Vaadinko minä liikaa?
Meillä on ihan sinänsä toiminut suhde aviomieheeni ja ollaan nyt asuttukin 8 vuotta jo yhdessä, mutta jotain asioita on mitkä minua hiertävät. Meillä ei yhteisiä lapsia ole, mutta on sitten miehen 11-vuotias tytär kyllä lähinnä viikonloppuisin kyläilemässä isällään.
Tässä perhekuviossa ei sinänsä ole minulle mitään ongelmaa, mutta minua on alkanut viime aikoina häiritä se, miten ajankäyttö meillä jakautuu miehen ja minun kesken. Olemme molemmat palkkatyössä kodin ulkopuolella, mutta asumme vanhalla maatilalla missä on tietenkin paljon kaikkea tekemistä. Metsät (muutama kymmenen ha) on hoidettava ja appiukko ja mieheni siskon mies onneksi auttaa niissä hommissa paljon. Talossa on korjattavaa, kun se on rintamamiestalo ja pihaakin on sen verran, että meneehän siinä aikansa. Karjaa ei sentään ole ja eihän siitä mitään tulisikaan jollei jompikumpi ainakin olisi täysin sitä hoitamassa työkseen.
Ei siinä mitään, olen ajatuksen hyväksynyt, että tilassa on paljon työsarkaa vielä varsinaisen palkkatyön ohelle, mutta kun tuntuu että minusta on nykyisin tullut joku taloudenhoitaja, joka ei mitään saisi harrastaa muuta kuin kyhnyttää niitä kotitöitä siinä. Tottahan minä niitä teen, mutta eivät ne toimi minään rentouttavana puuhana, vaan ovat enemmän sellainen pakollinen tehtävä, että olisi inhimillistä asua ja olla. Miehellä on säännöllinen päivätyö, missä hän on arkisin jotain klo 07-17 välillä yleensä -joskus enemmän ja yleensä vähemmän. Minä teen melko epäsäännöllisesti vuorotyötä ja olen sitten kotona viihtyvää tyyppiä kun vapaalla olen, ja tämä on se mitä mieheni on alkanut käyttää hyväkseen. Kiukuttelee jos jonain päivänä en olekaan jaksanut vaikka yövuoron jälkeen siivota keittiössä tai leikata nurmikkoa. Ajattelee kai, että kun kerran kotona olen joskus tietenkin kokonaisia päiviäkin ja arkena kun hän on itse töissä, niin ihan sama mun on koko ajan tehdä niitä kotitöitä siinä enkä minä varsinkaan mitään harrastuksia tarvitse. Kasvimaatakin oli ukko laajentamassa tuplat sen kokoiseksi mitä uskon ainakaan itse jaksavani ja olevani edes kiinnostunut hoitamaan! 😟
Miehellä on itsellään kyllä harrastuksia vaikka kuinka paljon (kalastus, urheilu ym) enkä minä niitä rajoita. Sitten kun minä ehdotan, että voisin vaikka ottaa toisen koiran itselleni harrastuskaveriksi (meillä on ajokoira, mutta se nyt ei ole kovin monipuolinen kuitenkaan), niin saan siihen täyden tyrmäyksen. Noutajanpentua olen haaveillut, mutta mieheni mukaan ei muka ole aikaa. Niin… miehellä ei varmaan ole, mutta mulla olisi kyllä. Aina tulen tuon nykyisenkin koiramme vuoksi yleensä suoraan töistä kotiin ja hoidan senkin tällä hetkellä varmasti ainakin 75%:sesti. Mies joskus käyttää lenkillä satunnaisesti ja jahtikautena tietysti metsästää, niin kuin minäkin. Kaipaisin juuri sellaisen harrastuksen, mikä ei katso liikaa kellonaikoja eikä pakota lähtemään pois tästä kotikulmilta, mutta toisi kuitenkin jotain seuraa ja mielekästä tekemistä minulle vapaiksi. Pidän työstäni, mutta se nyt vain tekee mahdottomaksi harrastukset, joita täytyy tehdä sään tai kellon mukaan. Voisin opettaa koiralle vaikka jäljestystä tai jotain muuta pientä kivaa. On joskus aika ankea olo, kun asuu paikkakunnalla mistä ei ensinnäkään tunne kauheasti ketään ja toisekseen nekin jotka tunnen ovat vapailla silloin kun muut ovat töissä ja töissä silloin kun muut ovat vapaalla. Minusta tuntuu ettei mieheni ymmärrä tätä ollenkaan. 😞 Millä hänet saisi heräämään, koska ei tämä ole minusta kovin reilua, että se ainoa toivomus ja haave mikä mulla olisi piristämään päiviäni torpataan heti?! Olen kuitenkin itse asian suunnitellut mielessäni ja pystyn kyllä sitoutumaan siihen mitä toinen koira vaatisi enkä henkeen ja vereen koiraihmisenä edes tuntisi sitä miksikään uhraukseksi. Miehen harrastuksia ei ole varaa mollata, mutta minun ideani ovat ilmeisesti aina ihan tyhmiä.
