Täällä on paljon kohtalotovereita ja tutun kuuloisia tarinoita. Ajattelin selventää omaa tilannettani, kun viimeiset viikot olen elänyt aikamoisessa sumussa kuultuani ettei vaimoni ole rakastanut minua enää pitkään aikaan.
Takana on kahdeksan vuoden suhde, joista kuusi aviossa. Kolme lasta, talot ja muut puitteet kunnossa. Suhteessamme on kipuiltu ennenkin, mutta tähän asti niistä on selvitty puhumalla. Myönnän itsekin pohtineeni vakavasti eroa, mutta tajusin sitten yhteisen perhe-elämän onnen. Ja olen ollut oikeastikin onnellinen tähän kevääseen saakka.
Vaimoni tuntuu elävän uutta nuoruuttaan, satsaa ulkonäköön, tuulettuu festareilla jne. Olen sallinut tämän täysin vilpittömästi monen vuoden kotiäitiyden jälkeen. Ja uus ulkonäkö on pop. Mutta. Samalla on paljastunut ihastus työkaveriin ja jälkeenpäin ajatellen olenkin kyynistynyt ulkonäköön satsaamiseen syistä. Eikä siinä mitään, että minä olen ilmaa. Samalla hän tiuskii lapsille ja lasten kanssa keskustellaan kännykkä kädessä. Näin vahingossa ihan viatonta viestiliikennettä tämän ihastuksen kesken, nyt keskusteluhistoriaa katoaa paljon useammin. En kuitenkaan usko pettämiseen, tuntuu kuitenkin että joku toinen ovi on nyt raollaan. Hän on myös lähes täysin katkaissut kontaktit vanhempiini ja sisaruksiini. Kuin valmistellen eroa. Avoimesti tutkii vuokra-asuntoja, muttei kuitenkaan kuulemma ole muuttamassa mihinkään.
Seksielämässä meillä oli lähes vuoden hiljaiselo, sitten keväällä alkoi todella kiimainen vaihe, joka päättyi taas kuin seinään. Hän kuulemma yritti rakastua minuun uudelleen kun pantiin paljon. Samaan aikaan tosin tunnusti pussanneensa työkaveriaan.
Juon kolme – neljä kertaa vuodessa, pidän terveydestä huolta, en polta. 90% valmistan talouden ruoat, pesen pyykkiä. Koko yhdessäolon ajan olen myös aina pessyt matot ja ikkunat. Ja päälle hoitanut ne autoremontit, pihahommat ja muut miesten työt. Myin moottoripyörät ja muut harrastusvälineet että ehdin olemaan perheen kanssa. Silti kuulen viikottain valitusta kun en imuroi tarpeeksi usein, enkä pyyhi pölyjä. Lapset on täysin mun perään, kun vietän lähes kaiken vapaa-ajan niiden kanssa, en juuri koskaan käy kavereiden kanssa kahvilla/kaljalla jne.
Mun palkka on kaksinkertainen vaimooni nähden, joten ymmärrettävistä syistä hallinnoin myös talouden ja käyn useimmiten kaupassa.
Muuta en vaadi, kuin että mua rakastettaisiin. Muidenkin kuin lasten taholta.
Tunnen itseni tyhmäksi ja hyväksikäytetyksi. Tuntuu, että hukkaan elämääni. Mutta silti tuo iltaisin selkänsä kääntävä kaunokainen on mulle todella tärkee.
Parin viikon päästä lähdetään koko perhe lomamatkalle. Olen ottanut itselleni takarajaksi tuon reissun.
Viime aikoina olen osoittanut rakkauttani korostetusti, myönnän että kiivaimpina vauva-aikoina en sitä tehnyt. Taitaa sekin vaan enemmän vaivaannuttaa häntä.
Välillä mietin, että lähtis vaan. Olen varma, että löydän jonkun toisen ja elämässä alkaisi taas uusi sivu. Mutta kun ehjä perhe (ja myös tämä henkilö) ja ovat mulle todella rakkaita.
Kommentteja?
