Moi.
Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä kohta 15 vuotta, joista puolet naimisissa. Meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta.
Pitkään yhteiseloon mahtuu tietysti hyviä ja huonoja hetkiä. Nyt kuitenkin vaimoni kertoi, että tuntee meidän olevan vain kavereita. Läheisyyttä ei kuulemma ole, eikä kumpikaan halua toiselta mitään. Olemme yhdessä vain, koska olemme ”aina” olleet. Hän kertoi ajatelleensa olisiko jossain joku muu, parempi vaihtoehto ja nuorena (alle 18v) alkanut suhteemme on vienyt häneltä mahdollisuuden tavata muita. Nyt hänen pitää sitten miettiä miten jatkaa.
Sen jälkeen kun hän kertoi minulle, olin raivoissani. Olemme miltei saman ikäisiä ja parisuhteissa yhtä kokeneita. En tunne menettäneeni mitään, olen onnellinen että minulla on ollut ihana ihminen kanssani pitkään. Tunsin itseni loukatuksi, tuntui kuin kaikki yhteiset vuotemme olisivat kadonneet johonkin kaukaisuuteen. Mielestäni suhteemme on ollut hyvällä mallilla. Läheisyyttä on ollut, myös makuuhuoneessa, vaikkakin välillä on ollut hiljaisempiakin aikoja. Kotona lapset kuitenkin määräävät päivärytmin , elämä on aika tasaista ja lapset sen keskipisteenä.
Nyt en kuitenkaan saa mielestäni sitä asiaa, että hän on ajatellut olisiko jossain parempi. Olenko tässä vain kaverina siihen asti, kun hän löytää toisen ja jättää minut. Hänellä on muutama ystävä eronnut ja nykyään uudessa suhteessa, voisiko se johtaa näihin ajatuksiin.
Ajatukset raastavat mieltäni. Sanoin miltä minusta tuntuu ja
vastaukseksi sain että hän haluaa aikaa miettiä asioita. Haluan antaa aikaa, mutta samalla haluan myös kuulla vastauksen heti. En tiedä mitä pitäisi tehdä ja pelkään että teen jotain väärin jos yritän muuttua joksikin muuksi. En ole ajatellut eroa ennen tätä, mutta nyt mietin asiaa joka päivä. Toivon että tämä on vain ohimenevää.
Vaimoni pohti samoja asioita ja petti minua kokeakseen sen, että olin "se oikea". Mutta se johtikin viiden vuoden salasuhteeseen selkäni takana jonka aikana saimme kolmannen lapsemme.
Tämän tultua ilmi, on viimeiset puolitoista vuotta tultu aika ryminällä. Olemme edelleen yhdessä, paljon on puhuttu, keskinäistä kunnioitusta ja... Sanotaan nyt sitten rakkautta edelleen on, mutta se on erilaista rakkautta kuin teini-iässä koettua huumaa.
Pitkissä parisuhteissa tunteet muuttuvat ja elävät ja oli jokseenkin käsittämätöntä jos ei parisuhteen ulkopuolisia ihastuksia olisi. Se on ihan ookoo tunnistaa ja tunnustaa. Näin voi käydä. Se miten me siihen reagoimme, onkin eri juttu. Ihmiset kokevat tarvetta jollekin suurelle rakkaustarinalle ja tunteelle, kun oikeasti esim. teidän elämä elämä on enemmän kuin moni ihminen saavuttaa koko elämänsä aikana. Ei ne uudet suhteetkaan ole sen kummallisempia 15 vuoden kuluttua, mutta se ihminen joka elää niitä 15 vuoden kuluttua on täysin eri ihminen kuin silloin joskus tai nyt elävä ihminen.
Minulla ei ole patenttiratkaisua vaimosi tai sinun kokemaasi tunteeseen. Jos et ole ryyppäävä, ilkeästi puhuva tiuskija, niin paha tulla neuvomaan. Ymmärrän voimattomuuden tunteesi täydellisen hyvin. Olet tehnyt parhaasi ja nyt toisen ikäkriisi pistää sinut löysän narun jatkeeksi.
Naisilla on ikävä yksinoikeus määritellä parisuhteen onnellisuutta. Miehen olisi kyettävä tekemään naisesta onnellinen ja tämä tajutaan yleensä vasta seuraavassa parisuhteessa.
"Miehet menevät naimisiin naisen kanssa, jotta tämä ei muuttuisi. Naiset menevät naimisiin miehen kanssa, jotta tämä muuttuisi." -loppukevennys, mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.
Tuota olenkin miettinyt. Etsiikö vaimoni jonkun, kenen kanssa kokeilla olenko oikea vai väärä. Tämä ajatus velloo mielessä joka päivä. Tuntuu kuin odottaisin hänen jonain päivänä kertovan salasuhteestan, vaikka hän olisi todennut ettei liiton ulkopuolelta haettu onni ollutkaan parempaa.
Jos vaimosi etsii sitä huumaavaa tunnetta jota erheellisesti sanotaan rakkaudeksi (vaikka se on puhdasta kemiaa ja tunnetaan paremmin nimellä ihastuminen) ja haluaa kokea uudelleen perhosia vatsanpohjassaan, niin pulassa olet.
Oma vaimoni tuli nettichattien yleistyttyä narkkariksi tuolle tunteelle ja jonka annoskoko vain kasvoi kasvamistaan karuin seurauksin. Seuraava kierros haki aina vain suurempaa vauhtia ja kaiken piti mennä loppuun asti kunnes sekään ei enää riittänyt.
Jos osaisin neuvoa, niin neuvoisin parisuhdeterapeutille puhumaan asiasta, yhdessä. Ihan vain sillä, että tällainen psykologi osaa viedä keskustelua paremmin eteen päin kuin itse väsyneenä pohtiessa illalla asiaa lasten nukkumaanmenon jälkeen. Toki lapset pitää saada hoitoon ja tietysti se maksaa, mutta suosittelen vaikka yksityistä 140/h. Jos sillä pelastetaan loppuelämän ainutlaatuinen parisuhde, niin onhan se sen arvoinen sijoitus.