Vaikeita vuosia

Iltaa!

Ajauduin tänne palstalle puolivahingossa toissailtana. Tukinetissä ilahduttaa kirjoittajien lämpö ja empatia toisiaan kohtaan. En ole (vielä?) törmännyt solvaamiseen, järkyttävään provoimiseen ja provosoitumiseen, jotka ovat aika tavallisia muilla keskustelupalstoilla. Asiallinen, fiksu ja empaattinen keskusteluympäristö: kuinka virkistävää!

Olen lueskellut toisten jättämiä viestejä ajatuksella ja pohtinut kulloisenkin ihmisen elämäntilannetta. Olen aidosti ja oikeasti positiivisella tavalla yllättynyt siitä, kuinka kauniilla tavalla tuntemattomat ihmiset voivat toisiaan tukea. Olen myös useana iltana pohtinut itsekseni sitä, kuinka paljon ihmiselämän ylläpito vaatiikaan rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Tavat kohdata ja käsitellä vaikeuksia ovat yksilöllisiä. Mikä toimii toisen kohdalla ei ehkä olekaan sovellettavissa jonkun toisen elämässä.

Käsitellessäni teemaa ”Minä & Muut” olen täynnä ristiriitoja. Saatan VIIHTYÄ yksin pitkiäkin aikoja. Nautin niistä hetkistä, kun saan olla omissa oloissani. Erityisen rentouttavaa se on kaupungilla, julkisilla paikoilla. Ei välttämättä tarvitse keskustella kenenkään kanssa. Voin helposti olla parikin päivää sanomatta sanaakaan. Toisaalta kaipaan ihmisiä lähelleni. Oma käsitykseni on se, että minulla lienee jonkin verran ongelmia läheisyyden kanssa. Rakennan luottamusta hyvin hitaasti. Ihmiset saattavat kyllästyä tähän, eivätkä ehkä anna minulle tarpeeksi aikaa. Liiallinen läheisyys ahdistaa. Saatan panikoitua. Nuorena tyttönä ajattelin, etten varmaan kykene parisuhteeseen lainkaan.

Kirjoitan seuraavaksi tarinani. Kerron mitä minulle kuuluu. Ja tehkää ihmiset samoin 🙂
Jaetaan, kerrotaan, iloitaan, surraan ja harmitellaan yhdessä.

No niin… Pitkän alustustuksen jälkeen asiaan.

Olen nuori nainen, joka tällä hetkellä yrittää kaikin tavoin saada elämänsä tasapainoon. Ja koska ilman historiaa ei voi ymmärtää tätä hetkeä, kirjoitan takaumia apuna käyttäen.

Sain esikoiseni hieman alle 20-vuotiaana. Pian syntyi kuopus ja elimme miehen ja lasten kanssa normaalilta näyttävää perhe-elämää. Olin niin nuori ettei minulla ollut vertailukohtaa. Kuvittelin, että rakastan miestäni ja kaikki on ok. Lasten saaminen nuorena oli kaikin puolin positiivinen asia minulle: en tiennyt mitä lähtisin lukemaan, joten kotiäitinä sain muutaman vuoden lisäaikaa miettimiseen. Mies kävi töissä. Kaikki tosiaan vaikutti olevan kuten muillakin lähipiirimme ihmisillä.

Tiesin, että tahtoisin kuitenkin jossakin vaiheessa jälkiakasvua, joten miksei siinä vaiheessa? Minulla ei ollut liioin ruusuisia kuvitelmia perhe-elämästä mutten minä mitään kauhukuviakaan mielessäni viljellyt. Otin elämän sellaisena vastaan kun se kunakin päivänä näyttäytyi. Olin ja taidan vieläkin olla ”jalat maassa”-tyyppi. Ajattelin, että tekisin ahkerasti töitä pienen perheeni eteen. Itse avioerolapsena arvostin (ja arvostan edelleen) ydinperhettä, ehkä vähän turhankin voimakkaasti, mutta silti ketään moralisoimatta.