Ehkä karusti sanottu, mutta jos et ole sitä, mitä vaimosi kaipaa, voit antaa vaikka kuinka paljon eikä se muuta tilannetta. Jos toinen haluaa liihotella ja haaveilla, paha siihen on mennä väliin. Oma kupla erillään tavallisen kuolevaisen arjesta houkuttaa. Älä kuitenkaan kadu sitä, että yrität olla hyvä isä ja puoliso. Ei ole tyhmyyttä osoittaa rakkautta ja elää sen mukaan, mihin uskoo. Jos perhe on tärkeä, elä sen mukaan, riippumatta siitä, mitä vaimosi tekee. Mutta ei sunkaan tarvitse kestää vastuuttomuutta tai ottaa vastaan ihan mitä tahansa. Aikarajan asettaminen on hyvä idea, mutta tietääkö vaimosi siitä? Tietääkö hän, mitä mieltä olet suhteestanne?
Puhutaan aina seitsemän vuoden kriisistä. Käytännössä monet parit käyvät läpi kriisiä kun ovat olleet yhdessä 6-8 vuotta.
Kolme lasta ja kotiäitiysvuodet ovat aika rankkoja. Tosin teillä ei liene ollut taloudellisia vaikeuksia ja sinä olet osallistunut kotitöihin ja lastenhoitoon.
Jos ero tulisi, jäisivätkö lapset sinulle tai kenties vuoroviikkosysteemillä ?
Jos tunteet hänen puoleltaan ovat hiipuneet, en usko että niitä pariterapialla tms tuodaan takaisin. Tosiasia on, että vaikka petetty osapuoli kärsii ja ihmettelee miksi toinen voi häntä niin välinpitämättömästi kohdella, niin ei tämä lähtevä osapuoli sitä tahallaan tee. Mutta kun ei enää vain ole niitä rakkauden tunteita.
Eräs tuttavani(nainen) ihastui työkaveriinsa ja oli jo muuttamassa hänen kanssaan asumaan. Perheessä oli kolme lasta. Mies hyvin osallistuva isä. Nuorin lapsi oli silloin 4-vuotias ja sanoi että hän jää isän luo asumaan. Äiti perui uuden suhteen, ei voinut ainakaan nuorinta lastaan jättää. Ovat avioliitossa vielä tänäkin päivänä ja lapsenlapsiakin jo.
Varmasti löytäisit pian uuden kumppanin. Joko yksinhuoltajan tai lapsettoman, kunnollisia miehiä aina etsitään 🙂
Kaikki on vielä mahdollista, ehkä hän jääkin. Joka tapauksessa lasten vuoksi joudut/saat olla hänen kanssaan tekemisissä vielä pitkään. Onkohan hän ajatellut loppuun saakka, mitä ero merkitsisi käytännössä.
Voimia ja jaksamista !
Kuulostaa tutulta kuviolta... Olemme oman vaimoni kanssa olleet yli 20 yhdessä joista asuttu saman katon alla yli 15 vuotta. Kolme lasta, omakotitalo, yhteiset tuttavat sekä työkuviotkin aika pitkälle samassa suunnassa ammattiosaamisen suhteen. Toisen ja kolmannen lapsen välissä puolisollani tuli irtioton paikka ja hän teki oman valintansa, mutta hän yritti pitää kakun ja syödä sen samaan aikaan.
Tuo epämääräinen suhdekuvio kesti taustalla pitkään eikä ollut enää hänen hallittavissaan kunnes käry kävi jokunen vuosi sitten. Olemme tuosta aallon pohjasta koettaneet selviytyä ja itselleni se onnistuisi helposti, mutta puolisoni kokee olevansa syytettyjen penkillä edelleen, mutta ei ole itse osannut myöskään päästää menneestä irti. Kolmas pyörii edelleen mukana joskaan ei enää fyysisesti eikä edes tunteidenkaan tasolla. Mutta pyöriipähän kuitenkin. En ymmärrä. Samaan aikaan puolisoni tunteet ja halu minua kohtaan ovat olemattomia. Kunhan ollaan vaan...
Jos omalla kokemuksellani olisin sinun asemassasi, niin epäilisin juurikin tuota kuviota: puolisosi yrittää syödä kakun ja säästää sen samaan aikaan. Hän kaivannee niitä kuuluisia perhosia vatsanpohjaan, mutta ei halua menettää täydellistä puolisoaan, joka on kätevä pitää elämässä lasten ja muiden ominaisuuksien puolesta. Olet eräänlainen isähahmo, asioiden mahdollistaja. Ei sinusta kannata päästää irti, se olisi tyhmyyttä. Mutta hän elää uutta nuoruutta 30/40 kriisissä myönsi sitä tai ei.
