Tiedän tunteen, kun pari vuotta sitten erosin n.4,5 vuoden suhteesta. Elämältä puuttui pohja ja tarkoitus, vaikka ero oli samalla helpotus ja jopa odotettu. Olen ollut exääni senkin jälkeen yhteydessä ja aluksi luulin, että hyvä näin, kun kavereina pysytään. Sitten hän tapasi uuden, joka oli minulle aivan kauhea järkytys, sillä itse en ollut päässyt meistä vielä tuolloin yli (erostamme oli kulunut n.6kk:tta). Onhan se hyvä, että erotaan ystävinä, mutta näin kahden vuoden jälkeen olen havainnut, että satutin itseäni paljon sillä, että olin tiiviisti yhteydessä exääni. Nykyään itsekin seurustelen ja exäni kanssa olemme olleet ehkä kerran kuukaudessa jossakin yhteydessä hänen yhteydenpito aloitteestaan. Itseäni ei juurikaan kiinnosta olla häneen missään yhteydessä, sillä suhteemme vaikuttaa minuun vieläkin niin voimakkaasti, että edelleen käyn suhteemme tapahtumia läpi (exäni oli suhteessamme "hajota ja hallitse"-tyyppiä).

Erosta toipuminen vaatii oman aikansa,niinkuin olet varmasti saanut kuulla. Itse itkeskelin päivät pitkät kotonani, enkä tahtonut päästä sängystä ylös. Mutta jossain vaiheessa aloin löytää niitä omia mielenkiintoni kohteita ja toteutin niitä. Elokuvien katselu, hyvän ruuan tekeminen, kävelylenkit ulkosalla hyvää musiikkia kuunnellen alkoivat täyttää elämäni. Pidin todella paljon kävelylenkeistäni,sillä silloin sain laatuaikaa itselleni miettiä kaikkea mitä mielessäni oli liikunnan ja raittiin ilman keskellä.

Minkälaiset välit sinulla on ystäviisi? Itse olin niin nuori ja rakastunut, että rakensin maailmani exäni ympärille, ja silloin ystävät jäivät minulta pois. Muutama hyvä ystävä minulla kuitenkin oli ja heidän kanssaan aloin eroni jälkeen pikkuhiljaa käydä leffassa, ravintolassa syömässä ja esim. eräs ystäväni opetti minua rullaluistelemaan. Se on niin hienoa, kun pääsee sieltä kodistansa pois ja alkaa keskittää ajatuksiansa muuallekin, kuin eroon ja huonoon suhteeseen. Kerroit, että kaipaat haleja ja lämmintä syliä. Niin kaipaa varmasti kaikki eronneetkin, mutta itselläni oli niin hienot välit omiin ystäviini, etteivät he ole moksiskaan siitä, että halailin heitä. He eivät olleet mikään korvike minun menetyksilleni, sillä edelleen, vaikka minä seurustelen ja heistäkin osa seurustelee, halailemme toisiamme ja kerromme tätä kautta myös välittävämme toisistammekin.

Pitkän suhteen jälkeen minä tunsin jääväni tyhjän päälle, sillä en osannut elää ilman toista "puoliskoani". Mutta, kun löysin omia tekemisiäni ja siinä samalla löysin nykyisen kumppanini, oli minun erittäin vaikea luopua sinkkuudestani ja siitä itsenäisyydestäni, jossa totuin olemaan sen puolisen vuotta. Nykyään koitan elää niin, että meillä molemmilla on niitä omia tekemisiä tässä suhteessa omien yhdessäolomme hetkien keskellä. Sillä ensimmäisessä suhteessani luovuin kaikesta omastani toisen vuoksi, jonka takia myös tuolloin kärsin olla koko suhteessa. Nyt ymmärrän, että yhdessä voidaan olla silloinkin, kun ollaan myös erikseen. Ja se tekee hyvää niin itselleen kuin kumppanillekin päästä tekemään niitä omia juttuja aina välillä.

