My2 kirjoitti 14.1.2018 0:5

Moikka.

Kirjoittelen nyt tänne. Olen avoliitossa ja koen melko vahvaa yksinäisyyttä. En oikein tiedä, haluanko jatkaa suhdetta, eli haluanko viettää elämäni puhumattomassa selibaatissa. Olen vasta 36 vuotias ja asustelen suuressa, uudessa ok-talossa. Kaikki on muuten ok, mutta kommunikaatio ja seksi ovat häviksissä. Löytyisikö juttuseuraa tällaiseen tilanteeseen?

Mä lähtisin liikkeelle siitä, että kovin helpolla ei kannata luovuttaa tommosessa tilanteessa. Toteat itsekin, että kaikki on ok lukuunottamatta seksiä ja kommunikaatiota. Mitään väkivaltaa, päihdeongelmia tai muuta perustavaalaatua olevaa syytä eroon ei ole. Nyt jos heittää pyyhkeen kehään, niin suurella todennäköisyydellä sitä katuu jälkeenpäin ja on vaarana, että välissä ehtii tapahtua liikaa asioita, joiden vuoksi yhteenpaluu muuttuu mahdottomaksi.

Milloin kommunikaatio ja seksi on kadonnut? Onko jonkin tapahtuman jälkeen, pikkuhiljaa hiipunut vai onko niitä koskaan ollutkaan?
Yleensä vika nähdään vain vastapuolessa, eikä itsessä. Pystytkö sinä tekemään jotain toisin, että positiivinen kierre lähtisi liikkeelle ja nämä asiat suhteeseen palaisi?

Pariterapia on myös hyvä vaihtoehto, mutta mun mielestä sinne mennessä olisi hyvä saada se "sun pitäisi" ajatusmaailma saada käännetyksi enempi muotoon "mun pitäisi". Muuten siellä on kaksi ihmistä kertomassa mikä kumppanissa on vikana ja kumpikaan ei anna periksi, jos ei muuten niin periaatteen vuoksi.

Mun kokemusten mukaan parisuhteeseen leipiintyessä se ero koetaan liiankin helppona ja houkuttelevana vaihtoehtona. Se voi jopa eron jälkeenkin alkuun tuntua siltä, mutta jossain vaiheessa iskee päähän ajatus, että ei se nyt välttämättä ollutkaan ihan niin kuningasajatus miltä sillon tuntui.

Dorka kirjoitti 14.1.2018 10:35

My2 kirjoitti 14.1.2018 0:5

Moikka.

Kirjoittelen nyt tänne. Olen avoliitossa ja koen melko vahvaa yksinäisyyttä. En oikein tiedä, haluanko jatkaa suhdetta, eli haluanko viettää elämäni puhumattomassa selibaatissa. Olen vasta 36 vuotias ja asustelen suuressa, uudessa ok-talossa. Kaikki on muuten ok, mutta kommunikaatio ja seksi ovat häviksissä. Löytyisikö juttuseuraa tällaiseen tilanteeseen?

Mä lähtisin liikkeelle siitä, että kovin helpolla ei kannata luovuttaa tommosessa tilanteessa. Toteat itsekin, että kaikki on ok lukuunottamatta seksiä ja kommunikaatiota. Mitään väkivaltaa, päihdeongelmia tai muuta perustavaalaatua olevaa syytä eroon ei ole. Nyt jos heittää pyyhkeen kehään, niin suurella todennäköisyydellä sitä katuu jälkeenpäin ja on vaarana, että välissä ehtii tapahtua liikaa asioita, joiden vuoksi yhteenpaluu muuttuu mahdottomaksi.

Milloin kommunikaatio ja seksi on kadonnut? Onko jonkin tapahtuman jälkeen, pikkuhiljaa hiipunut vai onko niitä koskaan ollutkaan?
Yleensä vika nähdään vain vastapuolessa, eikä itsessä. Pystytkö sinä tekemään jotain toisin, että positiivinen kierre lähtisi liikkeelle ja nämä asiat suhteeseen palaisi?