Niin siinä kuitenkin kävi, että jo raskausaikana tapahtui epäilyttäviä asioita. Olen jollakin asteella syyttänyt itseäni siitä, etten tajunnut jo silloin…
Ensinäkin mies oli hyvin kontrolloiva. Hän käveli kotonakin perässäni eikä antanut hetkenkään rauhaa, halusi aina tahtonsa läpi, kiukutteli rajusti jos uhmasin, oli ankara, kuvitteli olevansa ”yläpuolellani” ja saavansa hallita sekä kehoani että ajatuksiani, hän mm. kertoi minulle miltä minusta PITÄISI tuntua… Alkoholi oli mukana joka viikonloppuna, joskus myös arkena. Juominen oli peittelemättä humalahakuista ja tarpeeksi päihdyttyään mies käyttäytyi arvaamattomasti; hajoitti kotia, ei antanut nukkua, kävi tönimään…

Viimeisiä kuukausia raskaana ollessa en ollut järin kiinnostunut seksistä, koska koin sen kivuliaaksi. Mies raiskasi silmääkään räpäyttämättä ja tämän jälkeen käyttäytyi kuten mitään ei olisi tapahtunut. Oikeastaan vasta tänä päivänä olen oivaltanut ettei hän edes tajunnut kuinka ratkaiseva tuo teko oli. Ja kuinka hän olisi saattanutkaan? Minähän olin häntä varten! Itse ymmärsin teon vakavuuden vasta kun aloin oireilla synnytysten jälkeen. Ensin aloin vetäytyä sosiaalisista kontakteista. Tunsin häpeää ollessani miehen seurassa, sillä minun oli oltava aina hiljainen hiirulainen. Kuvittelin, että mieheni tuntee minut paremmin kuin minä itse ja siksi minun tuli olla kuten hän vaati. Ystävät huomasivat muutoksen. Aina niin etäinen lenkki ketjussa muuttui yhä etäisemmäksi. En olisi edes osannut puhua, koska en tiennyt mitä minulle oli tapahtumassa. Totesin vain, että mikä tahansa ongelma meillä onkaan, se johtuu minusta. Otin kaiken vastuun, ihan kaikesta.

Kaikki jatkui miehen kanssa ennallaan. Masennuin lopulta niin pahasti että makasin vaan sängyssä. Halusin kuolla. Mikään ei jaksanut kiinnostaa. Säälin lapsiani. Tuntemani rakkaus muita ihmisiä kohtaan satutti. Ajattelin, että parempi jos olen poissa. Pilaan vain kaiken. En kokenut olevani tarpeeksi hyvä puoliso. En kokenut olevani yhtään mitään. Kun eräänä iltana pohdin vielä kerran kaikkia vaihtoehtojani, itsemurhan rinnalle keksin enää vain yhden… terapiaa. Jospa vielä selvittelisin asioita. Ja vasta sitten… jos se ei auta, niin menköön tämä elämä. Sattui ihan kamalasti, mutten tiennyt mikä minua vaivasi.

Terapiassa etsimme parin vuoden ajan syitä masennukselleni. Kävimme läpi koko elämäni pysähtyen välillä johonkin teemaan. Jatkoimme, kunnes terapeutti alkoi kysellä miten meidän tulisi terapiassa oikein edetä. Emme olleet löytäneet masennuksen aiheuttajaa. Aloin jo itse pohtia olenko vain niin herkkäsieluinen ihminen, että murrun pienestä. Minun syytäni, tämäkin. Sitten teimme läpimurron. Eräällä terapiakerralla kuvailin arkeani. Elämän peruskysymyksiä tavoitteleva filosofointini jäi jostakin syystä pois ja aloin kerrata ihan arkisia tapahtumia; mitä tein eräs sunnuntai kotona jne. Terapeutti tarrasi heti johonkin. Pyysi jatkamaan. Kuunteli vain hiljaa ja kirjoitti jotakin vihkoonsa.

Vasta seuraavalla kerralla terapeutti kertoi, mitä oli ajatellut. Hän lähestyi teemaa varovasti ja alkoi puhua väkivaltaisesta parisuhteesta. Puhe järkytti minua aluksi. Eihän minulla mitään sellaista?!?!? Olin kyllä tietoinen siitä, että tilastollisesti ajatellen Suomessa naisen vaarallisin paikka on koti. Ja syynä tähän parisuhde/perheväkivalta. Olin kuitenkin kuvitellut, että väkivaltaisessa suhteessa hakataan armotta, käydään paikattavana ja taas jatketaan kunnes jompikumpi ennemmin tai myöhemmin menehtyy tai pääsee suhteesta irti. Olin järkyttynyt enkä ihan purematta niellyt tietoa. Terapeutti oivalsi jotakin luonteestani 😉 ja toi istunnoille faktatietoa, esim. Stakesin tilastoja ja tieteellisiä artikkeleita aiheesta.

