehet pahoinpitelevät puolisojaan - ja miksei joskus naisetkin. Lapsiakin lyödään. Stakesin sivuilla on neuvoja tällaisten tilanteiden varalta. Asiaa katsotaan aina uhrin kannalta. Ota yhteyttä sosiaaliviranomaisiin, soita poliisille, mene turvakotiin, katkaise suhde jne. Olen aina miettinyt, missä ovat nämä sadattuhannet pahoinpitelijät, joista kaikkialla pelotellaan. Miksi heistä kukaan koskaan tule esiin ja sano tai kirjoita, että tässä olen. Lyön siksi, että... niin miksi? Syy minua nimenomaan on aina kiinnostanut. Täytyyhän toiminnalle olla jokin syy. Miksi joku lyö?

No nyt sain ensimmäisen kerran lukea, miten lyöjä arvioi väkivaltaansa. Niin, miten?

Viha? Suuttumus? Puolustautuminen - vaikka hyökkäystä ei tulekaan?

En moralisoi vaan tarkastelen asiaa neutraalisti. Noilla tiedoilla en pysty antamaan sen kummempia neuvoja kuin on jo annettu. Haluaisin tietää enemmän. Onko lyömisen taustalla jostakin saatu malli? Esimerkiksi kotoa. Oliko kodissa väkivaltaa? Vai johtuuko lyöminen siitä, että lyöjän on vaikea ilmaista tunteitaan, ja kiihtymystilanteessa ne tulevat niin kovana ryöppynä, ettei niitä pysty hallitsemaan?

Kokeeko lyöjä valtavaa peiteltyä ja ehkä tiedostamatontakin vihaa jotakin kohtaan? Onko kohdekin epämääräinen? Onko viha niin syvällä, ettei sen syitä ja kohdetta pysty ajattelemaan? Onko siivetön enkeli" joutunut lapsuudessaan avoimen väkivallan, henkisen pahoinpitelyn tai jonkin vielä vakavamman kohteeksi? Ei kerran vaan useasti. Onko jokin näistä asioista jäänyt käsittelemättä? Onko pahan olon tunne ja viha koteloitunut syvälle psyykeen - josta se kiihtymystilanteessa repeää esille ja osuu ensimmäiseen ihmiseen, joka sattuu olemaan paikalla? Onko lyönnin kohde pelkkä sijainen?

Väkivallasta voi yrittää opetella pois, mutta se ei ole helppoa. Jos alkuperäinen syy - mikäli sellaista edes on - jää selvittämättä ja hoitamatta, se on sitäkin vaikeampaa. En voi muuta kuin toivoa onnea yrityksille. Olisi mielenkiintoista lukea asiasta enemmän.

1 10sta kirjoitti 23.02.2005 klo 23:31:

Asiaa katsotaan aina uhrin kannalta.

Miehille tarjotaan apua myös silloin, kun syyllistymme perheväkivaltaan (esim. http://www.miessakit.fi/cgi-bin/iisi3.pl?cid=miessakit&mid=4&sid=20081&sessionid=easye7169d1b765cba620fb151c3e33418d2 , http://www.saunalahti.fi/jsrn/ ).

Ilmeisesti niehet ovat usein perheissä se väkivaltainen osapuoli. Siksi kai tutkimus ja apu on keskittynyt meihin (esim. http://www.uta.fi/laitokset/naistutkimus/narrat.html ). Varmaan hyvä niin.

Mutta toisaalta väkivaltainen nainen lienee niin vaiettu ilmiö, että avun hankkiminen lienee paljon hankalampaa. Ei mies hevin lähtene pakoon turvakotiinkaan.

