Perhe vai työ?
Työ elättää perheen, mutta perhe ei ymmärrä työtä. Eikä työnantaja ymmärrä perhettä. Kumma yhtälö. Kuten yllä kerroin tilanteestani. Niin työ vaikeuttaa asiaa. On aikoja jolloin minun pitäisi olla mieheni tukena mutta työ ei jousta. Joudun kokoajan valitsemaan jomman kumman väliltä ja kärsimään huonoa omaa tuntoa ja pelkoa että valitsin väärin. Työnantaja tuijottaa jokaista poissaoloja-joita ei ole paljoa ja miettii joko minut voisi potkia ulos ja lääkäri jankuttaa vain omaishoitaja asiaa vaikka tressistä on alkanut tulemaan fyysisiä oireita: unettomuutta, sydämmen lisä lyöntejä, väsymystä ja kärttyisyyttä. "Pitää vain ottaa rauhallisesti ja olla tressaamatta"- on resepti. Tuntuu kuin olisin kahden tulen välissä ja se iso paha kummankin mielestä. Huomenna olisi taas päivä jolloin pitää taas valita. Pitäisikö vain kierähtää ja nostaa tassut kattoon ja luovuttaa.

Syyllistäminen. Vau,vaikka se ei olekaan uusi asia niin silti. Eilen kirjaimellisesti bossi asetti työn vastaan perheeni. Sieltä tuli kiva pieni syyllistämis puhe.
Se on aika jännä että työnantajalla on oikeus antaa 3 päivää lomaa/sairaslomaa ilman lääkärin todistusta, mutta käytännössä sellaista ei ole. Jouduin tästä jopa ylemmän tahon kanssa puhumaan. Vau, eli yhdestä puhelinsoitosta minusta tuli bossin silmissä se tukipilari töissä jota ilman ei pärjätä ja joka on nyt edesvastuuton lintsari koska uskalsin katsoa kotiin päin enkä ymmärrä että tässä maailman tilanteessa työnantaja on se jumala jota pitää palvoa.
Ja oikeasti who cares a shit. En vain jaksa välittää. Tarvitsisin aikalisän.

Loma..
Haluaisin tietää miten selviätte lomasta? koska mieheni ei ole töissä minun lomani ovat vuoden koho kohta. Kerrankin yhteistä aikaa ilman paineita. Niinhän sitä luulisi. Mieheni keksii lomille mitä ihmeellisimpiä ulkomaan matkoja, halvalla kylläkin mutta silti. Viimeisin villitys on välimeren risteily. Jihaa.. Kyllähän minäkin, mutta kun hinta on 3000€ paikkeilla. Jos tätä "vaellus kautta" ei tapahtuisi n. 3 kertaa vuodessa se olisi ok.
Siis oikeasti yritän. Olen töissä jossa ylityötä olisi tarjolla mutta mieheni mielestä minun pitäisi olla 24 h kotona. Ja asuntolainan yms menojen kanssa olisimme ok ilman näitä miljoona kertaa ulkomaan matkaa.
Siis pahimmillaan olen se paha joka estää häntä menemästä ja tekemästä. Ja oikeasti yritän vain että ruokaa pöydässä, katto pään päällä. Miehelläni ei ole käsitystä köyhyydestä.
Viimeisin villitys myös on..ostetaan asunto maalta jossa asunnot halpoja. Ei siis lainaa. Tämä ehkä onnistuisi..työni voisi olla siirretävissä. Minun pitäisi ajaa ajokortti ja ostaa auto. Ja ei enää ulkomaan matkoja. Asioita joita ilman mieheni ei osaisi elää. Hän tylsistyisi pian. Puhumattakaan rasismista. Suomalaisena se on käsitys ulkomaalaista kohtaan mutta myös ulkopaikkakuntalaista kohtaan. Olen kohdannut sitä vaikka olen yhtä "maalainen" kuin muutkin maalla asuvat. Mieheni ei tajua että pienellä paikalla kaikki tuntee kaikki.
Joskus mietin millaista olisi olla normaalissa suhteessa jossa on kaksi järkevää ihmistä. Jossa joku olisi sitä mieltä etten ole paha ihminen kun sanon ei. Ja joskus sanoisi minä hoidan tämän, älä huolehdi.
Oikeasti mieheni on ihana ihminen kun masennus ei vie hänen voimiaan. Ja elämäni on rikkaampi hänen kanssaan. Joskus..usein..välillä..haluan vain kirkua ja mietin jos minua ei olisikaan. Olisko hänen parempi olla. Joskus olen vain niin väsynyt.