Aloitin ankaran pohdinnan. Menin todella syvälle omaan elämääni. Kun tajusin, että elän väkivaltaisessa suhteessa, säikähdin ja aloin taas tuntea syyllisyyttä. Kuinka olin saattanut olla niin… sinisilmäinen, naiivi pikku tyttö?! En ollut oppinut luottamaan omiin tunteisiini, mutta ne olivat olleet oikeassa jo usean vuoden ajan. Älysin, että minun oli muutettava elämääni. Ennen pitkää aloin haluta eroa. Pahin kauhukuvani oli nimittäin se, että lapseni ottaisivat mallia isästään. Suuri merkitys oli myös sillä, että mies saattoi olla lapsiakin kohtaan erittäin epäjohdonmukainen ja jopa julmalla tavalla ankara.

Kävimme joitakin kertoja pariskunnille tarkoitetussa terapiassa. Kun mies kuuli, että tahdon erota, hän alkoi välittömästi manipuloimaan minua ja terapeuttia. En kuulemma tiennyt mitä haluan, minun kuuluisi miettiä, hakea syytä itsestä ja omasta lapsuudestani… Yritin keskustella asiallisesti, mutta mies provosoitui kun tajusi että olen valpastunut eikä hänellä enää ollutkaan vapaata pääsyä mieleni sopukoihin.

Yritin jatkaa juttelua kotona. Lopulta vain raportoin ajatukseni hänelle. Mies uhkaili, kiristi mm. taloudellisesti ja kyseli enkö välitä siitä, mitä lapsemme ja muut ajattelisivat jos eroaisimme? Miehelle edelleen muut olivat etusijalla. Ulkokuori tuli säilyttää vaikka mikä olisi. Ei hän tuntunut ajattelevan lapsia lainkaan, kunhan käytti heitä välikappaleena uhkaillakseen minua. Älysin silloin, että ongelmamme olivat niin suuria, että itse asiassa satuttaisin lapsia jos jäisin suhteeseen. Antaisin miehen jatkaa toimiaan. Suunnittelin muuton ja yritin edelleen neuvotella asioista. Lopulta mies muutti äkillisesti mieltään ja ilmoitti tahtovansa erota. Sovimme lasten yhteishuoltajuudesta ja tapaamisista. Muutin.

Mies jatkoi arvaamattomalla linjalla. Hän vahti minua ja menojani. Asuimme lähekkäin (käytännöllistä, lasten kannalta… mutta muutoin…) ja hän tiesi kaikki vieraani parkkipaikkaa seuraamalla. Pummasi rahaa. Vuoroin hän vihasi minua, vuoroin ehdotteli yhteenpaluuta. Ajattelin, että jos hän vain saisi vihata minua tarpeeksi, niin kyllä se siitä sitten… hän jatkaisi elämäänsä kuten minäkin tein. Kuuntelin monet huudot ja haukut.

Minä keskityin lapsiin. Toki muutos oli heille suuri, mutta yllätyin miten pian he rauhoittuivat ja arki normalisoitui. Tein kyllä ankarasti töitä normaalin arjen saavuttamiseksi. Pyrin muuttamaan mahdollisimman vähän lasten elämässä ja vakuuttamaan ettei kukaan häviä minnekään. Tukeuduin tarpeen vaatiessa lasten isovanhempiin ja kummeihin.

Kävin läpi valtavasti tunteita. Tunsin syyllisyyttä, epävarmuutta, jopa pelkoa. Olin kuitenkin odottanut jotakin kamalampaa, mutta eroa olin ilmeisesti työstänyt jo niin kauan, että edessä olikin lähinnä vain sopeutuminen uuteen kotiin. Ja siellä oli turvallista olla. Rauhallista. Kukaan ei huutanut eikä meuhkannut. Se oli outoa. Suhteeni lapsiin paranivat, jaksoin enemmän. Olin läsnä. Olin jopa iloinen. Oikeastaan lapseni saivat tutustua minuun vasta tällöin?

Nyt olen asunut omillani jo sen verran, että elämä jatkuu. Sen yksinkertaisesti täytyy jatkua. Tahtoisin tehdä jo muutakin kuin murehtia eroa. Lasten isän kanssa on ollut ajoittain TODELLA rankkaa. Hän on uhannut itsemurhalla, pahoinpitelyllä, lasten hylkäämisellä. Välillä hän on vedonnut sääliin ja puhunut siitä, miten kaikki olisi hänelläkin paremmin jos olisimme yhdessä. On valitellut sitä, kuinka on peeaa, mikään ei toimi, ei tahdo eikä jaksa mitään muuta kuin toivoa uutta mahdollisuutta. Olen yrittänyt jaksaa. Olen jopa yrittänyt olla hänelle ystävä. Se ei kuitenkaan toimi. Mies alkaa heti vaatia minua taas itselleen.