Urpo

Hei sinullekin 1 10sta! Luulenpa, että juuri häpeä pitää lyöjät "koloissaan". Väkivallan uhreille tarjotaan moninaisia palveluita, mutta tilanteen ratkaisemiseksi tarvitsee myös lyöjä apua. Luulenpa myös, että oman vian myöntäminen ja tunnustaminen vaatii aikaa. Moni lyöjä ei välttämättä osaa pitää lyömistään ongelmana, vaan saattaa kokea sen oikeutettuna. Tutkimusten mukaan suurin osa lyöjistä on miehiä. On kuitenkin otettava huomioon, että harva mies hakee apua siihen, että nainen lyö. Nainen usein "heikommaksi osapuoleksi" miellettynä lähtenee helpommin hakemaan tukea tilanteeseen.
"Mene turvakotiin" "Katkaise suhde"- neuvot ovat uhrin kannalta edullisia, mutta miten käy lyöjän? Ehkä hän haluaa päästä eroon lyömisestään saamatta tukea. Monesti tulee vain vihat ja syytökset niskoille. Yhteiskunta tarjoaa lyövälle naiselle ainakin toistaiseksi huomattavasti vähemmän kuin miehelle, joka lyö.

...On mielenkiintoista arvioida ja analysoida omaa ongelmaansa. Moni asia on pistänyt ajattelemaan. Silti en löydä vastausta kysymykseen: Miksi?
Vihaa ehkä tunnen uhattuna ollessani. Tunnen etten saa tilanteeseen minkäänlaista kontrollia ja että olen tilanteen armoilla. Voimattomuutta tunnen myös. Suuttumus kuuluu myös tunteisiin. En tiedä kenelle olen vihainen, kumppanilleni vai itselleni kun en saa häneen mitään kontaktia. Yritän kai viimeistä keinoa "hakata hänelle järkeä päähän". Ei, enkä pidä sitä yhtään oikeutettuna. Luulen myös puolustavani itseäni tilanteelta, en niinkään kumppaniltani, sillä hän ei minuun koske. Tilanteen ajautuessa ns. umpikujaan, yritän kai tehdä viimeisen siirron... 😞
Jos kerran häpeän suuresti tekoani, miten se noin vain unohtuu riidan hetkellä ja lyön jälleen. Oloni on lyödessäni ollut uhattu, vihainen ja voimaton. Jopa hyvin turhautunut tilanteen ratkeamattomuuden takia. Kuitenkaan itsehillintäni ei saisi pettää siinäkään tilanteessa. Väkivallalla tiedän luovani vain lisää pelkoa tilanteeseen. Asiat eivät sillä parane, pahenevat vain.
Onneksi olen häntä reilusti lyhyempi ja suhteellisen hento nainen, enkä pysty tekemään fyysistä vahinkoa kovinkaan paljoa. Kuitenkin tämä sattuu myös henkisesti molempiin. Olen luvannut muuttua. Kumppanilleni ja itselleni. En haluaisi aina pettyä itseeni.

Kuten edellä pohdin, isäni on lyönyt/kurittanut kotona minua ja pikkuveljeäni useampaan otteeseen ollessame lapsia. Asiaa ei ole sen kummemmin selvitetty, koska isäni on ollut toiselta puolelta rakastava. Aina kun olisi ollut rauha asiasta puhua, ei sitä kukaan hennonnut ottaa esille. Kuitenkin sellaisen mallin kotoa saatuani olen oppinut vihaamaan väkivaltaa kaikissa muodoissaan. Jokin minussa kuitenkin siinä tilanteessa saa unohtamaan kaiken häpeän ja väkivallattomuuden tilan ja lyön. Hetkiä lyömisen jälkeen morkkis iskee ja kovasti. Silloin olen pahoillani, pyydän anteeksi ja häpeän taas.
Oravanpyörä on enemmän kuin valmis. Häpeää yhä enemmän ja enemmän. Silti riitatilanteessa lyön ja häpeän määrä vain kasvaa.