Sinun tehtävä on nyt määrittää itsellesi: mitä haluat parisuhteelta? Kuinka paljon investoit siihen henkisiä ja taloudellisia voimavaroja? Saatko siitä tarpeeksi takaisin? Et pysty muuttamaan puolisoasi. Sinä saat vain sen mitä saat: riittääkö se? Jos riittää, niin sitten se riittää. Jos ei, niin mitä sitten? Kuvio on helvetin ikävä ja tiedän täsmälleen miltä tuntuu kun elämän tärkein ja ihanin ihminen kääntää sinulle selkänsä ilta toisensa jälkeen, mutta auta armias jos yhtenä iltana kuukaudessa oletkin selkä häneen päin kun hän poikkeuksellisesti haluaisi jotain... Tunne ja ajatus voi olla, että elämän parhaimmat vuodet menevät hukkaan kun joutuu olemaan yksin parisuhteessa.
Olemme ottaneet yhteen puolisoni kanssa ja olen itse pohtinut eroa. Olen itse samanlainen asioiden mahdollistaja, josta on ollut kätevä pitää kiinni. Olen punninnut nämä asiat ja koen että lasten ollessa vielä pieniä, niin saan tässä kuviossa paljon enemmän kuin menettäisin tämän kaiken. Toki uskon myös, että kun hankalan ajan yli selvitään, niin kiitos seisoo lopussa. Vaimoni on halunut kapinoida minua vastaan ja sen hänelle suonut ilman kohtuutonta vastareaktiota, mutta jossain vaiheessa vaakakuppi voi heilahtaa yli, mutta sen aika ei ole tunnekuohussa mahdollisen pettämisen yhteydessä vaan vasta sen jälkeen. Ei ainakaan voida sanoa etteikö olisi yritetty. Mutta se vaatii myös toisen puolen halua pysyä yhdessä ja muuttua.
hei vaan.
Kuulostaa ihan meidän elämältä. Itse olen tuon tarinan itsekäs nainen. Ihastuin toiseen, siitä kehkeytyi joitain viikkoja kestänyt intensiivinen viestittely, mutta ei oikeaa konkreettista sivusuhdetta. Pettäjä olen silti. Ja luulen, että teidän vaimoillanne on menossa vähintäänkin jotain vastaavaa.
Mieheni on hyvin teidän kaltaisenne, tekee kaiken perheemme ja lasten eteen, mutta samalla koen ettei mitään meidän parisuhteen eteen. Olen aina ollut meillä se aktiivinen yhteisen ajan järjestäjä ja painottanut sitä varsinkin lasten saamisen jälkeen, koska haluan, että olemme edelleen nainen ja mies, ei vain äiti ja isä. Mieheni ei ole pitänyt tätä tärkeänä. Olen kipuillut asiaa pitkään ja paljon.
Synnytysten jälkeen koin vartaloni muuttuneen paljon ja se aiheutti yllättävänkin ison kriisin, nyt jälikäteen ajateltuna. En ole ylipainoinen ja olen ikäistäni nuoremman näköinen, mutta olen kokenyt etten ole enää naisellinen ja viehättävä, koska mieheni ei koskaan ole loistanut kehujen kanssa. Toki itseluottamukseni ei ole hänen varassaan, mutta tilanteessa, jossa olin raskauksien jälkeen olisin kaivannut häneltä kipeästi hellyyttä ja kehuja, ja seksuaalisen halun näyttämistä. En saanut sitä. Seksialoitteet ovat olleet minun harteillani viime vuodet lähes kokonaan.
Kuvaan astui mies, jonka edessä olin näkyvä, nainen, kaunis ja haluttava. Olin pitkään vastahankaan, mutta imartelujen edessä antauduin. Se tuntui kuin olisin ollut kukka kuivalla erämaalla, joka vihdoin sai vettä. En vain pystynyt lopettamaan enää, kun annoin asialle tilaa. Se tuntui niin hyvältä. Samaan aikaan aloin selvitellä mieheni kanssa suhdettamme. Kaikki meni aivan sekaisin, minä en tiennyt mitä haluan. Rakastan miestäni, mutta samalla toisen miehen herättämät tunteet ja himo jyräsi kaiken alleen. Asiat menivät pahaan solmuun joka suuntaan. Olin itse tunnemyllerryksessä, jossa päädyin loukkaamaan kaikkia osapuolia.