Minun 8 vuoden avioliittoni päättyi mieheni masennukseen. Tiesin vaan jossain sisimmässäni, että en ole vastuussa mieheni onnellisuudesta, enkä onnettomuudesta. Muistan itsekin olleeni äärimmäisen väsynyt mieheni "oikkuihin". Masennus on niin synkkää, että se vetää iloisemmankin ihmisen pauloihinsa, jos sen läheisyydessä elää vuodesta toiseen.

Muista, Raparperi, että et ole vastuussa miehesi onnellisuudesta. Hän voi hakea apua masennukseen ja hoitaa sitä, mutta sinunkin pitää pitää itsestäsi hyvää huolta.

Raparperin alla kirjoitti 27.7.2014 23:4

Hei, te joilla on puoliso joka sairastaa masennusta tai te masentuneet arjen tallaajat. Kaipaisin neuvoja ja tukea.
Tunnen olevani umpikujassa. Olen parisuhteessa jossa mieheni sairastaa masennusta ja olemme olleet pitkään yhdessä. Tähän asti olemme pärjänneet niin kuin varmasti jokainen pariskunta, päivä kerrallaan. Nyt kuitenkin viime vuosi oli erittäin raskas erilaisten tapahtumien takia ja se jätti jälkeensä nyt sen että minä olen erittäin väsynyt enkä tahdo jaksaa mieheni mielentiloja. Osittain näen itsessäni masennuksen oireita enkä oikein jaksa koti ja työelämää yhdessä. Olen puhunut jonkun verran asiasta lääkärille ja yrittänyt saada ymmärtämään tilanteen että tunnen tarvetta sairaslomaan. Olen saanut kummallisia vastauksia mm. jos en ole mieheni omaishoitaja en saa sairaslomaa tai tämä ei riitä syyksi sairaslomaan kun mitään varsinaista sairautta ei voi todeta. Ilmeisesti pitäisi olla itsemurhan partaalla ennen kuin uskottaisiin 🙂koska se tuntui olevan jokin masennuksen mittari. Luonteeni ei kuitenkaan anna periksi koska mitä sitten tapahtuu jos meitä on kaksi masentunutta työtöntä. Tietenkin tätä arkea rasittaa myös tiukka raha tilanne koska olen meistä se joka tekee töitä. Yritän pitää asian osittain salassa mieheltäni koska se voi laukaista hänen masennus jaksonsa. Tuntuu vain vaikealta pinnistää takaisin arkeen.

🙂🙂

Minusta sinun pitäisi puhua miehesi kanssa, näistä ylimääräisitä menoista, hänen pitäisi ymmärtää, ettei yhden palkalla voi elää kuin ruhtinaat...aika kallista masennuksen hoitoa.
Jos sinä jäät työttömäksi tai pitkälle sairauslomalle, niin tulot vain pienenee.

Mikä estää miestäsi etsimästä töitä itselleen?