Olen saanut kumppaniltani anteeksi. Sen hän on minulle vakuuttanut. En voi kuin arvostaa häntä, kun hän pystyy antamaan tekojani anteeksi. Itse en itselleni voi antaa anteeksi. Olen siinä pelossa että lyön taas. Puhelimessakin tapellessamme saan pelottavan vahvoja vihan tunteita ja pelkään että jos kumppanini olisi paikalla, löisin. Olen lyönyt ennenkin, miksi en löisi taas.
Kumppanissani ei ole vika, olen kerran lyönyt entistä poikaystäväänikin. Tämä ei siis kohdistu vain yksin häneen. Muita ihmisiä en tosin kohtele väkivalloin riitatilanteissa, miksi sitten häntä? Hän on läheinen ja tärkein henkilö minulle. En ymmärrä. Onko hänestä tullut liian "tuttu", että uskallan tehdä tällaista? Olenko alitajuisesti vakuuttunut jollakin tasolla, että hän tulee pysymään vierelläni..? Mistä otan oikeutuksen tehdä hänelle niin, kun en muillekaan niin tee? En halua satuttaa häntä.

Itsehillintäni on siis kiihtymystilassa hyvinkin hukassa. Luulen, että olet oikeassa, että tunteet tulevat ryöppynä, enkä osaa hallita niitä oikein, jolloin ne purkautuvat äärimmäisenä turhautumisena ja lyömisenä. Tuntuu myös että sanaakaan en saa sanottua siinä tilanteessa. Minua ei kuunnella. Yritän kai saada toisen pysähtymään hetkeksi ja kuuntelemaan. Täysin väärin keinoin. 🤕
Ongelmani on vaikea myöntää ja saattaa kuulostaa siltä että puolustelen. Yritän vaan analysoida mistä tämä voisi johtua. Mikä johtaa lyömistilanteeseen? Mitä tunnen?
En missään tapauksessa vihaa kumppaniani. Rakastan syvältä sydämestäni. Olen valmis jakamaan tulevaisuuteni hänen kanssaan. On kuitenkin pelottavaa lähteä antamaan toiselle puolikasta elämästään, kun kokee itsensä huonoksi kumppaniaan kohtaan. Vihan ja suuttumuksen tunne on vain riitatilanteissa koettua, joka nyt riidellessä käsittääkseni on normaalihkoa. Ei tosin siinä määrin, että se johtaa niinkin äärimmäiseen turhautumiseen ja voimattomuuden tilaan kuin minulla. 🤔
Kirjoitelkaahan. Näin analysoisin asiaa kysymystesi pohjalta. Olisi mukava saada lisää näkökulmia asiaan, että löytäisin voimia ja syitä selvitä ongelmastani irti.

Kuvittelisin, että useimmat ihmiset menettävät joskus malttinsa - niin kuin sanonta kuuluu. Tällöin kontrolli pettää ja ihmiset tekevät asioita, joita he eivät mieti loppuun asti. Maltin menettäminen voi ilmetä harkitsemattomina sanoina tai tekoina. Kun tilanne rauhoittuu, kiukun puuskassa sanotut sanat tai tehdyt teot saattavat kaduttaa. Niitä on ehkä pyydettävä anteeksi.

Vaikka sanatkin voivat satuttaa pahasti, niitä pidetään nykyisessä kulttuurissamme kuitenkin pienempänä pahana kuin fyysistä toimintaa - väkivaltaa. Niinpä suurin osa ihmisistä pysyy kanavoimaan - on oppinut kanavoimaan - tunteenpurkauksensa niin, että niihin ei liity fyysistä väkivaltaa. Saatetaan rähjätä ja kiukutella, mutta itsekontrolli säilyy kuitenkin siinä määrin, että fyysisesti ei kehenkään käydä kiinni.

Luulen, että huomattava osa tavastamme reagoida ärsykkeisiin on tietyssä mielessä opittua. Oppia ei ole välttämättä otettu keneltäkään muulta, vaan käyttäytyminen on voitu oppia aivan itse toimimalla spontaanisti tietyllä tavalla. Kun tapa on kerran keksitty, sitä on käytetty seuraavallakin kerralla.

Yksi yleinen tapa purkaa raivoa ja ahdistusta on esineiden paiskominen ja tavaroiden särkeminen. Se on niin yleismaailmallinen ilmiö, että sitä on kuvattu monissa TV-sarjoissa ja elokuvissa. Näissä medioissa asiaa on käsitelty monesti huumorin kannalta. Lentävät kermakakut - niitähän oli jo 1920-luvun mykkäfilmeissä. Internetistä taas löytyy videonpätkä toimistossa istuvasta miehestä, joka saa raivokohtauksen tietokoneen mentyä jumiin ja potkii koko rakkineen pois pöydältä raivosta karjahdellen.

