vakavasti sairaan eroprosessi
hei,
olen tällä palstalla ensimmäistä kertaa.
Olen 56 vuotias nainen, sairauslomalla, kohta siirryn kaiketi työkyvyttömyyseläkkeelle.
Liki kestämätön ahdistus ja epätietoisuus parisuhteeni tilasta vaivaa iltaani. Odotan vain iltakymmentä tai mielellään yhtätoista, jolloin voin mennä nukkumaan sekoittamatta jälleen kerran vuorokausirytmiäni.
Sairastan parantumatonta syöpää ja nukun paljon, liikaakin. Siksi on tärkeää että pidän edes joten kuten päivärytmistäni kiinni.
Siksi ajattelin kirjoittaa, eniten itselleni. Yrittää rauhoittua kirjoittamisen ohella.
Sain syöpädiagnoosini vuosi sitten, juuri kun olin löytänyt sen kuuluisan sielunkumppanini vuosien yksikseni elelyn jälkeen. Mulla on vaikka mitä ongelmia, mutta yksinäisyyden (yksin elämisen) sietokykyni on korkea. Sitä en pelkää.
Alusta saakka olen muistuttanut miestä siitä, että jos sairauteni käy hänelle liian raskaaksi ymmärrän kyllä jos hän lähtee. Se ei ole aivan totta. Jos olen rehellinen, en ymmärrä solmuun menneestä tilanteestamme mitään enkä siis sitä, jos hän haluaa nyt erota, mistä olemme käyneet viime aikoina keskusteluja. Kaikki on vielä auki. Lopullista päätöstä ei ole tehty.
Hylätyksi tulemisen tunne on kamala. Sata kertaa sietämättömämpi kuin vakava sairaus ”tunteena”/kokemuksena. Olen ykskantaan helisemässä. Ikävä on suunnaton ja yltiökivuliasta. Yhteydenpito on nyt katkolla, olemme molemmat tahoillamme. Asumme siis erikseen. Ilahduin toki siitä, että kun viimeksi puhuimme puhelimitse muutama päivä sitten, että hän sentään lupasi edes harkita ehdottamaani pariterapiaa. Lupasi jopa maksaa viulut yksityiselle, sillä minun sairauspäivärahani on varsin pieni ja hän taas on hyvätuloinen. Terapiaan menon kynnys on hänelle huomattavasti haastavampaa, itse oon ollut terapiassa vuosikymmeniä sitten kun sairastin vakavan depression, josta toivuin eikä sairaus ole onneksi uusiutunut. Nykyisinkin käyn mt-hoitajan luona kerran parissa viikossa. Sain ajan syöpäkorttiani vilauttamalla mutta tosiasiassa puhun siellä juuri tästä kriisiintyneestä parisuhteesta.
Ihka ensimmäinen kriisi suhteessa oli alkukesällä, ja nyt, tämä rajumpi yllätti voimallaan.
Eihän se iästä ole kiinni, tajuan sen, mutta että näin vanhana tämmöinen hiton kriisi kun tässä sairaudessakin on ihan tarpeeksi. Mutta kaikilla meillä on omat kuormamme, en suinkaan kuvittele olevani ainoa jota tölvitään.
Ihanaa, että tämmöinen paikka on olemassa. Olen tosiaan vasta tutustumisvaiheessa mitä palsta pitää sisällään.
Löytyykö sattumalta muita, jotka elävät vakavasti sairaana epävakaassa suhteessa?
Mielestäni olen sopeutunut syöpääni hyvin. Kuten läheisenikin sanovat. Nautin arjen pienistä iloista entistä enemmän. Osaan nauttia siitäkin, että olen vapaa työvelvoitteista. Siitä olen kokevinani peräti jotain vapauden huumaa. Kaikenlaiset pikkumurheet ovat karsiutuneet veks, kaikki jonninjoutavat suorittamiset ja muut.
Tietenkin välillä ahdistaa. En sinänsä pelkää kuolemaa, mutta pelkään lähiaikaa ennen kuoleman hetkeä.
Kipuja minulla ei onneksi vielä ole. Käyn sytostaateissa ”taudin etenemistä jarruttavalla tavoitteella”. Juuri nyt, koko syyskuun, sytot ovat tosin katkolla.
Roikun toivottomassa toivossa kiinni. Kyllä sen tietää ns sydämessään mitä on tulossa. Vaistot, aistit ja intuitio sanoo että hylkäys tulee niin että rytisee. Mieheltä vaan on puuttunut rohkeus tehdä sitä lopullista siirtoa, vielä.
Ai niin, kaupassa pitää vielä kipaista hakemassa maitoa aamukahviin.