Pariterapia on myös hyvä vaihtoehto, mutta mun mielestä sinne mennessä olisi hyvä saada se "sun pitäisi" ajatusmaailma saada käännetyksi enempi muotoon "mun pitäisi". Muuten siellä on kaksi ihmistä kertomassa mikä kumppanissa on vikana ja kumpikaan ei anna periksi, jos ei muuten niin periaatteen vuoksi.

Mun kokemusten mukaan parisuhteeseen leipiintyessä se ero koetaan liiankin helppona ja houkuttelevana vaihtoehtona. Se voi jopa eron jälkeenkin alkuun tuntua siltä, mutta jossain vaiheessa iskee päähän ajatus, että ei se nyt välttämättä ollutkaan ihan niin kuningasajatus miltä sillon tuntui.

Hei olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin aloittaja, avioliitossa, selibaatissa ja yksinäisyydessä, niin, puhumattoman miehen kanssa.
Vain avioliitto tapahtui omasta tahdostani, ei muut.
Kaikkea olen koettanut, mutta ei auta niin mikään.
Elämme kuin kämppikset, arki sujuu, mutta siinä kaikki. Ei ole parasta ystävää eikä rakastajaa. Hän ei kysy kuulumisia, ei ole kiinnostunut mitä teen tai mitä pään sisällä tapahtuu. Välillä aina räjähdän ja kerron kuinka pahoin voin, lupaa olla läsnä...mutta mitään ei tapahdu. Olen ajatellut kärsiikö hän aleksitymiasta, muu ei oikein täydellistä tunneköyhyyttä enää selitä.
Olin häneen todella rakastunut ja haluni oli palava, hänellä oli ongelmia sillä saralla jo tavatessamme.
Turha mainitakkaan että seksiä ei ole ollut aikoihin, en enää edes haluaisikaan koska olemme henkisesti jo niin kaukana toisistamme.
Vaihtoehtojahan on kaksi, erota tai hyväksyä tämä yksinäinen elämä, koska muutosta en enää edes odota.
Erota en halua, koska edelleen häntä rakastan. Vaikeaa on.

Sa kirjoitti 20.1.2018 22:51

Dorka kirjoitti 14.1.2018 10:35

My2 kirjoitti 14.1.2018 0:5

Moikka.

Kirjoittelen nyt tänne. Olen avoliitossa ja koen melko vahvaa yksinäisyyttä. En oikein tiedä, haluanko jatkaa suhdetta, eli haluanko viettää elämäni puhumattomassa selibaatissa. Olen vasta 36 vuotias ja asustelen suuressa, uudessa ok-talossa. Kaikki on muuten ok, mutta kommunikaatio ja seksi ovat häviksissä. Löytyisikö juttuseuraa tällaiseen tilanteeseen?

Mä lähtisin liikkeelle siitä, että kovin helpolla ei kannata luovuttaa tommosessa tilanteessa. Toteat itsekin, että kaikki on ok lukuunottamatta seksiä ja kommunikaatiota. Mitään väkivaltaa, päihdeongelmia tai muuta perustavaalaatua olevaa syytä eroon ei ole. Nyt jos heittää pyyhkeen kehään, niin suurella todennäköisyydellä sitä katuu jälkeenpäin ja on vaarana, että välissä ehtii tapahtua liikaa asioita, joiden vuoksi yhteenpaluu muuttuu mahdottomaksi.

Milloin kommunikaatio ja seksi on kadonnut? Onko jonkin tapahtuman jälkeen, pikkuhiljaa hiipunut vai onko niitä koskaan ollutkaan?
Yleensä vika nähdään vain vastapuolessa, eikä itsessä. Pystytkö sinä tekemään jotain toisin, että positiivinen kierre lähtisi liikkeelle ja nämä asiat suhteeseen palaisi?