Raivon purkaminen joksikin fyysiseksi teoksi on siis yleinen tapa - joskaan ei fiksu tapa, niin kuin eräs toinen sanonta kuuluu.

Olisi väärin kuvitella, että suutuksissaan esineitä paiskova ihminen olisi menettänyt täydellisesti kontrollin asioihin ja että hän toimisi pelkän sokean raivon vallassa kykenemättä vaikuttamaan tekoonsa. Ei sinne päinkään. Esineiden paiskominen on useimmissa tapauksissa täysin kontrolloitua.

Jos raivon puuskassa sopivaa esinettä etsivä näkee pöydällä juomalasin ja oman kalliin järjestelmäkameransa, kummanko hän ottaa käteensä ja heittää seinään. Vihan täytyy olla todella suurta tai heittäjän poikkeuksellisen varakas, jos hän tarttuu kameraan ja tuhoaa sen. Kyllä useimmat ihmiset valitsevat jotakin halvempaa. Tämä todistaa, että raivonpuuskankin hetkellä ihmiset pystyvät ainakin puoliksi kontrolloimaan tekoaan. Jos se onnistuu jopa kokonaan. Esine ei lennäkään seinään vaan heittäjä keskeyttää teon viime hetkellä. Järki saa voiton.

Kun on kyse väkivallasta, kaava on sama. Näissäkin tapauksissa lyöjä tai pahoinpitelijä useimmiten kontrolloi tekojaan. Hän ei lyö pahimpiin paikkoihin, jossa vammat olisivat suurimmat, vaan etsii jonkin pehmeämmän kohteen. Poikkeuksia ovat tietysti ne tapaukset, joissa tietoisena tarkoituksena on tuottaa mahdollisimman suurta vahinkoa tai ääritapauksissa jopa tappaa uhri. Tällaiset tilanteet ovat kuitenkin harvinaisia. Useimmiten pahoinpitelijä kontrolloi tekoaan hyvinkin tarkasti. Luulisin, että myös Siivetön Enkeli kuuluu tähän ryhmään.

Kun meidän lapsemme oli muutaman vuoden ikäinen, hänelle määrättiin silmälasit. Jos hän suuttui jostakin, hän heitti lasit suutuksissaan lattialle. Näin tapahtui kymmeniä kertoja. Laseja jouduttiin korjaamaan näiden raivonpuuskien jäljiltä. Lapsemme ei ollut koskaan nähnyt meidän muiden heittelevän silmälasejamme tai oikeastaan muitakaan esineitä, joten hän ei ollut voinut saada oppia meiltä. Hän oli opetellut heittämisen itse. Ehkä lasit tuntuivat ärsyttäviltä, ja suuttuessaan hän purki raivonsa nimenomaan niihin. Asiasta käytiin keskusteluja, ja yritimme puhua lapselle järkeä. Sanoimme, että lasit ovat kalliit, eikä niitä saisi särkeä. Vähitellen lasien heittely loppui. Täysin lapsemme ei kuitenkaan ole päässyt tavastaan heitellä esineitä suuttumistilanteissa. Eilen illalla lensi hammasharja lattialle vastaavassa tilanteessa. Tähänkin asiaan tietysti puututaan. Oletan kuitenkin, että tapaa heitellä esineitä ei ehkä koskaan pysytä täysin kitkemään hänestä.