Ruokahalu on olematon.
Ei mielitekoja edes herkkuihin.
Sydän väpättää kuin teinillä sydänsuruissaan.
Huomaan, että tunnen tuosta peräti jotain häpeää.
Ei muuta tällä erää.
Kaunista syyskuuniltaa kaikille!
Lisää päiväkirjamaista raportointia.
Tänään ehkä piirun verran helpompi olo kuin eilen illalla, jolloin kirjoitin tänne ensimmäistä kertaa. Tästä(kin) voisi tulla tapa, kuten kirjoittelen esim. syöpäsivustoille. Siellä vain keskitymme ennen kaikkea sairastamisen tuottamiin tuntemuksiin, enkä viitsi siellä jauhaa näitä parisuhdeongelmiani.
En ole vielä tutustunut kaikkeen mitä täällä on tarjolla, kuten tuo chat-mahdollisuus. Pitää kokeilla. Ehkä.
Itkuherkkyyttä. Kaupassa käydessäni en voi koskaan tietää koska repeää. Entä miksi me ihmiset häpeämme pahan olon näkyvyyttä? Voimme sanoa, minä ainakin, vaikka naapurille että surkeasti sujuu, vaan jos purskahdan sanojeni päätteeksi itkuun, häpeän tai ainakin hämmennyn. Samoin toinen osapuoli.
Entä yksin nauruun repeäminen vaikka bussissa? Sitäkin me häpeämme! Kuvittelemme että muut ajattelevat että nyt toi yks sekosi. Eli pokkana vaan pitäisi pärjätä tilanteessa kuin tilanteessa. Väärin, mutta niin se vain menee. Vai onko tämä joku suomalainen juttu, kenties.
Itselleni epätyypilliseen tapaan en jaksa edes "terapiasiivoilla". Imuri on keskellä kotiani pieleen menneen yritykseni jäljiltä. Pyykit sentään sain vietyä pyykkitupaan; ne vaan pitäisi hakea sieltä myös pois ja ripustaa parvekkeelle, päivähän on lämmin. Ruokahalua ei ole edelleenkään. Välillä valtava ikävä vyöryää, välillä tuntuu hetken verran liki välinpitämättömältä, sitten taas ankara ahdistus voimistuu.
Entä minkä ikäisiä ihmisiä täällä on murheineen? Tuo Saapas on ainakin nuorille, mutta että muutoin? Meinaan että olenko eksynyt paikkaan missä ei keski-ikäisiä tai sitä vanhempia juurikaan pyöri. Mene ja tiedä. Entä mikä taho tätä ylläpitää? Sekin tieto on toistaiseksi kateissa, ja onko sillä nyt mitään väliäkään.
Olen päättänyt odottaa ja kärvistellä viikonlopun yli, sitten on otettava yhteyttä mieheen tavalla tai toisella. Yrittää jatkaa keskustelua siitä mihin viimeksi jäimme.
Nyt sinne pyykkitupaan.
Hei ihmiset, tämä kuulostaa niin pliisulta neuvolta mutta edes pieni liikunta auttaa ahdistukseen. Vaikka vain kävelisi about talon ympäri samalla kun vie roskat. Joskus oon tehnyt niin että kellosta katson että kävelen yhteen suuntaan 5 min. ja saman siis takaisin. Sehän on jo 10 min liikuntaa! Nyt olen päässyt sentään jo 45-50 min kestäville kävelylenkeille. Kuten taisin jo hutaista, hetki helpompaa on lenkin jälkeen välitön.
Nyt sinne pyykkitupaan!
Jatkan taas toisella kertaa.
Sunnuntai. Tunteet ovat sekavat. Toistelen sitä, että enpä olisi ikinä uskonut että joudun kokemaan rajun hylkäyksen lähes puskista vielä tämän ikäisenä.
Yksi avioero takana, mutta siitä on jo aikaa, samoin joitakin jo alusta lähtien epäonnistumaan tuomittuja huonoja parisuhde-yrityksiä. Ei siis lapsia.
Kuvittelin tosissani että tämä suhde pitää elämäni loppuun saakka. Miten saatan erehtyä näin pahasti. Unohdin, että parisuhdetta on varjeltava päivittäin, tehdä sitä kuuluisaa työtä sen toimivuuden takaamiseksi. Tai ei, ei sittenkään niin, ei se unohtunut, mutten siltikään tehnyt tarpeeksi. ME emme tehneet. Jätimme siis tärkeitä asioita tekemättä.
Tänään tunnen itseni idiootiksi. Idioottimaista jopa tämä, että kirjoitan tänne. Mietin, auttaako tämä vai peräti pahentaa tyhjyyden tunnetta mitä koen.