Olen oppinut itsestäni paljon, tiedän jo mikä minut ajoi tilanteeseen ja syyt valintoihini löytyvät minusta itsestäni, mutta syyt meidän jämähtäneeseen ja tunneköyhään parisuhteeseen löytyy meistä molemmista. Mieheni ei ole avautuja, ei ole koskaan puhunut tunteistaan avoimesti eikä ole koskaan sanonut, että rakastaa minua. Sitä ei meillä osata sanoa. Nyt opettelemme sitä.
Tapahtumista on kulunut useampi kuukausi. Olen itselleni säälimättömän ankara ja koen, että minun kuuluisi tekojeni takia päästää mies jatkamaan elämäänsä. Hän ei halua lähteä vaan haluaa yrittää. Emme siis ole eronneet vaan päättäneet yrittää. En tiedä mitä se yrittäminen tarkoittaa... Haluan jäädä tähän ja saada tämän suhteen toimimaan ja perheen pysymään kasassa, mutta helppoa se ei tule olemaan. Mies ei edelleenkään puhu, en tiedä mitä kaikkea hänen päässään liikkuu näistä asioista. Olen sanonut, että se on yksi jatkamisen edellytys, että mun täytyy tietää kaikki, myös ne pahat ajatukset ja tunteet. Mä pelkään, että jos hän ei osaa muuttua ja alkaa avautua, lähden taas etsimään tunnevastetta muualta, koska olen väsynyt nyhtämään hänestä asioita ulos.
Koko viikonlopun olen lueskellut kyyneleet silmissä samanlaisia kohtaloita. Ollaan me ihmiset kummallisia, kaikki tiedetään että puhua pitäisi, mutta edes sille kaikista rakkaimmalle emme uskalla kertoa ajoissa todellisia tunteitamme. Ja vaikka miehiä tästä syytetäänkin, niin kyllä naisissa on ihan yhtä paljon vikaa. Kun naisesta näkee, että joku kaihertaa mutta vastauksena "ei mulla mikään oo", niin silloin todellakin jokin on.
Meillä on rakkauden purjevene nyt tyvenessä. Emme tappele ja ainakin siedämme toisiamme. Minun läsnäoloni kuulemma ahdistaa, joten lupasin ottaa etäisyyttä, vaikka se erittäin paljon minuun sattuukin. Ilmeisesti mitään kolmatta pyörää tässä ei ainakaan kovin vakavasti - onneksi - ole mukana. Silti olen sitä mieltä, että tuo keväinen ihastus laukaisi tämän kaiken. Ei aavistustakaan mihin tämä kehittyy. Toisaalta lohduttaa kun myös niin moni tässä tilanteessa ollut on ilmeisesti jatkanut yhdessä. Ehkä mekin.
Eniten olen kyynistynyt yhteiskuntaan. Asuntovelallisten kilpajuoksua hämärästä aamunkoittoon. Asumiskustannukset arkitasollakin luksusluokkaa. Mikään ei riitä, kiky tästä hyvänä esimerkkinä. Meillä ei ole aikaa toisillemme eikä lapsillemme silloin kun he meitä eniten tarvitsevat. Eikä aikaa myöskään itselle.
Jotain on muututtava tai sitten pitkät parisuhteet ja onnellinen ja ehjä perhe-elämä jäävät historiankirjoihin.
Chiller kirjoitti 16.7.2018 12:57
Silti olen sitä mieltä, että tuo keväinen ihastus laukaisi tämän kaiken. Ei aavistustakaan mihin tämä kehittyy.
Chiller, uskon että olet aivan oikeassa tässä.
Niin asia ainakin minun kohdallani on. Olin jo ennen ihastusta miettinyt mielessäni asioita, mutta vasta ihastus löi asiat vasten kasvoja sellaisella voimalla, että edelleen olen sekaisin vaikka tuo ihastus on jo osaltaan mennyt ohi.
Pääasiassa tarvon päivästä toiseen pahan olon ja sekavien tunteiden kanssa.
Onko sulla Ufe samanlainen tunne kuin vaimollani, että nyt kaikki miehesi antamat (jos niitä on) hellyyden- ja rakkaudenosoitukset tuntuvat myöhäiseltä ja vastenmieliseltä?