En pysty antamaan Siivettömälle Enkelille mitään varsinaista neuvoa. Jos itse kärsisin vastaavasta ongelmasta, lähtisin selvittämään sitä niin, että analysoisin lyömiseen johtavan tapahtumaketjun sekunti sekunnilta ja miettisin, millaisia ajatuksia mielessäni liikkuu milläkin hetkellä. Missä vaiheessa tulee ajatus lyödä? Kun olisin selvittänyt prosessin kulun, suunnittelisin uudenlaisen toimintakaavan tilanteen hallintaan. Toistaisin tätä kaavaa mielessäni riittävän usein. Voisin esimerkiksi määrätä itselleni jonkin mielikuvan, jota minun pitäisi ajatella sillä hetkellä, kun ajatus lyömisestä ensimmäisen kerran tulee mieleeni suuttuessani jostakin asiasta. Ajatuksen keskittäminen tähän mielikuvaan katkaisi lyömiseen johtavan prosessin ja antaisi minulle hetken aikaa miettiä, kannattaako prosessia jatkaa lyömiseen asti vai voisiko sen vielä keskeyttää. Jonkinlaisen korviketoiminnan kehittäminenkin voisi olla mahdollista. Se olisi kuin sivuraide, jolle tuhoon matkalla oleva juna viime hetkellä käännetään ja siten estetään onnettomuus. Tämä korvike ei tietenkään saisi olla jotain yhtä pahaa kuin lyöminen.

Hei!
Kuten edellä jo kerroin minun väkivaltaisuuteni on saanut mallin kotoa.Murrosikäisenä se alkoi kun kapinoi vanhempiaan vastaan,mutta meillä ei saanut kapinoida kun äiti.Riitoja oli tosi paljon ja aína ne päätty siihen että teki mieli hyökätä äidin kimppuun ja lyödä,näin en kuitenkaan tehnyt koskaan.Äitini ajoi minut niin itsehillinnän äärirajoille että piti lähteä pois kotoa vaikka kävelylle,usein hän yritti senkin estää.Vasta joskus 20-vuotiaana kun asuin pois kotoa ja äitini hyökkäsi minun kimppuuni juovuksissa nyrkit ojossa vastasin,en tosin lyönyt vaan paiskasin hänet irti itsestäni nojatuoliin istumaan.Viimeksi kun riitelimme ajatuksissa kävi että pudotan hänet sillalta jolla seisoimme alas,hän ei osaa uida.En kuitenkaan tehnyt mitää,äitini on vieläkin elossa.

Minä lyön nykyään todella harvoin,osaan hillitä itseni jo paremmin.Aiemmin kun löin kumppaniani,tein sen ärsytettynä,olin nurkkaan ajettu eikä sieltä ollut muuta ulospääsyä.Mielessäni löin aina äitiäni,koska hän sai elämäni ihan sekaisin ja minut stressaantuneeksi.Minulta vaadittiin ihan mahdottomia asioita äitini osalta.Kotona pienikin asia sai minut räjähtämään,huusin,heitin tavaroita ja syyttelin ihan väärää ihmistä.Sitten tarpeeksi vihaisena löin tai oikeastaan läpsin käsivarteen,kokoajan näin äitini lyöntien kohteena.Sitten tilanne rauhoittui ja kaduin,alusin erota ja ajattelin että minun on parempi asua yksin loppuelämäni.Olemme olleet yhdessä kohta 5 vuotta,viimeiseen vuoteen en ole lyönyt ja riitoja on ollut vähemmän.Uskon että tilanteen rauhoitti se etten puhu äidilleni enään mitään.Emme ole vuoteen nähneet muuta kuin ohimennen,minä en soita hänelle ja jos hän soittaa minä en vastaa.Kuulostaa ehkä hullulta mutta näin minä olen onnellinen ja vihdoin vapaa.

Asiaan auttaa myös se että minä olen sinut menneisyyteni kanssa,en häpeä tai kadu mitään.Ennen häpesin alkoholisti äitiäni ja nyt voin puhua avoimesti sittä että äitini on alkoholisti.Minä olen vastuussa vain omista tekemisistäni ja äitini on omistaan.Kaikki mitä menneisyydessä on taphtunut vaikuttaa tähän päivään ja se täytyy vaan hyväksyä,peittelyllä ja teeskentelyllä saa vain vahinkoa aikaiseksi.