Jostain merkillisestä syystä en tukeudu ystäviini. He tietävät tilanteestani mutten jaksa puhua. Ehkä pelkään heiltä varmasti vain hyvää tarkoittavia ajatuksia, tai lipsahduksia, jotka saattaisivat romuttaa viimeisetkin toivonrippeeni.
Ei hitto, nyt ei olekaan oikea hetki kirjoittaa. Huomaan selvästi tämän vain pahentavan oloani.
Toisella kertaa sitten.
Kaunista syyssunnuntaita kaikille!
Keskiviikko.
Tänään tapasimme miehen kanssa eikä hän sentään eroa halua. Hänen toiveesta rajoitamme yhdessäolon aikaa, varsinkin kun hänen toinen lapsensa (jo täysi-ikäinen mutta vielä koululainen) muutti väliaikaisesti äitinsä luota isänsä luokse ja mies haluaa luonnollisestikin viettää aikaa lapsen seurassa. Olen aidosti iloinen tästä. Lapsi on myös aivan hurmaava tyyppi, kertakaikkisen mainio tapaus.
Toisessa ketjussa puhutaan "itsensä kadottamisesta". Ne roolit, ne roolit. Ahdistus siitä että kokee tulleensa kohdelluksi puolisonsa puolelta "pelkästään" äitinä ja vaimona.
Itse koen joskus joutuneeksi kohdelluksi pelkkänä syöpäsairaana. En miehen puolelta, mutta jonkin verran tätä ilmenee lähipiirissäni. Sairaus ikään kuin leimaa minut... niin, sairaaksi. Mutta olenhan minä paljon muutakin! Eräs sanoi kerran päin pläsiä, että suhtaudun itse vakavaan sairauteeni kuin flunssaan. Enkä suhtaudu. Tiedostan kyllä miten vakavan asian kanssa olen tekemisissä, mutten jaksaisi aina jauhaa syövästäni.
Nyt pitää soittaa...
Jatkan taas. Tsemppiä kaikille!
Hei Kia3 🙂🌻
Viestisi kosketti minua; itselläni on myös parantumaton sairaus, ei syöpä, mutta kivulias neurologinen sairaus ☹️
Mieheni oli uskoton neljä vuotta saamani diagnoosin jälkeen. Siihen mennessä minulle oli tehty useita leikkauksia ja jouduin myös olemaan sairaalassa pidempiä jaksoja komplikaatioiden vuoksi 😭
En ikinä olisi osannut uskoa, että mieheni pettäisi minua.
Pettäminen paljastui käytöksen muuttumisesta; miehestä tuli ilkeä ja arvosteleva. Myös puhelin hänellä oli liimautuneena itseensä kiinni, jopa saunassa/suihkukäynneillä. Ja se kuuluisa naisen vaisto laittoi minut epäilemään, vaikka viimeiseen asti mies kielsi uskottomuutensa.
Hajosin palasiksi; ensimmäinen puoli vuotta meni itkien. Oudointa oli se, että paljastumisesta jälkeen mies masentui. Kaksi kuukautta hän makasi sohvalla tekoaan häveten. Edes kauppaan hän ei voinut mennä, koska ajatteli kaikkien tietävän asiasta.
Nyt tästä on aikaa jo kuusi vuotta. Kriisin vaiheet kävimme läpi ja minä jopa terapiassakin.
Päätimme jatkaa yhdessä ja ehtona oli se, että enää ei petetä, vaan jos haluaa erota, se kerrotaan rehellisesti.
Sairaan ihmisen puolisona olo ei ole helppoa. Yhdessä tekemisiä rajoittaa sairaan kyky/voimat osallistua.
Olemme erilaisia luonteiltamme: minä haluaisin pysähtyä hetkittäin nauttimaan yhdessäolosta, mutta puolisoni on lähes maaninen ja kaiken tekeminen on hänelle tärkeintä.
Tämän mallin hän on oppinut kotoaan.
Minusta parisuhteessa pitäisi olla myös kompromisseja, niin että molempien tarpeet huomioidaan. Meillä se ei toimi, ei ole koskaan toiminut. Se, että mennään vaan toisen ehdoilla, vie pikkuhiljaa itsetunnon siltä, joka joutuu nöyrtymään.
Säälistä en halua mieheni kuitenkaan kanssani olevan. Kuitenkaan hän ei halua erota.
Toivon sinulle paljon voimia Kia3 kaiken käsittelyyn. Se, päättyykö suhteenne, vai ei, ei määritä sinun arvoasi ihmisenä. Eikä myöskään se, oletko sairas, vai et 🙂👍