Rakastuin vuosi sitten uskoakseni ensimmäistä kertaa. Uusi kumppanini on ystäväni, jonka kanssa olin jakanut ajatuksia jo muutaman vuoden ajan. Tämä mies on itsekin eronnut ja tietää miten kimuranttia se on. Olemme tukeneet toisiamme ja olleet uskoakseni niin lähellä toisiamme kuin kaksi ihmistä vain voi olla. Hänestä olen löytänyt sielunkumppanin. Ex ei tietenkään pidä tästä. Uhkaa väkivallalla ja sanoo, että toinen on tullut ”hänen tontilleen”. Tämä paljastaa mielestäni hyvin sen, miten hän mieltää ihmiset omaisuudekseen.

Uudessa suhteessa olen ollut hyvin pelokas. Pelkään saman vanhan toistuvan. Pelkään itsenäisyyteni puolesta. Ihailen suuresti kumppaniani, sillä hän ei ahdistele eikä pakota mihinkään. En päästä lähelle ihan joka hetki, mutta kun sen teen, tuntuu siltä kuin aika pysähtyisi… Etenemme hitaasti. En tahdo liikaa muutoksia lasten elämään. Minunkin on otettava askel kerrallaan ja keskityttävä turvallisuuden tunteen ylläpitoon. Haluan olla reilu, kaikkia kohtaan. Haluan tehdä päätöksiä, joita en joudu katumaan. Pelaan varman päälle. Teen sen mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia vuosia sitten. Investoin kyllä parisuhteeseen, mutten halua taas hukata itseäni.

Kesällä kuvittelin, että tästähän tämä minunkin elämäni vihdoin! Olin onnellinen. En tiennyt, että elämä voi olla näinkin mukavaa. Ex-mieheni sekoilut toki hieman häiritsivät, mutten antanut niiden vaikuttaa. Hän hoiti tapaamisensa ja näytti pyrkivän vahvistamaan isyyttään. Ja tätä pidin positiivisimpana asiana mitä hän oli vuosiin tehnyt. 🙂🌻

Kuitenkin sain kuulla jotakin järkyttävää. Ex-mies sai työterveyshuollon puolella kaikeksi järkytyksekseen syöpädiagnoosin. Kun hän kertoi siitä minulle, osa minusta vajosi taas tuttuun alakuloon. Huolestuin. Sitten tulin vihaiseksi. Miksi tämä? Miksi hänelle, meille? Ja eikö HÄNELLÄ ollut jo tarpeeksi murheita ja työtä elämänsä uudelleenjärjestelyssä?

Hänet leikattiin muutaman viikon kuluttua diagnoosin tekemisestä. Kukaan ei tiedä mihin suuntaan tästä mennään. Lääkärit ovat varoitelleet syövän uusiutumisriskistä. Hänen syöpätyyppinsä on tilastojen mukaan vaikein parantaa. Annetut ennusteet ovat erittäin huonoja. Mies on arvatenkin järkyttynyt. En voi täysin ymmärtää mitä hän käy läpi. Kyseessä on hänen KOKO ELÄMÄNSÄ.

Epävarmuus on pahinta. Voimme vain odotella ja katsoa mitä kontrollikäynnit lääkärillä paljastavat. Minä pelkään. Eniten lasten puolesta. Mitä teen jos lapset menettävät isänsä? He ovat niin pieniä vielä… Miten järjestelisin asiat? Entä miten itse selviäisin? Kaikesta huolimatta välitän exästä edelleen. Jos se vaan olisi mahdollista, olisin hänen ystävänsä.

Uudelle kumppanille olen kertonut syövästä. Hän on suhtautunut ymmärtäväisesti. Toivomme exälle pelkkää hyvää. Mutta olen havainnut, että rakkaani on mustasukkainen. Se on arka aihe. Hän ei mielellään siitä puhu, mutta myönsi asian kumminkin. Hön pelkää, että exän sairaus muuttaa kuvaani hänestä ja että alkaisin pohtimaan pitäisikö minun mennä exäni tueksi. Yritän tukea tässä myös rakastani. Haluan meille kaikille parasta. Muistuttelen itseäni huolehtimaan välillä itsestänikin.

Koen itseni hieman yksinäiseksi. Kenelle puhua ja mistä? Vaikken valehtele enkä panttaa tietoa keneltäkään, en silti koe voivani ihan avoimesti kaikkea jakaa läheisilleni. Onkohan joku toinen vastaavassa tilanteessa? Lukisin mielelläni lisää toisten ajatuksia. Syntyisiköhän tästä teemasta pitkä ja antoisa keskustelu?

Cia