Luulen Siivetön_enkeli että isäsi väkivaltaisuus vaikuttaa sinuun.En tarkoita että lähdet syyllistämään ketään vaan mietit asioita rehellisesti omalta,isäsi ja äitisi kannalta.Ja tärkeää on antaa lopulta anteeksi,jopa sinulle itsellesi.Toivon sinulle voimia kohdata kipeätkin asiat järkevästi.🙂🌻

"Kun joudun uhkaavaan tilanteeseen riidellessämme, saatan lyödä häntä"

Viestistäsi ei käy selville, millä tavalla tilanne on uhkaava. En tarkoita, että kannattaisin lyömistä, mutta syytä saattaa olla myös toisessa osapuolessa, joka on aiheuttanut uhkaavan tilanteen

Tarkoitan uhkaavalla sellaista tilannettaa kun kumppanini sulkee korvansa järkipuheelta ja ryhtyy täysin järkkymättömän ehdottomaksi. En saa tilanteeseen mitään otetta. En tarkoita, että haluaisin olal tilanteen niskan päällä, vaan joudun tavallaan ulkopuolelle. Hän huutaa, raivoaa, ei kuuntele hetkeäkään, juoksee kauemmas. Yritän sanoa että pysähtyisi hetkeksi ja puhuttaisiin ja mikään ei auta. Tunnen suurta turhautuneisuutta, avuttomuutta, voimattomuutta ja pahaa oloa. Ne tuntemukset kai kasvattavat minussa sen vihan tunteen ja kuvittlen saavani hänet siinä tilanteessa hiljenemään ja pysähtymään hetkeksi lyömällä. Hän ei anna minulle tilanteen suhteen mitään mahdollisuutta vaan lähes päätä pidempänä huutaa ja saa minut tuntemaan itseni pieneksi, heikoksi ja voimattomaksi. En saa sanaani kuuluville hänen valtansa ylitse... Sitten tulee vaihe jossa tilanne käy niin epätoivoiseksi että lyöminen tapahtuu :/

siivetön_enkeli kirjoitti 17.03.2005 klo 10:20:
Tarkoitan uhkaavalla sellaista tilannettaa kun kumppanini sulkee korvansa järkipuheelta ja ryhtyy täysin järkkymättömän ehdottomaksi. En saa tilanteeseen mitään otetta. En tarkoita, että haluaisin olal tilanteen niskan päällä, vaan joudun tavallaan ulkopuolelle. Hän huutaa, raivoaa, ei kuuntele hetkeäkään, juoksee kauemmas. Yritän sanoa että pysähtyisi hetkeksi ja puhuttaisiin ja mikään ei auta. Tunnen suurta turhautuneisuutta, avuttomuutta, voimattomuutta ja pahaa oloa. Ne tuntemukset kai kasvattavat minussa sen vihan tunteen ja kuvittlen saavani hänet siinä tilanteessa hiljenemään ja pysähtymään hetkeksi lyömällä. Hän ei anna minulle tilanteen suhteen mitään mahdollisuutta vaan lähes päätä pidempänä huutaa ja saa minut tuntemaan itseni pieneksi, heikoksi ja voimattomaksi. En saa sanaani kuuluville hänen valtansa ylitse... Sitten tulee vaihe jossa tilanne käy niin epätoivoiseksi että lyöminen tapahtuu :/

