Moi.
Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä kohta 15 vuotta, joista puolet naimisissa. Meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta.
Pitkään yhteiseloon mahtuu tietysti hyviä ja huonoja hetkiä. Nyt kuitenkin vaimoni kertoi, että tuntee meidän olevan vain kavereita. Läheisyyttä ei kuulemma ole, eikä kumpikaan halua toiselta mitään. Olemme yhdessä vain, koska olemme ”aina” olleet. Hän kertoi ajatelleensa olisiko jossain joku muu, parempi vaihtoehto ja nuorena (alle 18v) alkanut suhteemme on vienyt häneltä mahdollisuuden tavata muita. Nyt hänen pitää sitten miettiä miten jatkaa.
Sen jälkeen kun hän kertoi minulle, olin raivoissani. Olemme miltei saman ikäisiä ja parisuhteissa yhtä kokeneita. En tunne menettäneeni mitään, olen onnellinen että minulla on ollut ihana ihminen kanssani pitkään. Tunsin itseni loukatuksi, tuntui kuin kaikki yhteiset vuotemme olisivat kadonneet johonkin kaukaisuuteen. Mielestäni suhteemme on ollut hyvällä mallilla. Läheisyyttä on ollut, myös makuuhuoneessa, vaikkakin välillä on ollut hiljaisempiakin aikoja. Kotona lapset kuitenkin määräävät päivärytmin , elämä on aika tasaista ja lapset sen keskipisteenä.
Nyt en kuitenkaan saa mielestäni sitä asiaa, että hän on ajatellut olisiko jossain parempi. Olenko tässä vain kaverina siihen asti, kun hän löytää toisen ja jättää minut. Hänellä on muutama ystävä eronnut ja nykyään uudessa suhteessa, voisiko se johtaa näihin ajatuksiin.
Ajatukset raastavat mieltäni. Sanoin miltä minusta tuntuu ja
vastaukseksi sain että hän haluaa aikaa miettiä asioita. Haluan antaa aikaa, mutta samalla haluan myös kuulla vastauksen heti. En tiedä mitä pitäisi tehdä ja pelkään että teen jotain väärin jos yritän muuttua joksikin muuksi. En ole ajatellut eroa ennen tätä, mutta nyt mietin asiaa joka päivä. Toivon että tämä on vain ohimenevää.