Tänään oli tosi aikuinen aamu. Vietin hetken itkien eteisessä. Mieheni kertoi viime yönä mitä kaikkea hän haluaisi elämältä. Miten hän on loukussa tässä nykyisessä arjessa. Yritän olla syyllistämättä itseäni. Tämä kaikki liittyy sairauteen. Hän ei ymmärrä miten puhuessaan kaikki tekemättömät asiat nivoutuvat yhteen siihen että minä en halua, uskalla lähteä ja tehdä. Eikä hän ymmärrä rahan käsitettä vaan ihmettelee miksi palkkani menee melkolailla nollaan joka kk. Olen välillä puhunut hänelle kovin sanoin miten asiat on. Mutta se tuntuu katoavan masennus kaudella. Samoin kuin se että minun pitäisi ymmärtää ettei hän syyllistä minua, vaan tämä on elämän tilanne. Tuntuu kuin hänellä olisi harhoja. Hän ei tunnu tajuavan että jos sanon itseni irti ja lähdemme tavoittelemaan ns. parempaa elämää jostain muualta ja/kun se menee mönkään minä olen se joka raataa sen korjaamiseksi. Eikä hän ymmärrä että arki se on muuallakin. Myös siellä muualla on käytävä töissä eikä se ole kuten lomalla että voi vain olla. Välillä tuntuu että minä olen se joka ei uskalla ottaa riskiä, se oikeasti paha. Olen puhunut myös erosta hänelle, jos hänen olisi parempi toteuttaa itseään ilman että pidän häntä kiinni. Mutta sekään ei ole kuulemma hyvä.
Ehkä menen ja pidän toisen itku session eteisessämme.

Onko mies ollut aiemmin töissä?

Mieheni on työkyvyttömyys eläkkeellä juuri masennuksen takia. Hän oli pitkään töissä, ottaen huomioon masennuksen keskimääräisen työkyky iän. Että yrityksen puutetta ei ollut. Kuten sanoin olemme olleet pitkään yhdessä ja sairauden oikut on tullut jo tutuksi. Mieheni on lääkkeillä ja käy säännöllisesti lääkärillä ja olen joskus siellä myös mukana. Se on toivottavaa myös lääkärin taholta että mieheni.
Hassua tässä nyt on se että aikanaan kun hän aloitti lääkäri käynnit, niin silloin minulle tarjottiin paljonkin ns. omaistukea..olisin saanut käydä juttelemassa jne. silloin kieltäydyin koska olen aika yksityinen henkilö enkä perusta keskustelulle enkä tosiaankaan ollut mitenkään tarpeessa. Nyt ..miljoona vuotta myöhemmin.. 🙂 minut ohitetaan olan kohautuksella ja syytetään melkein mieheni sairaudella ratsastamisesta. Sehän riittää että hän saa hoitoa niin kaikki on silloin ok.
Jos mieheni tuntee olevansa jumissa niin meitä on kaksi. Yritämme välillä puhua paljon millainen hän on masennuskaudella ja miten hän näkee silloin asiat. Harvemmin kuitenkaan voin sanoa aivan kaikkea mitä minulla on mielessä. Ehkä siksi olisi kiva tietää miten muut pärjäävät tämän kaltaisissa suhteissa. Paljon olen juuri kuullut juuri eroista, enkä tiedä kuinka kannustavaa se on 😀 mutta ..

Hei Omenapuu2,
Saitko koskaan mitään sinulle tarkoitettua apua? Millälailla selvisit yleensä arjesta. Vaikka erosittekin olisi kiva tietää kokemuksistasi jotain.

En edes tajunnut pyytää apua. Olen saanut nyt vasta eron jälkeen apua työterveyshuollosta, perheneuvonnasta ja terveyskeskuksesta. Minulle riitti se, että sain jutella jonkun kanssa.

Meidän yhteinen arki sujui suht ok, entisen mieheni masennus ei ollut vielä ehkä ihan niin syvää kuin sinun. Molemmat käytiin töissä. Jos suoraan sanon, en edes muista enää miten olen edes jaksanut niin tunneköyhässä suhteessa. Yritin vaan pärjätä. Jaksoin reilut 2 vuotta ja sen jälkeen oli vaan päästettävä irti siitä suhteesta. Se ei ollut helppoa. Se tuntui pahalta, ikävältä.

Tällä hetkellä olen jopa onnellinen, että uskalsin lähteä pois siitä masennuksen maailmasta. Minä en sinne koskaan kuulunutkaan. Vaikuttaa siltä, ettet sinäkään.

Raparperin alla kirjoitti 10.8.2014 18:4

Hei Omenapuu2,
Saitko koskaan mitään sinulle tarkoitettua apua? Millälailla selvisit yleensä arjesta. Vaikka erosittekin olisi kiva tietää kokemuksistasi jotain.

🤔