Olen itse joskus nuoruudessani seurustellut miehen kanssa, joka oli väkivaltainen. Hän löi, kuristi, nosti seinälle ja potki sekä hakkasi ☹️. Lisäksi taustalla oli hän aiheeton mustasukkaisuutensa. Mutta kaksi kertaa tämä tapahtui, ja sitten minä lähdin 🙂👍. Haluan tällä sanoa sen, että onko teillä parisuhteessa kenties tilanne sellainen, että viina avaa rehelliset keskustelut ? onko teillä patoumia toisianne kohtaan ? Onko asioita, joita ei voi selvinpäin sanoa ? Huomasin itse, että silloinen poikaystävä oli humalassa ihan muuta kuin normaalissa tilanteessa. Ajattelin, että sieltä se totuus tulee sitten kännissä, tai sitten se mahtava minä on niin huono itsetuntoinen, että käy päälle. Koskaan lyöminen ei ole normaali asia, vaan taustalla on liuta asioita, selvitettäviäkin. Sanot että et saa otetta, miksi pitäisi saada ote? Käsitin rivien välistä, että kenties haluat hallita teidän suhteessa, ja koska et pysty vaikuttamaan, nyrkit tulee esiin, ja sota on valmis ? Tosiasiassa jos näin on, keinot ovat väärät. Tällä tavalla lyöden, ja mieltä osoittaen, voi pahimmillaan ajaa toisen tilaan, jossa toinen pakenee, eli jättää sinut. Kukaan ei pakota lyömään, sinä teet sen. Voit siis valita lyötkö vai etkö. Käsitin että koska olet alakynnessä, lyöt. Teillä on jonkinlainen valtataistelu siitä, kumpi on oikeassa. Mielestäni suhteenne pohja on epävakaa, koska tällaisia toimia on. Terveessä suhteessa ei lyödä, ei huudeta, vaan keskustellaan ns aikuisten tasolla. Te tarvitsette apua tilanteeseenne, ennenkuin käy huonosti, jollei jompi kumpi lähde. Olet aivan oikeassa että vielä lapsia jos tähän tilanteeseen tulee, olette hukassa. Ja se että sanot mallin tulevan kotoa, ei voi syyttää vanhempiaan, sinä itse valitset tiesi ja tekemisesi. Ei pidä laittaa asioita kiertämään, kun se ei paranna mitään. Olen minäkin jo tähän ikään nähnyt vaikka mitä, mutta silti en usko asioiden toistamiseen, vaan siihen että toimii niinkuin kuuluu ja toisia kunnioittaen. Voi olla että puolisosi yrittää rauhoittaa tilanteen huutamalla ja tavallaan komentaa sinuakin. Ja sinä koet sen alistamiseksi, ymmärrän. Mutta mitä ovat ne asiat, jotka saavat teidän kinaamaan tällä tavalla ? Miksi aliarvioit puolisoasi, että vain sinun puheesi ovat järkipuhetta ? Vai onko niin, että kun otatte viinaa, tietää kumpikin että riita on käsillä j asioita aletaan kaivaa? Tässä tapauksessa ehdotan että jätätte tuon viinanoton koska tilanteet menevät tuohon tai sitten eroatte ja otatte viinaksia siellä missä haluatte, mutta kaukana toisistanne. Tästä ei tarvitse tehdä taidetta, tämä on vakava asia 😯🗯️. ntä jos lyötkin joskus niin, että toiselle käy huonosti, vaikka jollain kättä pidemmällä 😭?? Silloin vasta ehkä tajuaa, kannattaako vai ei, mutta ihmistä ei korvaa sitten mikään. Itse vihaan sitä että lyödään toista, tai alistetaan huutamalla. Joskus jokainen tottakai, voi vihainen olla ja korottaa ääntään. Mutta tietoinen mekastus on typerää, kuten se lyöminenkin. Lopettakaa tuo touhu, ja menkää hakemaan pian apua, ennenkuin on myöhäistä 😠 Tuo ei ole tervettä kenellekään, tai sitten erotkaa !

elämä kaikille kirjoitti 17.03.2005 klo 14:06:

Terveessä suhteessa ei lyödä, ei huudeta, vaan keskustellaan ns aikuisten tasolla.

Lyömistä en puolusta. "Aikuisten tasosta" olen toista mieltä. Eikö edes parisuhteessa saa olla väliin kiukutteleva lapsi? Kyllä maailmaan huutoakin mahtuu.

Äidilleni itsehillintä oli hyve. Mietin, osasiko tai uskalsiko hän ollenkaan kiihtyä.

Minua riidat parisuhteissani (ja muuallakin) ahdistivat. Nykyinen vaimoni kerran sanoi: "Mikä avioliitto semmoinen on, jossa ei riidellä?". Yllätti. Viisaasti kysytty.

Arvelen, että "aikuiseni" on kovin kapea. Saattaisi olla hyvä, jos oppisin elämään vähän laajemmalla osalla itseäni. Vaan oppineeko vanha koira uusia temppuja.