Vaikeeta on, kun ois kiva vaan ottaa kiinni ja halata alleen kaikki tämä paska mutta toinen ahdistuu siitä entistä enemmän.
Chiller kirjoitti 16.7.2018 14:15
Onko sulla Ufe samanlainen tunne kuin vaimollani, että nyt kaikki miehesi antamat (jos niitä on) hellyyden- ja rakkaudenosoitukset tuntuvat myöhäiseltä ja vastenmieliseltä?
Vaikeeta on, kun ois kiva vaan ottaa kiinni ja halata alleen kaikki tämä paska mutta toinen ahdistuu siitä entistä enemmän.
Silloin oli, kun ihastus ja yhteys tähän toiseen oli meneillään, ei tuntunut hyvältä olla toisen lähellä. Mutta ei silloinkaan koko aikaa. Ja se kertomasi aktiivinen kausi petipuuhissa, meilläkin oli se juuri tuon ihastuksen laukaisemana. Tuntuu tosi ikävältä tätä sulle kertoa, mutta ainakin minä koin ihan valtavaa himoa sitä ihastusta kohtaan ja purin sen mieheeni, koska en halunnut hypätä sinne vieraaseen sänkyyn.
Nyt, kun ihastus on mennyt ohi, tunnen toki seksuaalista vetoa mieheeni ja meillä seksiä ja muuta läheisyyttä onkin, mutta tällä hetkellä pääasiassa miehen aloitteesta. Se hänen aloitteetomuushan tässä on ollut yksi isoista ongelmista, johon on tullut muutosta kriisin aikana. Mulla oma syyllisyys estää tekemästä aloitteita vaikka miestä haluankin ja hänen syliinsä kaipaan. Toivoisin, että hän tulisi enemmän ja itsevarmemmin vaan lähelle, mutta ymmärrän senkin että tässä tilanteessa se on hänellekin vaikeaa.
Chiller kirjoitti 16.7.2018 14:15
Onko sulla Ufe samanlainen tunne kuin vaimollani, että nyt kaikki miehesi antamat (jos niitä on) hellyyden- ja rakkaudenosoitukset tuntuvat myöhäiseltä ja vastenmieliseltä?
Vaikeeta on, kun ois kiva vaan ottaa kiinni ja halata alleen kaikki tämä paska mutta toinen ahdistuu siitä entistä enemmän.
Jostain syystä edellinen vastaus ei päivity, hävisikö vai eikä admin ole sitä vielä kuitannut. Vastaan nyt kuitenkin uudestaan.
Tunnistan vaimosi tunteet siitä, että läheisyys ahdistaa. Minulle oli se vaihe silloin kun ihastuminen oli käynnissä enkä tiennyt mitä haluan. Samoin tunnista aikaisemmin kirjoittamasi "himokkaan vaiheen". Myös se minulla oli ja et varmasti halua kuulla tätä, mutta se liittyi nimenomaan siihen ihastuksen kohteeseen ja koska en halunnut pettää miestäni myös tällä tavalla, purin haluni hänen kanssaan. Eräänlaista pettämistä sekin. ☹️
Nyt kun ihastuminen on mennyt ohi ja yritämme mieheni kanssa löytää toisemme uudestaan ja korjata parisuhteemme, läheisyys tuntuu enimmäkseen hyvältä. On päiviä jolloin se tuntuu vaikeammalta. Seksialoitteita en tällä hetkellä tee, mutta mies nyt on onneksi niitä alkanut tehdä ja siitä läheisyydestä nautin kyllä.
Voimia tilanteeseesi. Muista, että et pysty yksin pelastamaan mitään. Vaimosi täytyy haluta sitä myös ja ryhtyä jossain vaiheessa toimiin. Se miten kauan jaksat odottaa sinun täytyy itse päättää.
Olen Ufe ajatellut tuon kiihkovaiheen juuri näin kun sanoit. Jälkeenpäin katsottuna ajanjakso käy niin hyvin yhteen.
Nyt tuo ihastus on kuulemma pyyhitty elämästä ja kaikista kontakteista. Eivät ole enää samassa työpaikassakaan. Taitaa olla rouvalla niin melkoinen tunteiden sekamelska pään sisällä käynnissä. Juuri nyt yritän keskittyä siihen, että antaisin vain aikaa.