Pariterapia on myös hyvä vaihtoehto, mutta mun mielestä sinne mennessä olisi hyvä saada se "sun pitäisi" ajatusmaailma saada käännetyksi enempi muotoon "mun pitäisi". Muuten siellä on kaksi ihmistä kertomassa mikä kumppanissa on vikana ja kumpikaan ei anna periksi, jos ei muuten niin periaatteen vuoksi.

Mun kokemusten mukaan parisuhteeseen leipiintyessä se ero koetaan liiankin helppona ja houkuttelevana vaihtoehtona. Se voi jopa eron jälkeenkin alkuun tuntua siltä, mutta jossain vaiheessa iskee päähän ajatus, että ei se nyt välttämättä ollutkaan ihan niin kuningasajatus miltä sillon tuntui.

Hei olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin aloittaja, avioliitossa, selibaatissa ja yksinäisyydessä, niin, puhumattoman miehen kanssa.
Vain avioliitto tapahtui omasta tahdostani, ei muut.
Kaikkea olen koettanut, mutta ei auta niin mikään.
Elämme kuin kämppikset, arki sujuu, mutta siinä kaikki. Ei ole parasta ystävää eikä rakastajaa. Hän ei kysy kuulumisia, ei ole kiinnostunut mitä teen tai mitä pään sisällä tapahtuu. Välillä aina räjähdän ja kerron kuinka pahoin voin, lupaa olla läsnä...mutta mitään ei tapahdu. Olen ajatellut kärsiikö hän aleksitymiasta, muu ei oikein täydellistä tunneköyhyyttä enää selitä.
Olin häneen todella rakastunut ja haluni oli palava, hänellä oli ongelmia sillä saralla jo tavatessamme.
Turha mainitakkaan että seksiä ei ole ollut aikoihin, en enää edes haluaisikaan koska olemme henkisesti jo niin kaukana toisistamme.
Vaihtoehtojahan on kaksi, erota tai hyväksyä tämä yksinäinen elämä, koska muutosta en enää edes odota.
Erota en halua, koska edelleen häntä rakastan. Vaikeaa on.

Kyllä tilanne on edelleen, että olemme käyneet parisuhdeneuvonnassa ja olen yrittänyt lähes kaikkea. Olen valmis tekemään paljon muutoksia omassa käytöksessäni ja suhtautumisessani asioihin, toinen osapuoli on vaan päättänyt, että tämä on tämä ja piste. Jatkuvasti syyt, alamäkeemme muuttuvat ja mikään minussa ei enää kiinnosta. Yhteistä taivalta on takana vajaat 4 vuotta ja en vaan enää näe tälle mitään jatkon mahdollisuuksia. Nainen kun nyt on vaan päättänyt, että mikään ei muutu. Välillä sitä räjähtää, kun haluaisi kosketusta ja läheisyyttä. Vaikka vaan kunnon halauksen ja suudelman. On raskasta siivota toisen jäljet ja hoitaa jopa toisen taloutta, omasta pussista.

My2, kuullostaa kyllä huonolta, jos olette jo parisuhdeterapiakin kokeilleet, ja hän on täysin lukossa.
On hyvä että olet itsestäsikin etsinyt syitä, niinhän pitääkin ettei ole "sinä kaikkeen syyllinen" muudissa koko ajan. Mutta tulee aika myös myöntää ettei sekään voi jatkua, itsensä syyllistäminen ongelmista joita toinen aiheuttaa. Kun on kaikkensa tehnyt, on myös hyvä se tunnistaa ja lopettaa se oman itsensä kaivelu. Omaa käytöstään suhteessa pitää muuttaa, se on ainut mitä enää voi tehdä, koska ketään ei voi muuttaa mieleisekseen.
Minä tein nyt niin. Ilmoitin etten hyväksy tätä enää, hänen käytöksensä aiheuttaa ongelmia, ei minun. Hänen täytyy nyt keksiä omalle ongelmalleen itse jotain.
Miksi ei kykene vastavuoroiseen kommunikaatioon , niinkuin normaalia on.
Meillä onneksi avautui keskusteluyhteys, valitettavasti vasta kun ollaan jo jyrkänteen reunalla, mutta avautui kuitenkin. Teimme yhdessä aleksitymia testin, jonka tuloksen mukaan vahvasti aleksityyminen...