Urpo

Entä miten tilanteeseen on jouduttu? Meneekö se niin, että toinen aloittaa riitelyn ja jatkaa sitä aina vain? Vai aloitatko sinä itse kensties riitatilanteet? Ja mitä se lyöminen tarkoittaa? Yhtä läpsäsystäkö vai sitä, että toiselle tulee todella vammoja?

Urpo kirjoitti 18.03.2005 klo 09:43:

Lyömistä en puolusta. "Aikuisten tasosta" olen toista mieltä. Eikö edes parisuhteessa saa olla väliin kiukutteleva lapsi? Kyllä maailmaan huutoakin mahtuu.

Äidilleni itsehillintä oli hyve. Mietin, osasiko tai uskalsiko hän ollenkaan kiihtyä.

Minua riidat parisuhteissani (ja muuallakin) ahdistivat. Nykyinen vaimoni kerran sanoi: "Mikä avioliitto semmoinen on, jossa ei riidellä?". Yllätti. Viisaasti kysytty.

Arvelen, että "aikuiseni" on kovin kapea. Saattaisi olla hyvä, jos oppisin elämään vähän laajemmalla osalla itseäni. Vaan oppineeko vanha koira uusia temppuja.

Urpo

Hyvä Urpo,
Joka liitossa riidellään, mutta miksi pitää huutaa? itse en ymmärrä kumpaakaan en lyömistä, en huutamista ja aikuisten tasolla tarkoittaa toista kunnioittavaa keskustelua. Olen sitä mieltä että se joka huutaa toiselle, ei kunnioita toista. Ei ole järkevää käyttää äänivarojaan kun meillä kaikilla lienee suhtkoht hyvä kuulo. Ja toisaalta, menee turhaa energiaa siihen että huudetaan kilpaa, koko asian itu menee mönkään, ei kohta tiedä missä mentiinkään sen kaiken huutamisen keskellä.Outoa että käsite riita, tarkoittaa joillekin huutamista. On huonoa päivää, ei mene putkeen, mutta voi sitä kiukutella, mutta ei huutaa tartte. Ei kyse ole itsehillinnästä, vaan tavoista. Joskus ulkona tulee huudettua koiraa metsästä pois, siinä se huutamisen tavoite. Ei normaalissa elämässä tartte huutaa, puhumalla pitäisi selvitä. tietysti jos on sellainen kilpahuuto mukava juttu, niin siitä vaan, antaa palaa😀.
Ja vanha koira oppii, mutta ei huonoja tapoja kannata opetella, tule ulkokoppiin lähtö😋...
Mulla oli joskus työkaveri joka puhui ja vastasi huutamalla, ihmettelin aina miksi hän huutaa. Esimieheni kertoi, hän ei kuule, ja siksi puhuu huutamalla. Siinäkin yksi syy huutamiselle, ja sen saa anteeksi jopa.
Mutta parisuhteessa huutaminen on syvältä ja sieltä kuten lyöminenkin, jotta näin.Harjoitelkaas sitä että riitelette ilman huutamista, huomaatte että riielystäkin tulee parempaa, ja asiat pysyvät asioina 🙂👍

Hyvä Elämä kaikille
Tarkoitan siis, että hyvin sanottu. En ehkä itse osannut tai uskaltanut sanoa tuota aikaisemmin, koska pelkäsin, että vaikutan siltä kuin puolustelisin lyömistä. En tiedä, millaisesta lyömisestä tässä esimerkkitapauksessa on tarkalleen kysymys, mutta en alkuunkaan ymmärrä myöskään sitä, että toinen huutaa kurkku suorana ja nöyryyttää sanoilllaan toista. Sitten, kun toinen vähän läpsäisee, niin syyllistetään lisäksi "väkivaltaisuudesta". Ehkä olen tässä hakoteillä, koska en kuitenkaan tiedä, miten tapahtumat todellisuudessa ovat edenneet. Mielestäni nimimerkki "Elämä kaikille" esitti kuitenkin hyviä näkökohtia.