Kuulostaa hyvinkin eriarvoiselta. Sinulla on itseasiassa kaksi työmaata, toisesta saat palkan, toista pakerrat kotona. Tuntuu kohtuuttoman rankalta,että sinun pitäisi kotona ollessasi käyttää kaikki aikasi huushollin hoitoon vain siksi, että olet kotona viihtyvää tyyppiä. Itse vuorotyötä tekevänä tiedän, että esim. yövuoroissa ollessa herättyään on monesti kuin zombi, ei siinä pysty hutkimaan kotona siivouksia ym. askareita.
Oletko yrittänyt oikaista näitä asioita ja kertoa miehellesi, että siinä, kun hänen harrastuksensa ovat hänelle varaventtiilinä jaksamiselle, myös sinä tarvitset jotakin omaa, johenkeen ja vereensta saat iloa ja voimia ?
Millaiset asenteet miehelläsi yleensäkään on vaimon ja miehen roolista kotona ?
Olen itse henkeen ja vereen koiraihminen, ja voin jo nyt edesmenneen suomen ajokoiran ja kultaisen noutajan omistajana kertoa, että kultsikan kanssa suhde oli tyystin erilainen kuin suomen ajokoiran kanssa. Se jotenkin antoi enemmän. Älä luovu tästä toiveestasi. Istuta miehesi alas ja yritä saada hänet ymmärtämään asiat sinunkin kannaltasi. Vaikka olet kotiorientoitunut, ei sinun tule toimia siellä kotiorjana. Lycka till !
Pääsin pienen saunakeskustelun asiasta nyt virittämäänkin ja koetin juuri painottaa sitä pointtia, että vuorotyön tekeminen on vaan aika erilaista kuin olla siinä säännöllisessä päivätyössä. Mieheni on aina tehnyt pelkästään päivätyötä. Joinakin päivinä sitä saattaa ihmeen hyvin jaksaakin, vaikka olisi juuri yön huhkinut ja jonain toisena on aivan "pönttö sekaisin". Tietenkin haluan joka päivä jotain tehdä yleisen viihtyvyyden eteen, mutta on väärin syyllistää siitä jos en joskus vain kovin paljoon pysty. Joku pieni ymmärryksenhiven oli miehessä huomattavissa sentään kun koitin tuntemuksiani selittää.
No miehenihän on ehta maatalon poika, jonka vanhemmat pitivät tätä maatilaa missä nyt asumme silloin kun vielä töitä tekivät -nyt ovat jo eläkkeellä olleet pitkän aikaa. Anoppi on myös kovasti koti-ihminen ja tykkää paljon kaikenlaista leipoa ja tehdä ruokaa yms, mitä nyt voi ikinä pihalla ja sisällä puuhatakin. Appiukko taas -nyt kun ei karjaa enää ole hoidettavana -on melkoinen kulkuri eikä paljonkaan kotona viihdy muuta kuin tulee valmiille soppakattiloille eli siellä ainakin menee kodinhoitotyöt hyvin pitkälti emännän vastuulle. Pihalla tehdään jotakin ruohonleikkuita sun muuta, mutta muuten on aika selvä raja vedetty. En tiedä onko tuossa joku pieni "asenneperintö" tullut sitten pojallekin... Sitähän mies ei myönnä, mutta joskus olen kieltämättä siitä vähän vihjaillut kyllä huonoina hetkinäni. Täytyy tunnustaa, että kyllä mies jotain taloustöitä sentään tekee silloin kun on pakko, mutta aika mielellään tuntuu jättävän minulle jos vain on joku mahdollisuus livistää. Ruokaa hän tekee onneksi jonkun verran. Pyykit ja siivous on käytännössä mun heiniä kokonaan. En tiedä olenko sitten kiltteyttäni antanutkin liian paljon siimoja tässä asiassa, kun en halua kauheaa riitaakaan sinänsä noin pienistä.