Chiller. voimia sinulle ja kärsivällisyyttä. Vain sinä voit tietää kauan jaksat odottaa vaimoasi.
Itselleni kirkastuu päivä päivältä se etten halua miestäni menettää ja perhettäni hajottaa. Tämä taas aiheuttaa sen, että katumuksen taakka laskeutuu koko ajan painavampana harteilleni. En meinaa päästä yli siitä mitä olen tehnyt. Ja koska ihastus oli suuri, välillä myös ne tunteet tulevat esiin vaikka mitään tulevaisuutta en enää näekään tämän henkilön kanssa.
Tie tasaiseen onneen ja luottamukseen on pitkä ja kivinen eikä ole mitään varmuutta siitä, että me sen saavuttaisimme. Pelottaa ja kaduttaa.
Kiitos. Jos tästä jotain positiivista haluaa löytää, niin nyt ainakin minun tunteet vaimoani kohtaan ovat voimakkaampia kuin koskaan. Mulle ei ole lainkaan epäselvää, ettenkö haluaisi hänen kanssa olla. Silmät avautuu, kun tajuaa mitä on menettämässä. Toivottavasti saan vielä pitääkin sen.
Omatkin tunteet ovat aivan sekaisin. Minut on tunnettu kivikasvona ja viimeinen viikko on mennyt itkeskellessä. Ajan autolla suht paljon työni takia ja tietyt kappaleet saa kyynelvirrat valumaan vuolaasti. Onneksi on sellaiset kelit, että voi kulkea aurinkolaseissa.
Vielä kun tietäisin, miten voisin häntä tukea. Ongelmana vähän kyllä on se, että minä olen suhteessamme se joka haluaa puhua ja mun pitäisi osata päätellä mitä naiseni haluaa ja ajattelee. Ei varmaan tuu yllätyksenä kenellekään, että yleensä arvaan väärin.
Ystävät, puhukaa toisillenne!
Mua surettaa ihan hirvittävästi se miten meillä on asiat menneet. Miehelläkin on omat toilailunsa, joten ihan viattomia ei olla kumpikaan.
Mä koen, että olen yrittänyt asioista puhua ja puhua saamatta mitään aikaan. sitten kai luovutin ja annoin itseni ihastua ensimmäiseen mukiinmenevään mieheen, joka osoitti kiinnostusta. Ihastuksen aikaan tein tästä ihmisestä jonkinlaisen unelmamiehen, joka nyt jälkikäteen tuntuu lapselliselta ja typerältä. Tajuan, että kaikki on lähtenyt mun omista tarpeista eikä siitä, että se mies olisi ollut jotenkin erityinen.
Nyt suren ja itken tätä hajotettua luottamusta, joka on ollut minulle yksi parisuhteen tärkeimmistä osa-alueista, nyt sen vasta oikeasti ymmärrän. En halua erota, mutta kyllä se valitettavasti tuntuu helpoimmalta ratkaisulta päästä elämässä eteenpäin.
Sitten tiedostan sen, että ilman näitä tapahtumia me ei mieheni kanssa oltaisi kyetty muuttamaan yhtään mitään meidän suhteessa. Useampi vuosi kuitenkin asioista puhuttu saamatta mitään oikeasti aikaiseksi.
Päivitys: syyskuussa sain tarpeekseni epätietoisuudesta ja annoin saunan laiteilla mahdollisuuden valita nyt viimeisen kerran ottaako vai jättääkö. Hän valitsi jälkimmäisen ja kuukauden lumipallo pyöri vauhdilla eteenpäin.
Erosimme sopuisasti, emme riidelleet taloudesta (avioehto), yhteisestä kodista (maksoin markkinahinnan) eikä lapsista (molemmille yhtä tärkeitä).
Pakko myöntää, että nyt kaikki osapuolet, mielestäni myös lapset, ovat onnellisempia. Ainakin minulla on iso paino tippunut harteiltani ja vasta nyt huomaan kuinka paljon kinastelimme suhteessamme. Myöskään kodinhoidon suhteen koen pääseväni helpommalla, koska minulla on rumasti sanottuna yksi lapsi vähemmän hoidettavana.
Erosta selviää! Meillä kävi onnellisesti, että emme menneet henkilökohtaisuuksiin eikä petetty toisiamme ennen eroa. Olemme paremmissa väleissä exäni kanssa kuin moneen vuoteen. 🙂