Niin. Mitenhän tälläisen selvittää?
Voi käydä myös niin, että on avioliitossa ja minkäänlaista positiivista viestintää ei puolisolta tule. Omat voimat on käytetty loppuun jo monet kerrat.

En vieläkään voi naiviuttani ymmärtää miksi toinen ihminen ei huomioi toista ihmistä, kun sen vielä selittää. Kaikki muu on tärkeämpää kuin oma puoliso...

Itse olen perheestä, jossa ei avoimesti kerrottu tunteista. Kaikki oli kunnossa ja välittäminen oli oletuksen varassa, mutta sitä ei koskaan sanottu ääneen, ei myöskään vaikeita asioita käsitelty keskusteluissa. Nyt olen itse 16 vuotta ollut naimisissa ja alkuun lupasin ja päätin, että haluan olla avoin ja rehellinen ja puhua kaikesta vaimoni kanssa. Nyt yhtäkkiä huomasin, että oli päässyt syntymään paljon asioita, joista en vaan voinut avautua ja puhua. Vuosi sitten avauduin ja puhuin kaikki vuosien harhailut ja virheet. Niihin sisältyi pornon katselua, viestittelyä muiden henkilöiden kanssa ja hiukan fyysistäkin kontaktia. Huomasin, että nuo kaikki mieltä painavat asiat olivat semmoisia, mitkä heitti pään aivan "autopilotille", enkä oikeasti koskaan ollut läsnä puolisoni seurassa. En ole katsonut pornoa, enkä flirttaillu parisuhteen ulkopuolisten henkilöiden kanssa pariin vuoteen ja haluaisin keskittyä omaan puolisooni täysillä, mutta tuntuu, että en pääse noista ajatuksista eroon. Haluan olla uksollinen, mutta aina kun näköpiiriin osuu "potentiaalinen" henkilö, niin selkärangassani oikeasti kiristää ja ahdistaa ja koko kropassa tuntuu, että kiinnostaa ja haluttaa... Haluan oppia pois tästä ja olla aidosti uskollinen, avoin ja rehellinen!!

Sa kirjoitti 27.1.2018 10:41

My2, kuullostaa kyllä huonolta, jos olette jo parisuhdeterapiakin kokeilleet, ja hän on täysin lukossa.
On hyvä että olet itsestäsikin etsinyt syitä, niinhän pitääkin ettei ole "sinä kaikkeen syyllinen" muudissa koko ajan. Mutta tulee aika myös myöntää ettei sekään voi jatkua, itsensä syyllistäminen ongelmista joita toinen aiheuttaa. Kun on kaikkensa tehnyt, on myös hyvä se tunnistaa ja lopettaa se oman itsensä kaivelu. Omaa käytöstään suhteessa pitää muuttaa, se on ainut mitä enää voi tehdä, koska ketään ei voi muuttaa mieleisekseen.
Minä tein nyt niin. Ilmoitin etten hyväksy tätä enää, hänen käytöksensä aiheuttaa ongelmia, ei minun. Hänen täytyy nyt keksiä omalle ongelmalleen itse jotain.
Miksi ei kykene vastavuoroiseen kommunikaatioon , niinkuin normaalia on.
Meillä onneksi avautui keskusteluyhteys, valitettavasti vasta kun ollaan jo jyrkänteen reunalla, mutta avautui kuitenkin. Teimme yhdessä aleksitymia testin, jonka tuloksen mukaan vahvasti aleksityyminen...

Mistä löysitte aleksitymia testin?