Koitin kans sanoa, että noutaja on koirana niin erilainen kuin tuo ajuri, että ei niitä oikein voi edes verrata. Yksistään jo noutajan lenkitys ja aktivointikin on tietyllä tapaa huomattavasti helpompaa, koska sitä voi vapaanakin pitää ilman että se lähtee tulematta tunteihin takaisin. Ja puuhaksi sille käy monenlainen... Ihanahan tuo jänispiiskakin on, mutta metsästyskauden ulkopuolella valitettavasti vähän yksitoikkoinen harrastuskaveri. 😉 No nyt on sellainen puolittainen myöntyminen tapahtumassa, kun koitin sanoa, että tuo toinen koira on oikeasti mun haaveeni ja olisin siitä pikku henkireiästä niin onnellinen. 🌻🙂🌻
No et todellakaan vaadi liikaa!! Kohtuullisesti rohkeutta vaativa teko - mutta varmasti hyvä päänavaus parempaan huomiseesi - olisi esimerkiksi se, että odottelet tähän viestiketjuusi muutaman rakentavan vastauksen ja printtaat isännälle koko ketjun iltalukemiseksi. Mutta valmistele hetki sellaiseksi... otolliseksi. Ei siis minkään riidan päätteeksi.
Mina haen kirjoituksistasi sitä, mitä teette yhdessä miehesi kanssa, en löydä.
Oletko tyytyväinen yhdessä viettämänne ajan määrään ja laatuun?
Tietysti parisuhteessa on paljon tekemisiä ja velvollisuuksia ja hyvä olla sitä omaa juttua jne, mutta kun se on yhteinen yritys, niin kaikki se vaiva lienee yhteiseksi hyväksi ja siksi, myös soisi olevan sitä yhteistä mukavaa keskinäistä aikaa, jolloin iloita toisen seurasta ja siitä, että toinen on olemassa ja voitte keskenänne jakaa arjen asioita.
Minusta et missään nimessä vaadi liikaa, sen mukaan, mitä kirjoitat.
Eveny kirjoitti 1.7.2012 8:59
Mina haen kirjoituksistasi sitä, mitä teette yhdessä miehesi kanssa, en löydä.
Oletko tyytyväinen yhdessä viettämänne ajan määrään ja laatuun?
On meillä yhteisiä hetkiä loppujen lopuksi aika hyvin mielestäni tilanteeseen nähden. Metsästys meillä on molemmilla lähellä sydäntä ja sen parissa kuljetaan yhdessä ja joskus erikseen, mutta se tietysti on vain osan vuotta enemmän kuvioissa. Joskus ollaan kalassakin, mutta mies on siihen paljon innokkaampi kuin minä. Ruokailla olemme myös pyrkineet myös mahdollisimman usein yhdessä, miten nyt tämä työrytmi ym. antaa myöten. Siinä sitten puhellaan päivän tapahtumista samalla. Tietysti välillä se yhdessäolo on jotain kodin töiden tekemistä kimpassa. Kyllä me siis ehdimme toisiamme näkemään ja hoitamaan sitä yhteistä "yritystä" minusta aika mukavasti. Se tässä ehkä onkin, että kaipaisin jotakin omaa enemmän. En ole ihan pohjimmiltani mikään mahdottoman sosiaalinen ihminen ja yksinolo on minulle oikeastaan aika tärkeääkin työn ja muun arjen vastapainoksi, mutta jokin tavoite ja haaste minulta tällä hetkellä puuttuu.
Kiva juttu Piiskis, että sait hieman jalkaa oven väliin tämän asian kanssa. Noilla poikalapsilla on ilmeisesti aika tavallinen ilmiö odottaa vaimoiltaan samanlaisia toimintatapoja, kuin mitä äidit ovat tehneet. Ajat vaan ovat muuttuneet siitä, kun vaimon työ oli muksut, sapuskan tekeminen ja huushollin pitäminen kutakuinkin siistinä. Maatilalla asuessa on varmasti kädet ihan täynnä töitä, mutta kyllä se jättää omaan itseen tyhjiön, jos ei ole sitä jotakin, joka on vain minun.
