Vaadinko minä liikaa?
Meillä on ihan sinänsä toiminut suhde aviomieheeni ja ollaan nyt asuttukin 8 vuotta jo yhdessä, mutta jotain asioita on mitkä minua hiertävät. Meillä ei yhteisiä lapsia ole, mutta on sitten miehen 11-vuotias tytär kyllä lähinnä viikonloppuisin kyläilemässä isällään.
Tässä perhekuviossa ei sinänsä ole minulle mitään ongelmaa, mutta minua on alkanut viime aikoina häiritä se, miten ajankäyttö meillä jakautuu miehen ja minun kesken. Olemme molemmat palkkatyössä kodin ulkopuolella, mutta asumme vanhalla maatilalla missä on tietenkin paljon kaikkea tekemistä. Metsät (muutama kymmenen ha) on hoidettava ja appiukko ja mieheni siskon mies onneksi auttaa niissä hommissa paljon. Talossa on korjattavaa, kun se on rintamamiestalo ja pihaakin on sen verran, että meneehän siinä aikansa. Karjaa ei sentään ole ja eihän siitä mitään tulisikaan jollei jompikumpi ainakin olisi täysin sitä hoitamassa työkseen.
Ei siinä mitään, olen ajatuksen hyväksynyt, että tilassa on paljon työsarkaa vielä varsinaisen palkkatyön ohelle, mutta kun tuntuu että minusta on nykyisin tullut joku taloudenhoitaja, joka ei mitään saisi harrastaa muuta kuin kyhnyttää niitä kotitöitä siinä. Tottahan minä niitä teen, mutta eivät ne toimi minään rentouttavana puuhana, vaan ovat enemmän sellainen pakollinen tehtävä, että olisi inhimillistä asua ja olla. Miehellä on säännöllinen päivätyö, missä hän on arkisin jotain klo 07-17 välillä yleensä -joskus enemmän ja yleensä vähemmän. Minä teen melko epäsäännöllisesti vuorotyötä ja olen sitten kotona viihtyvää tyyppiä kun vapaalla olen, ja tämä on se mitä mieheni on alkanut käyttää hyväkseen. Kiukuttelee jos jonain päivänä en olekaan jaksanut vaikka yövuoron jälkeen siivota keittiössä tai leikata nurmikkoa. Ajattelee kai, että kun kerran kotona olen joskus tietenkin kokonaisia päiviäkin ja arkena kun hän on itse töissä, niin ihan sama mun on koko ajan tehdä niitä kotitöitä siinä enkä minä varsinkaan mitään harrastuksia tarvitse. Kasvimaatakin oli ukko laajentamassa tuplat sen kokoiseksi mitä uskon ainakaan itse jaksavani ja olevani edes kiinnostunut hoitamaan! 😟
Miehellä on itsellään kyllä harrastuksia vaikka kuinka paljon (kalastus, urheilu ym) enkä minä niitä rajoita. Sitten kun minä ehdotan, että voisin vaikka ottaa toisen koiran itselleni harrastuskaveriksi (meillä on ajokoira, mutta se nyt ei ole kovin monipuolinen kuitenkaan), niin saan siihen täyden tyrmäyksen. Noutajanpentua olen haaveillut, mutta mieheni mukaan ei muka ole aikaa. Niin… miehellä ei varmaan ole, mutta mulla olisi kyllä. Aina tulen tuon nykyisenkin koiramme vuoksi yleensä suoraan töistä kotiin ja hoidan senkin tällä hetkellä varmasti ainakin 75%:sesti. Mies joskus käyttää lenkillä satunnaisesti ja jahtikautena tietysti metsästää, niin kuin minäkin. Kaipaisin juuri sellaisen harrastuksen, mikä ei katso liikaa kellonaikoja eikä pakota lähtemään pois tästä kotikulmilta, mutta toisi kuitenkin jotain seuraa ja mielekästä tekemistä minulle vapaiksi. Pidän työstäni, mutta se nyt vain tekee mahdottomaksi harrastukset, joita täytyy tehdä sään tai kellon mukaan. Voisin opettaa koiralle vaikka jäljestystä tai jotain muuta pientä kivaa. On joskus aika ankea olo, kun asuu paikkakunnalla mistä ei ensinnäkään tunne kauheasti ketään ja toisekseen nekin jotka tunnen ovat vapailla silloin kun muut ovat töissä ja töissä silloin kun muut ovat vapaalla. Minusta tuntuu ettei mieheni ymmärrä tätä ollenkaan. 😞 Millä hänet saisi heräämään, koska ei tämä ole minusta kovin reilua, että se ainoa toivomus ja haave mikä mulla olisi piristämään päiviäni torpataan heti?! Olen kuitenkin itse asian suunnitellut mielessäni ja pystyn kyllä sitoutumaan siihen mitä toinen koira vaatisi enkä henkeen ja vereen koiraihmisenä edes tuntisi sitä miksikään uhraukseksi. Miehen harrastuksia ei ole varaa mollata, mutta minun ideani ovat ilmeisesti aina ihan tyhmiä.