Tsemiä sinulle! Itse muistan miettineeni eron jälkeen, ettei tästä ole enää muita vaihtoehtoja kuin tie ylöspäin. 😉

Kiitos Luutanen Ajatelmia vastauksestasi. 🙂
Itse taidan ollan samassa tilanteessa kuin sinäkin, joten neuvoja ei hirveästi heru. Lohduttavaa kuitenkin, että myös muilla on vaikeaa päästää irti exästä. Olen itse yrittänyt kaikkea mahdollista, mutta aina olen samassa alkutilanteessa. Nyt tulee Juhannus ja vaikeaa on taas. Helpointa olisi kokonaan irtaantua miehestä, mutta jokin saa aina soittamaan hänelle.
Jossain vaiheessa kävin pulahtamassa uimahallin kylmävesialtaaseen. Kun ajattelin oikein inhottavaa juttua, niin oli helppo käydä järjestää itselleen kunnon kylmätäräys. Se auttoi hetken aikaa. Kuten itsekin sanoit, pienistä asioista pitää lähteä. Ehkä se tästä. Viime vuonna hankin kaksi kissaa lohdutukseksi, ja ne ovatkin olleet tosi ihania apulaisia tällä vaikealla tiellä.

Iltaa.
Suunnilleen vuosi erosta takana itselläni: 8 vuoden avoliitto, ei lapsia.

Voi kun voisikin sanoa jonkin nopean, helpon tavan, millä kaikki korjaantuisi, mutta oikeasti: Jaloilleen pääseminen vie aikaa. Mutta pikkuhiljaa se tapahtuu. Ja juuri kuten kuvasit, se tapahtuu aaltoina, vaiheittain - tulee parempia ja tulee helpompia hetkiä. Koeta hyväksyä se, että aamuisin itkettää; koeta hyväksyä se, että vie jonkin aikaa ennenkuin saat elämäsi takaisin. Sillä palkintona on se, että todellakin _sinä_ saat elämäsi takaisin. Nyt olet uudessa vaiheessa, uudessa alussa: nyt sinulla on mahdollisuus muokata elämäsi sellaiseksi kuin haluat - sitäkin voit miettiä, mitä asioita haluat elämääsi. Jos kirjoittaminen auttaa, tai jokin muu luova toiminta, hei; saatat vielä poimia jonkin uuden harrastuksenkin... ja muutenkin, tiedä mitä arvoja ja asioita löydät vielä elämääsi tästäkin.

Siis: anna itsellesi aikaa. Ole iloinen kaikista askelista eteenpäin, vaikka ne tuntuisivat pieniltäkin. Harrasta: liiku, kirjoita, koeta pysyä aktiivisena. Puhu asioista ystävillesi - ja toki täälläkin netissä.

Voimaa,
Yrmy

Minullakin on kissa ja lohduttaahan sen hoitaminen vähäsen. Illalla kun käyn nukkumaan otan joskus kissan
tassusta kiinni ja sekin tuntuu hyvältä. Juhannus on tosiaan tulossa eikä mitään suunnitelmia, kaikilla tuntuu
olevan jotain menoa, mutta minä olen päättänyt olla kotona tuntuu sitten miltä tuntuukaan. Muutenkin muistoja
tulee kokoajan mieleen, kun on samoja polkuja yhdessä taivallettu ei niitä pääse pakoon. Sellaisissakin
paikoissa joissa emme ole yhdessä käyneet, tulee mieleen toinen samanlainen paikka jossa kävin exänkin
kanssa. On niin rasittavaa muistaa onnellisia aikoja, ajatuksia tulee päähän ihan liikaa, mutta niistä pitäisi
päästä eroonkin nopeasti ,ettei pää halkea. Tänään tosin olo on ihan hyvä, mutta huomisesta ei taas tiedä.
Hyvänä päivänä on yritettävä kerätä voimia huononpia varten. Yritän kokeilla mikä vaikutus eri asioilla on
minuun, yhtenä päivänä menin uimaan ja siitä tuli vähäksi aikaa hyvä olla. Imuroin kodin ja vähän aikaa tuntui
mukavalta kun on siistiä. Pitää kokeilla erilaisia asioita, vaikka kuinka pieniäkin, että olo kohentuisi. Tiedän
että ihmisillä voi olla paljon suurempiakin vaikeuksia elämässä, mutta tällä kertaa tämä ero on minulle
riittävän suuri musertamaan minut ajoittain. Miten ihmisestä voikin tulla niin riippuvainen puolisostaan, tekisi
mieli ilmoitetta hänelle mitä tälläkin hetkellä teen, mutta en vaan laita tekstiviestiä, mitä se hyödyttäsi.
Ymmärrän kyllä halusi soittaa miehellesi ja jos se oloasi yhtään helpottaa niin soita, ei se voi tilannettasi
pahentaakaan.