Kuulostat luonteeltasi aika paljon kaltaiseltani Piiskis. Minäkään en ole mitään sosiaalisinta tyyppiä. Koirien kanssa olen elänyt lapsesta lähtien ja tunnen olevani parhaimmillani juuri silloin, kun saan nauttia tästä sanattomasta yhteenkuuluvaisuuden tunteesta, joka koiran kanssa vallitsee.
Jaksamisia sinulle🙂
Piiskis, kuulostaa hyvältä 🙂
Tuumaaja68 heitti ihan hyvän ajatuksen, että voisin ehkä ottaa tämän keskustelun paperille ja näyttää miehelleni ainakin jos ei tuo meidän taannoinen keskustelu tunnu yhtään avaavan hänen silmiään vielä. Vaikuttaisi kyllä, että onnistuin hiukan paremmin ilmaisemaan tuntojani kuitenkin jo. Täytyy tunnustaa, että olen joskus aika huono nimittäin kertomaan tunteistani ja helpolla luovutan jos tuntuu, että toinen ei edes kuuntele kunnolla. Se vaatii juuri oikean hetken että saan kaiken ulos. Kun en ole sitä räjähtäjätyyppiäkään, joka päästää heti helvetin valloilleen kun jokin hiukan sieppaa. Mieluummin esitän asiat jotenkin rakentavasti.
troubles, taidamme olla tosiaan aika samantyyppisiä. Minullakin on yleensä tosi luonteva olo koirien seurassa ja yleensä olen nopeasti kavereita vieraidenkin koirien kanssa. Jotenkin vain niiden kanssa on niin helppo olla aivan omana itsenään. Sitä on varmaan vaikea selittää jollekin joka ei koe samaa. 🙂
Tämä sama aihe on jo kaihertanut varmaan vuoden päivät ja jotain ohimeneviä puheita meillä on ollut keskenään, mutta vastaukset ovat juuri olleet tasoa "älä valita, tylsää työntekoahan tää elämä on." Tietysti jos haluaa vartavasten tehdä kaikesta ajastaan tylsää työntekoa, niin sitten... Mies on selkeästi enemmän stressaaja luonteeltaan kuin minä. Olen siinä samaa mieltä, että tietyt työt pitää vain tehdä silloin kun niiden aika on, mutta kiireettömämpien hommien suhteen pystyn ehkä kuitenkin paremmin rentoutumaan välillä ja antamaan itselleni anteeksi, jos joskus ihan oikeasti ei vain jaksa. Ne kiireettömät kun eivät valitettavasti karkaa mihinkään, vaikka ei juuri sillä sekunnilla niihin tarttuisikaan... Kunhan ei täysi kaaos ole, niin minusta on hyvä sopivasti osata katsoa läpi sormien pientä epäjärjestystä. Pysyy verenpaine terveissä lukemissa. 😉
Kiitos teille kommenteista -auttoi kun sain puolueettoman näkökannan ajatuksiini. Jospa tämä tästä vähän valaistuisi!
Luin ketjun aloitusviestin ja ensimmäinen ajatukseni oli: taitaa mies vaatia liikaa....
Älä anna miehen syyllistämisen mennä ihon alle. Siivoat, pyykkäät, laitat osan ruoista, käyt vuorotyössä ja hoidat vielä pihaa, taloa ja metsää jaksamisesi mukaan. Niin sinun kuuluukin elää, oman jaksamisesi mukaan. Kenenkään omaa jaksamista ei voi olla pelkkä työssäkäynti ja kodinhoito.
Kyllä eläkeläistenkin suhteissa on naisia, jotka ottavat aikaa itselleen: tekevät käsitöitä, ompelevat, lukevat, tapaavat ystäviä ja sukulaisia, hiihtävät metsässä, käyvät kävelyllä tai menevät uimahalliin uimaan. Kukin tavallaan. Mutta kenenkään omaa aikaa ei ole yhteisen kodin ylläpito tai työssäkäynti.